Jännitysnäytelmä

Viime kirjoituksessa kerroin saaneeni ostotarjouksen asunnostani. Pohdin kirjoituksessa myös sitä, miksi tarjouksen saaminen ei tuntunutkaan niin upealta kuin olin ajatellut, ja epäilin sen johtuvan siitä, että varsinaista kauppaa ei ollut vielä tehty. Toisin sanoen lankesin jo äidinmaidossa saatuun ”kaikki voi vielä mennä pieleen” -ajatteluun, jolloin pelkkä tarjous, vaikka sitova onkin, ei vielä riittänyt vakuuttamaan minua.

Tällä viikolla kaupantekopäivä oli vihdoin käsillä. Tilaisuudelle oli varattu aika tietystä pankista, jonne saavuin isäni kyydittämänä. Asunnonvälittäjä oli jo paikalla. (Aion kirjoittaa oman postauksensa siitä, myydäkö kotinsa itse vai välittäjän kautta.) Olimme isäni kanssa sen verran ajoissa paikalla, että ehdimme jutella välittäjän kanssa niitä näitä ostajaa odotellessamme.

Aikaa kului, ja pälyilimme kaikki vuorollamme pankin ovelle. Olin saanut lukea kauppakirjan ennakkoon, joten tiesin ostajan iän. Pankin ovi kävi tiuhaan, mutta kukaan uusi tulija ei sopinut profiiliin. Kun tuntui, että odottelua oli jatkunut jo liian kauan, katsoin kellonajan kännykästäni. Se oli jo yli sovitun ajan. Aloin hermostua. Kaikki epäilyni osuisivat sittenkin oikeaan, ajattelin. Ostaja ei koskaan saapuisi. Hänen olisi halutessaan helppo vain jättäytyä kaupasta, koska eihän sopimukseen kuulunut edes käsirahaa, jonka hän joutuisi kaupan peruessaan maksamaan. Alusta asti olin ihmetellyt käsirahan puuttumista, sillä se toki lisää ostajan sitoutuneisuutta kauppaan, ja nyt sitten käy näin! Kaiken lisäksi tuntui, että välittäjäkin alkoi hermostua, sillä hän sekosi jutuissaan pahemman kerran, kun juttelimme yhdestä tietystä sukumme tontista:

  • Välittäjä: Niin missäs teillä taas olikaan se tontti?
  • Minä: Porvoossa.
  • Välittäjä: Ai Porvoossa! No sinne ei olekaan sitte pitkä matka.
  • Isä: Ei niin, vain vajaa tunti.
  • Välittäjä: Joskus tontit menee nopeasti kaupaksi, joskus niitä taas myydään parikin vuotta. Loviisassa on kyllä vähän huono tilanne nyt, mutta aiotte sinne silti?
  • Minä: Eiku se on Porvoossa.
  • Välittäjä: Niin Porvoossa! No sinne varmaan saa rakennusluvankin paljon nopeemmin kuin Helsinkiin.
  • Isä: Voi olla.
  • Välittäjä: Onko teillä jo talo valittuna?
  • Minä: [kertoo lyhyesti talosta]
  • Välittäjä: Ai ku ihanaa! Loviisaan ei onneksi oo pitkä matka.
  • Isä: Eiku se meidän tontti on Porvoossa.
  • Välittäjä: Niin Porvoossa!

jne. jne.

Pian meidät tultiin hakemaan yhteen kokoushuoneeseen. Välittäjä meni vähän edeltä, ja kuiskasin isälle, että vain ostaja puuttuu. Koko palapelin tärkein palanen! Kuvittelin jo mielessäni, kuinka odottelisimme häntä huoneessa kukin kännykkäänsä tiiraillen. Lopulta välittäjä soittaisi ostajalle. Tällä olisi puhelin tarkoituksellisesti kiinni ja hän olisi parhaillaan matkalla Timbuktuun. (Aivan kuin määränpäällä olisi edes mitään väliä, kun tosiasia on se, että hän ei halua ostaa asuntoani.)

Saapuessamme kokoushuoneeseen näin ostajan jo istuvan siellä pankkivirkailijaa vastapäätä. Ostaja olikin saapunut pankkiin aivan ensimmäisenä! Ajatukseni muuttuivat kertaheitolla: Vau, hän haluaa sittenkin ostaa asuntoni! Hän näyttää innokkaalta ja hermostuneelta. Nyt tämä todella tapahtuu, sillä ei kai hän muuten olisi tänne tullut?

Pian kaikki paperit oli allekirjoitettu ja rahat maksettu. Ostaja oli silminnähden iloinen ja jännittynyt, eikä vielä uskonut koko tapahtumaa todeksi. Minä olin silminnähden iloinen ja jännittynyt, ja selitin itselleni, että viimeistään nyt tämä on uskottava todeksi.

Nyt asun asunnossa, joka ei enää ole minun.

Pian olen talonomistaja. Ties minne Loviisaan tässä vielä päädytään!

Mitä jos ei voikaan tulla enää yhtään onnellisemmaksi?

Onko olemassa ketään, joka ei haluaisi olla onnellisempi kuin jo on? Moni haluaisi vähintäänkin ylläpitää nykyistä onnellisuuden tasoa, mikä on kuitenkin usein vaikeaa tai jopa mahdotonta elämän heitellessä ihmisiä sinne tänne.

Viime päivinä onnellisuus on tullut monesti mieleeni täällä kuvankauniissa Voldassa. (Jutun kuvituksena on pari otosta nimenomaan täältä vuoriseuduilta.) Onnellisuus on väkisinkin pohdituttanut, koska elämässäni on pian tapahtumassa suuria muutoksia, joiden oletan tekevän minut nykyistä onnellisemmaksi. Oikeastaan lähdin ajamaan muutoksia alkujaankin vain siksi, että tulisin onnellisemmaksi. Onnellisuuden tavoitteleminen itsessään on hyvä asia, sillä se tuo esiin ihmisten parhaat puolet, ja tekee heistä sosiaalisempia ja yhteistyökykyisempiä (lähde: Terveyskirjasto). Minulla on kuitenkin epäilykseni, sillä onnellisuudesta on sanottu myös seuraavaa:

Kuuluisissa tutkimuksissaan jo 1970-luvulla Phillip Brickman (1978) esitti teoriansa nautinnon polkumyllystä, jonka mukaan ihmisten onnellisuus pyrkii aina palaamaan lähtötasolle huolimatta mistä tahansa elämäntapahtumasta olipa se positiivinen (lottovoitto) tai negatiivinen (halvaantuminen). Ihminen adaptoituu muutoksiin ja palaa omalle, geenien määräämälle onnellisuustasolleen. (Lähde: Terveyskirjasto)

Ihmiset on ohjelmoitu siten, että he eivät koskaan pysy onnellisina missään tilanteessa, vaikka se tilanne olisi miten hyvä tahansa. Voimme alkaa elää täydellistä elämää, mutta kun totumme siihen, ja siitä tulee rutiininomaista, alamme etsiä jotain uutta, mikä tekisi meistä vähän onnellisempia. Isonkin muutoksen tuoma onnellisuus on rajallista. (Lähde: Exploring Alternatives)

Millä keinoin olen itse metsästänyt onnellisuutta viime aikoina? Päätin myydä asuntoni ja muuttaa maalle omaan taloon. Niinpä olen jättämässä Helsingin ja kerrostaloelämän. Tulevassa asuinkunnassa on kovin rajalliset palvelut, eivätkä ne sijaitse lähellä tonttiamme. Alussa olisi tarkoitus pärjätä ilman autoa jopa talvisin. (Autoa voitaisiin tarvita lähinnä miehen työmatkoja varten.)

Pitkään vaikutti siltä, että muuttosuunnitelmistani ei tulisi mitään, koska asunnollani ei ollut sellaista kysyntää kuin olin kuvitellut. Ehdin moneen kertaan ajatella, että jos joskus saisin asunnostani kunnollisen tarjouksen, pakahtuisin onnesta enkä voisi uskoa koko tapahtumaa. Kun sitten jokin aika sitten todella sain varsin hyvän tarjouksen asunnostani, olin toki ilahtunut ja tiesin heti hyväksyväni sen, mutta en saanutkaan toivomaani onnenryöpsähdystä. Sille voi olla monta syytä: joko en usko tapahtumaan ennen kuin minulla on allekirjoitettu sopimus kourassa ja rahat tilillä tai sitten aloin pelätä isoa muutosta ja kaikkea sen mukana tuomaa sen verran paljon, että pelko söi osan innostuksestani.

Olen tunnistanut, että kaikkein perimmäisin kysymys on juurikin tämä: tulenko todella onnellisemmaksi omassa talossa maaseudulla kuin mitä olin kerrostaloasunnossani Helsingissä? Sitten toki muistan kaikki kerrostaloasumisen inhottavuudet ja taloasumisen ihanuudet, mutta silti olen kohdistanut muuttoon niin paljon suuria odotuksia, että en enää tiedä, mitkä niistä ovat realistisia ja mitkä eivät. Odotan onneksi kovasti mm. pihatöitä, joita tontilla riittää loppuiäksi, ja talon lämmittämistä risuin ja kävyin, jotka olen itse tontilta kerännyt. Pohjimmiltani siis uskon, että olen tekemässä juuri oikeat ratkaisut, mutta en silti voi olla miettimättä, millaisilla muutoksilla onnellisuutta kulloinkin kannattaa tavoitella.

Vegaaninen uutuus: Härkäpapu-vegepanini

Olen testaillut blogissa monia uusia vegeruokia sitä mukaa, kun niitä on tullut markkinoille. Tällä kertaa sain testattavaksi uuden kotimaisen herkun: Mr. Paninin vegaanisen Härkäpapu-vegepaninin. Olen aina niin innoissani, kun Suomeen saadaan lisää täysin vegaanisia ostoruokia, että niitä on ilo päästä maistelemaan.

Uuden vegepaninin tuotekuvaus kuuluu näin:

Suomalaisen, rapean paninileivän täytteenä on härkäpavuista, sipulista ja lehtikaalista valmistettuja vegaanipihvejä sekä paninikeittiön omaa, sopivan mausteista chilikastiketta. Härkäpapu-Vegepanini on laktoositon ja täysin vegaaninen.

Lähde: http://www.panini.fi/tuote/harkapapu-vegepanini/

Kuvaus saa veden herahtamaan kielelle. Sopivan mausteinen chilikastike lupaa hyvää. Lisäksi vegepihvien raaka-aineet houkuttavat, ja pihvien kasvispitoisuus on peräti 93 prosenttia. Ei siis muuta kuin maistamaan!

Itselläni ei ole parilaa, joten valmistin paninin uunissa, jossa sitä pidetään 4 – 6 minuuttia 225 asteessa. Paninileivästä tuli päältä miellyttävän rapea sisuksen pysyessä pehmeänä ja mehevänä. Maku ylitti odotukseni. Olin luullut, että paniniin tarvitsisi lisätä kaikkea, jotta sen saisi kunnolla maistumaan, mutta mm. chiliä, chilitahnaa ja jalapenoa sisältävä täyte pihveineen ja kastikkeineen olikin tuntuvan herkullinen ja sielukas. Niinpä lisäsin paninileivän väliin vain tuoreita kasviksia. Makuaineiden puolesta panini ei kaipaa mitään lisättävää. Siinä on sellaisenaan sitä jotain. Makukokonaisuus on huippuunsa hiottu, eli mitään ei jää puuttumaan.

Sanoisin, että vegepanini ei missään nimessä ole tulinen eikä tippaakaan liian mausteinen, mutta koska kauppojen vegeruokia joskus moititaan liian mausteisiksi, niinpä vegepaninikin voi olla jonkun suuhun liian kipakkaa. Arvelen, että enemmistö ei kuitenkaan vähentäisi mausteiden määrää maustemitan kymmenesosallakaan.

Minulle toimitettiin useampi panini, ja joukossa oli muitakin Mr. Paninin panineja, kuten kinkkua, kanaa ja mozzarellaa sisältäviä panineja. Niitä maistoivat mies ja isäni. Mies piti vegepaninista kaikkein eniten, ja sanoi mm. mozzarellapaninia paljon sitä neutraalimmaksi. On siis viitteitä siitä, että vegepanini voi olla kaikista Mr. Paninin eri panineista se vaikuttavin – myös sekasyöjien mielestä!

Pakoon hektistä taloprojektia

Eilen laskeuduin alla näkyvälle kiitoradalle. Matka oli meluisa ja hieman pomppuinen lentokoneen pienuudesta johtuen.

Tänään näin saman kiitoradan patikoidessani viistosti sen yllä.

Viime aikoina taloasiat ovat tulleet uniinkin. Ajattelin, että ehkä näissä maisemissa saisin jotain muuta ajateltavaa.

Se lentokentästä, vedestä ja kauniista huipuista.

Aiemmin päivällä söin pizzaa.

Sitten yritin kuvata meduusan pumppausta meressä.

Oli vaikea olla ajattelematta taloasioita, kun on ensiksikin niistä innoissaan ja toiseksi kaikkialla täällä on ihania taloja idyllisissä maisemissa.

Aurinko oli porottanut siihen malliin, että iltapäivätorkuille olisi voinut olla tarvetta. Nukkumaan ei kuitenkaan voinut mennä, koska itsenäisyyspäivän näyttävin osa oli alkamassa. Itsenäisyyspäivää ja sen railakkaan iloista tunnelmaa oli mainostettu hyvissä ajoin etukäteen, ja paraati oli alkamassa.

Olihan sitä mukava todistaa, miten eri lailla Norjassa vietetään itsenäisyyspäivää kuin meillä Suomessa. Päivään kuuluu ainakin reilusti kansallispukuja, jäätelöä, juomista, seurustelua, ”vappu”palloja ja koivunoksia. Täällä Voldassa tapahtuma oli erityisen söpö. Kaikkien kansallispukujen keskellä tunsin itseni niin alipukeutuneeksi sporttivaatteillani, että hetken ajan stressasin sitä taloasioiden sijasta.

Hedelmällistä työnhakua

Nyt on keksitty oiva keino työllistää laiskimmatkin työttömät. Ja tämähän keino tepsii! Tässä kirjoituksessa aion toimia esimerkkinä ja näyttää, miten ihanteellisesti hallituksen ehdottamat muutokset työllistäisivät kaltaiseni hakijan.

Helsingin Sanomista löytyi 4.5.2017 alla näkyvä artikkeli, jossa kerrotaan uudesta, työllisyyttä lisäävästä lakiesityksestä.

Muutokset ja ehdotukset pähkinänkuoressa:

  • työnhakijan pitää tehdä keskimäärin yksi työhakemus viikossa eli 12 työhakemusta kolmessa kuukaudessa
  • työnhakijan on ilmoitettava itsestään ja raportoitava edistymisestään sähköisesti vähintään kerran viikossa

Ongelmat:

  • työnhakija saa nykyistäkin vähemmän palvelua työvoimaviranomaisilta
  • työnhausta tulee entistä byrokraattisempaa
  • näennäishakemuksia tulee pakostakin paljon, koska vähänkään sopivia työpaikkoja ei yksinkertaisesti ole riittävästi haettavana kaikille
  • työnantajat eivät välttämättä halua valtaisaa määrää hakemuksia, mikä voi vähentää heidän haluaan rekrytoida työvoimaviranomaisten kautta
  • mahdollinen lopputulos: hirviömäisen suuri määrä työttömiä hakee työpaikkoja, joita on tarjolla aiempaakin vähemmän

Leikitään, että lakiesitys hyväksyttäisiin ja ehdotuksista tulisi siten todellisuutta. Miltä oma tilanteeni näyttäisi, jos olisin työtön? Koska olen nyt kielialan freelancer, jolla on toisinaan enemmän ja toisinaan vähemmän töitä, työpaikkojen hakeminen ja työ- ja elinkeinopalvelut (TE) ovat minulle kovin tuttuja. TE-palveluiden piiriin kuuluu mm. EURES, jonka kautta hain ja sain työpaikan Irlannista. Sopivien työpaikkailmoitusten löytäminen on kuitenkin valitettavan harvinaista. Hyvänä esimerkkinä siitä toimii TE-palveluiden Työpaikkavahti, joka tarjoaa minulle järjestäen töitä, joihin minulla tai juuri kenelläkään muulla suomalaisella ei ole pätevyyttä.

Voi, miten voisin osata valita näin monesta hyvästä vaihtoehdosta! Miten päättää, hakisinko soranin, lingalan vai georgian tulkiksi? Ai niin, eihän minun tarvitse päättää mitään, vaan haen pakosta soranin tulkiksi tällä viikolla, lingalan tulkiksi ensi viikolla ja niin edelleen. Huolimatta siitä, että minulla ei ole lainkaan osaamista noissa kielissä. Työnhaku ei ole koskaan ollut yhtä hedelmällistä.

Lakiesityksessä ei selvästi haluta hyväksyä sitä tosiasiaa, että tietyillä aloilla mitään työpaikkoja ei yksinkertaisesti ole juuri koskaan edes haettavana saati saatavana. Jos työllisyyttä oikeasti haluttaisiin parantaa, tietyt koulutusohjelmat esim. yliopistoissa olisi lopetettava kokonaan, jotta valmistuvien määrä ei olisi niin valtava haettaviin työpaikkoihin nähden. Muuten en näe mitään ongelmaa siinä, että työttömiä yritetään aktivoida ja että heidän halutaan ottavan enemmän vastuuta työnhausta ja omasta työllistymisestä. Itse kirjoittaisin mielelläni yhden hakemuksen viikossa, ja joskus enemmänkin, mikäli haettavia työpaikkoja löytyisi.

Mitä Työpaikkavahtiin tulee, olen yrittänyt ruksia tulkkien työt kokonaan pois omalta listaltani, mutta se ei ole onnistunut. Lisäksi olen toki hakenut töitä oman alani ulkopuolelta, kuten myyjäksi suklaakauppaan (minulla kun on kokemusta suklaan tekemisestä), mutta työnantajilla ei tunnu olevan mitään kiinnostusta palkata maistereita myyjiksi, siivoojiksi tms., mikä on täysin ymmärrettävää, koska paljon sopivampiakin hakijoita löytyy – ja heitäkin usein liiaksi.

Miltä pakosta tehtävä näennäishakemus näyttää? Oma vastaukseni yllä näkyvään työpaikkailmoitukseen voisi näyttää seuraavanlaiselta:

Inarinsaamen kääntäjänä toimiminen on kutsumukseni. Koen, että juuri minulla voisi olla paljon annettavaa yhdistyksellenne: olen käynyt pohjoisessa tasan kerran 17 vuotta sitten yläasteen leirikoulun yhteydessä, enkä osaa sanaakaan inarinsaamea. Olen kuitenkin nopea oppimaan! Tunnen vahvasti, että käännöskokemukseni ja -koulutukseni (ks. CV) voisi kompensoida inarinsaamen osaamiseni täydellistä puutetta. Poroista en tiedä mitään muuta kuin sen, etten syö niitä. Työvälineet löytyvät, etätyö kiinnostaa kovasti, ja voisin aloittaa hetimmiten.

Vastausta innolla odottaen

X X

Uuden talon pohjapiirros

Viime päivinä olen tutkaillut varaamani talon pohjapiirrosta erityisen tarkasti. Pohja itsessään on totta kai meille kovin mieleinen, kun kerran valitsimme juuri sen, mutta nyt mietinnän kohteena ovat olleet huonekalut ja varsinkin niiden paikka talossa. Kodissa on nimittäin sen verran paljon isoja, lattiaan asti ulottuvia ikkunoita, että seinillä ja lattialla ei ole paljoakaan tilaa huonekaluille.

Talo todella on pieni, mistä moni on nyt pohjapiirroksen nähtyään varmaan samaa mieltä. Olen aiemmissa asunto- ja muuttokirjoituksissani kertonut unelmoineeni pienestä kodista jo vuosia. Myös mies ymmärtää koko ajan paremmin ja paremmin, miksi pienempi koti on enemmän meitä kuin isompi koti. Lisäksi tontillamme on paljon varastotilaa, eli tavaraa meillä saa sen puolesta olla reilustikin, kunhan roinat eivät ole kodissamme. (Itsehän olen karsinut tavaraa vähän kerrallaan jo pitkän aikaa (ja kirjoittanut siitä blogissakin), mutta mies on luonteeltaan keräilijä.)

Talossa meitä ihastuttavat mm. isot ikkunat, lasiset ovet, avokeittiö, valtava terassi ja huonejärjestys. Lasiovista huolimatta talo on tyyliltään enemmän perinteinen kuin moderni. Lasiset ovet yksinkertaisesti tuovat taloon enemmän valoa (ja lämpöä auringon paistaessa). Muita hienoja ominaisuuksia talossa on se, että huoneita/asuintiloja on selvästi kaksi, eli nukkumiselle on oma huone pelkän makuualkovin sijasta. Satoja asuntoilmoituksia nähneenä voin sanoa, että eteeni osui vain kaksi alkovillista asuntoa, joista pidin. En siis lähtökohtaisesti innostu alkoveista. Niiden pienuus ei häiritse, vaan se, että ne ovat useimmiten ikkunattomia syvennyksiä, jotka eivät saa hyppimään ilosta. Niinpä kokonainen makuuhuone puhuttelee meitä. Lisäksi yöksi jäävät ystävät saavat nyt oman nukkumapaikan olohuoneen puolelta, mikä lisää kaikkien viihtyvyyttä.

Hyvältä siis näyttää. Huonekaluja on kuitenkin alettava karsia. Sen ei sinällään pitäisi olla mikään ongelma, mutta yllätyin silti siitä, miten vähän huonekaluja taloon mahtuu. Toisaalta se kai osaltaan onkin talon idea; se pysyy pakostakin avarana, koska sitä ei voi täyttää huonekaluilla. Ja sehän sopii minulle, vaikka se tarkoittaakin, että luopumistyötä on vielä paljon edessä.

Intuitio – potaskaa vai parhain pelastaja?

Vielä jokin aika sitten sana intuitio ei tarkoittanut minulle oikeastaan mitään. En koskaan käyttänyt sitä sanaa missään yhteydessä. Jos joku kertoi minulle olevansa intuitiivinen ihminen, luokittelin koko asian enemmän huuhaaksi kuin miksikään muuksi, vaikka olisinkin pitänyt samaisesta ihmisestä ja tullut hänen kanssaan mainiosti toimeen.

Nyt minulle on kuitenkin vihdoin valjennut, mitä intuitiolla tarkoitetaan, onko sitä oikeasti olemassa, ja miten se vaikuttaa koko elämään ja päätöksentekoon. Olen niin innoissani oppimastani tiedosta, että haluan jakaa sen muidenkin kanssa.

Mitä intuitiolla tarkoitetaan?

Mitään ”virallista” määritelmää ei ole, mutta intuitiota kuvataan usein kuudentena aistina tai sisäisenä äänenä, joka ohjaa tai varoittaa ihmistä. On arveltu, että esi-isillämme oli huomattavasti vahvempi intuitio kuin meillä nykyihmisillä, koska se oli selviytymisen elinehto. Intuitio ei silti ole kadonnut meistäkään, mutta se on saattanut uinua jo kauan, koska sitä ei ole tarvittu ja/tai käytetty. Otetaan esimerkiksi vaikkapa ruoka: ennen ihmisten piti itse arvioida, oliko jokin heidän löytämänsä ruoka myrkyllistä vai syömäkelpoista. Pitkälle kehittyneet aistit ja asian ”tunnustelu” auttoivat heitä päätöksenteossa. Nykyihminen ostaa tasalaatuisen ruokansa kaupasta ja googlaa, miten granaattiomena kuoritaan. Tänä päivänä on helppo elää tiedostamatta intuitiotaan ollenkaan, mutta kysymys kuuluukin, kannattaako ja haluaako niin elää.

Mitä intuitiosta tiedetään?

Nykyihminen voi käsitellä tietoa joko intuitiivisesti tai analyyttisesti. Aivojen oikea puolisko ja muut osat, joita myös esi-isillämme oli, ovat vastuussa intuitiivisesta ajattelusta, joka on useimmiten nopeaa, vaistonvaraista ja tulee alitajunnasta. Analyyttinen ajattelu puolestaan on hidasta, tietoista ja sananmukaisesti analyyttistä, ja siitä vastaa aivojen vasen puolisko ja uudemmat osat, joita esi-isillämme ei ollut. Intuitio on siis muinaisia peruja.

Toiset ovat jo lähtökohtaisesti tietoisempia intuitiostaan ja osaavat käyttää sitä hyväkseen. Joillekin intuitio ei ole ennen merkinnyt mitään, mutta he löytävät sen joutuessaan hengenhätään tai sairastuttuaan vakavasti. Intuitio voi ohjata esim. syöpäpotilasta sanomaan ei joillekin tietyille hoitomuodoille ja sanomaan kyllä joillekin muille.

Intuitio ei tuo samoja ratkaisuja kaikille. Intuitio voi käskeä ihmisen esim. jättämään työnsä, muuttamaan, jättämään kumppaninsa, aloittamaan jonkin harrastuksen tai tekemään ruokavaliomuutoksen.

Mistä tunnistaa intuitiivisen ajatuksen? Se tulee meihin nopeasti, eikä se tunnu järkevältä. Emme osaa analysoida sitä. Intuitiivisia päätöksiä ei mietitä kauan ja tarkkaan järjellä, vaan ne syntyvät nopeasti ja vaistomaisesti.

Intuitiolla tarkoitetaan sisäistä ja syvää tietämystä siitä, mikä ihmiselle on kulloinkin parasta. Mistä moinen sisäinen tietämys oikein voi tulla? Joillain ihmisillä intuitio ”sijaitsee” vatsassa. Jotkut reagoivat ja tuntevat asioita vatsansa kautta: mm. ahdistus ja jännitys saattavat aiheuttaa vatsakipua, ja myös (osittain) positiiviset asiat tuntuvat vatsassa (”perhosia vatsassa” -ilmiö). Tutkijat ovatkin havainneet, että ihmisen suolistossa on miljoonia neuroneja, joita yleisesti luullaan olevan vain aivoissa. Neuronien vuoksi vatsa pystyy ajattelemaan ja tuntemaan juuri niin kuin aivotkin. Lisäksi ”vatsa-aivot” pystyvät toimimaan itsenäisesti ilman aivoja ja esim. lopettamaan ruoansulatuksen ja lähettämään kantajalleen varoittavan pistoksen, joka toimii kehon tapana sanoa: ”Lopeta se, mitä olet tekemässä. Tämä tilanne ei ole sinulle hyväksi.”

Intuitiota on pystytty tutkimaan muutamissa koeasetelmissa. Yhdessä tutkimuksessa koehenkilöt pelasivat korttia pakoilla, joita oli tarkoituksellisesti manipuloitu. Toisesta pakasta pystyi voittamaan isosti mutta myös häviämään isosti, toisesta pakasta puolestaan pystyi voittamaan vähän, mutta ei häviämään juuri lainkaan. Noin 50 kortin jälkeen koehenkilöillä oli aavistus siitä, kumpi pakka oli turvallisempi, ja 80 kortin jälkeen he pystyivät selittämään pakkojen erot. Ihmeellisintä on kuitenkin se, että jo vain 10 kortin jälkeen koehenkilöiden käsien hikirauhaset avautuivat hiukan heidän nostaessaan kortin riskialttiista pakasta. Toisin sanoen heidän kehonsa/intuitionsa tunnisti vaarallisen pakan huomattavasti pikemmin kuin heidän aivojensa analyyttinen osa pystyi selittämään, mistä oli kyse.

Tutkimukset viittaavat siihen, että elämän isoimmat päätökset, kuten kumppanin valinta ja kodin ostaminen, tehdään intuitiivisen ajattelun avulla. Eräässä tutkimuksessa havaittiin, että intuitiivista päätöksentekoa käyttäneet autonostajat olivat tyytyväisiä hankintaansa lähes kolme kertaa useammin kuin ne autonostajat, jotka olivat huolella analysoineet eri autoja ja niiden eri puolia ennen ostamista. Samantapaisia tutkimuksia on useita, ja niissä kaikissa on havaittu, että nopeat, intuitiiviset päätökset ovat parhaita, kun ratkotaan monimutkaisia ongelmia. Elämän tärkeimmät päätökset kannattaakin tehdä intuition avulla. Analyyttinen ajattelu sopii yksinkertaisempiin ongelmiin.

Miten päästä käsiksi intuitioonsa?

Toisiin intuitio iskee kuin salama kirkkaalta taivaalta. Jotkut tuntevat sen syvänä tietämyksenä sisällään. Joillekin intuitio tulee unissa esim. niin, että uni tarjoaa vastauksen mieltä askarruttaneeseen kysymykseen. Toisille se on fyysinen tuntemus vatsassa tai muualla kehossa.

Jos tuntuu, että intuitio on jostain syystä kateissa, sitä voi hakea mm. syvän rauhoittumisen, meditaation tai päiväkirjamaisen kirjoittamisen avulla. Intuitio voi tulla tavallaan myös ”sattumana” esim. niin, että satut saamaan ystävältäsi juuri sellaista tietoa, jota olet pitkään etsinyt ja kaivannut.

Intuition löytämisestä ja käyttämisestä ei tarvitse stressata. Oleellisinta on tietää, että intuitio voi ohjata ihmisen tekemään hyviä ja itselle oikeita päätöksiä, mikä puolestaan väistämättä johtaa onnellisempaan elämään. Kun tietää intuitiosta, sen alkaa myös tunnistaa paremmin. Kun ensi kerralla olet valintatilanteen edessä, ja jokin valittavista kohteista vetoaa sinuun heti eniten, on todennäköistä, että teit sen valinnan intuitiivisesti. Vaikka sen jälkeen analysoisit muut vaihtoehdot puhki, saatat silti päätyä siihen kohteeseen, minkä aivan ensiksi valitsit. Ja hyvä niin, sillä se on tieteenkin silmissä kannattavinta ja mikä tärkeintä, se tuntuu oikealta.

Lähde: Kelly A. Turner. Radical Remission: Surviving Cancer Against All Odds (2014).

Blondasin hiukseni kasvivärillä

Pitkästä aikaa kirjoitan taas kasviväreistä! On nimittäin kulunut yli vuosi siitä, kun värjäsin viimeksi hiukseni kasvivärillä. Sen jälkeen olen kirjoittanut pari hiusaiheista juttua, joista viimeisimmässä pohdin, voivatko harmaantuvat hiukset näyttää hyviltä. Ja nyt sitten ryhdyin blondiksi! Mitä ihmettä?

Tällä kertaa testiin pääsi kasviväri nimeltään Radico Colour Me Organic. Kaikista testaamistani hiusväreistä Radico on ensimmäinen, jota minulle tarjottiin blogin kautta. Tarjoukseen oli helppo vastata kyllä, sillä tuote on vegaaninen ja 100-prosenttista luomua, valtaosa Suomen ekokampaamoista käyttää juuri Radicoa, ja värisävyjä on peräti 23! Siitä päästäänkin tähän blondausasiaan.

Niin kuin olen kasvivärikirjoituksissani monesti kertonut, pidän omista ruskeista hiuksistani, enkä värjäisi niitä koskaan ollenkaan, ellei minulla olisi niin paljon harmaita (oikeasti valkoisia) hiuksia ruskeiden seassa. Syksyn ja talven pärjää hyvin harmaillakin, mutta kevään runsas valo ei välttämättä imartele harmaantuvaa kuontaloa halutulla tavalla. Niinpä toiveenani oli saada harmaat hiukset häivytettyä ruskeiden sekaan. Tahdoin värin, joka olisi mahdollisimman lähellä omaa ruskeaa väriäni, mutta joka ei taita hitustakaan punaiseen (kuten esim. vaaleanruskea) ja joka ei ole liian tumma kevääseen (esim. tummanruskea). Nuo kriteerit sulkevat pois kaikki ruskeat sävyt (punaisen hennan takia), joten tuli aika tutkia eri värisävyjä huolella.

Sävyistä oli helppo sulkea pois kaikki punaiset, liian tummat ja liian vaaleat sävyt. Niinpä jäljelle jäivät herkullisen näköiset Dark Ash Blonde ja Darkest Ash Blonde. Enpä olisi uskonut, että paras sävy löytyy blondeista sävyistä! Heivasin lopulta tummimman tuhkanvaalean, koska päättelin sen olevan hiukan liian harmaa ja kylmä. Värikseni valikoitui siis Dark Ash Blonde, koska se oli sekä kuvassa että ainesosiltaan lupaavimman oloinen. Siinä ei ole lainkaan punaista hennaa, mikä on hyvä, mutta siinä on kuitenkin sellaista lämpöä ja eloa, mitä Darkest Ash Blonde -sävyssä ei näytä olevan.

Dark Ash Blonde -sävyn ainesosat (INCI) ovat Cassia Obovata (Colorless Henna), Indigofera Tinctoria (Indigo), Phyllanthus Emblica (Amla), Eclipta Prostrata (Bhringraj) ja Bacopa monnieri (Brahmi). Väritön henna, indigo ja amla (tarjoaa viileämpää ruskeaa) ja hennan puuttuminen lupasivat juuri sitä, mitä olen kasviväriltä hakenut.

Tähän väliin on tarpeen muistuttaa, että kasviväreillä ei voi oikeasti blondata eli vaalentaa hiuksia edes aavistuksen vertaa. Vaikka olisin valinnut sävyistä kaikkein vaaleimman ja antanut sen vaikuttaa hiuksissani monta tuntia, hiukseni olisivat olleet käsittelyn päätteeksi aivan saman väriset kuin lähdössä, ehkä vain kiiltävämmät ja hoidetummat. Kaikki tietävät, millaista myrkkyä synteettiset vaalennusaineet ovat, ja kasviväreillä ei ole mitään yhteistä vetyperoksidin kanssa. En olisi valinnut mitään blondia kasvivärin sävyä, jos sellainen riski olisi ollut olemassa, että hiukseni vaalenevat. Mutta koska tiesin, että niin ei voi käydä, uskoin sävyvalinnan osuneen enemmän nappiin kuin koskaan aiemmin. On aina turvallisempaa valita liian vaalea kuin liian tumma väri, koska kasvivärillä hiuksista ei voi tulla liian vaaleat, mutta liian tummat voi.

Kun olin saanut väripaketin, oli aika miettiä, kuinka kauan antaisin tuotteen vaikuttaa hiuksissani. Ihastuin nimittäin juuri tuohon väriin, joka näkyy yllä vasemmalla (nettikaupan kuva), ja juuri sen kuvan (ja ainesosien) perusteella tein valintani. Saamassani paketissa (oikealla oleva kuva) samainen väri näyttää paljon tummemmalta. Noin tummaa ”blondia” sävyä en olekaan ennen nähnyt. En vahingossakaan halunnut liian tummaa lopputulosta, mutta toisaalta paketissa korostettiin, että luonnonväreillä tulos ei koskaan ole yhtä vahva ja intensiivinen kuin kemiallisilla hiusväreillä (minkä pystyin kasvivärikokemuksellani toki itsekin allekirjoittamaan). Niinpä annoin värin vaikuttaa kaksi tuntia ohjeajan ollessa vähintään 45 – 60 minuuttia ja enintään kolme tuntia.

Radico-värijauhe sekoitetaan itse veteen niin kuin useimmat kasvivärit. Paketin mukana tulee perinteisten muovihanskojen ja suihkuhatun lisäksi levityssuti, jollaista ei ole ollut missään muussa testaamassani värissä. Tukeva suti teki värin levittämisestä siistimpää. Paketissa on myös värijauheen annosteluohje, ja yhden paketin (100 g) on tarkoitus riittää kahteen värjäyskertaan, mikäli hiukset ovat puolipitkät eli olkapäille ulottuvat. Minulla on juuri sen pituiset hiukset, mutta 50 grammaa jauhetta ei olisi riittänyt hiuksiini alkuunkaan. Minullahan on paksut hiukset, mutta silti vähän ihmettelen annostusta, koska koko paketillisen sanotaan riittävän vyötärölle asti ulottuviin hiuksiin! Minun olisi pitänyt käyttää koko paketillinen näillä lyhyemmilläkin hiuksillani, jos olisin halunnut saada väriä joka puolelle päätä. Päättelin, että koska en halua liian vahvaa lopputulosta, on ehkä hyväkin käyttää vähemmän väriä. Niinpä levitin väriä tasaisesti kaikkialle hiuksiin raidoitusperiaatteella tietäen, että tietyt hiuskerrokset jäävät kokonaan ilman väriä. Kasviväreillä se ei onneksi haittaa ollenkaan, koska ne sulautuvat niin hyvin hiusten omaan väriin, varsinkin jos omien hiusten sävy on jo valmiiksi lähellä valittua värisävyä.

Sävystä tuli omaan makuuni oikein kaunis ja superluonnollinen. Minulla ei ole kuvassa lainkaan silmämeikkiä, ja silti kulmakarvat ja ripset ovat sävy sävyyn hiusten kanssa. Harmaista ei ole tietoakaan. Tosin minullahan ei juuri olekaan harmaita hiusten päällimmäisissä kerroksissa, vaan sisemmissä. Niitä Radico ei puolikkaalla värimäärällä ja kahden tunnin vaikutusajalla täysin peittänyt, mutta en odottanutkaan sitä, koska tiesin väriä olevan liian vähän. Nyt kun tiedän, ettei lopputuloksesta vahingossakaan tule liian vahva tummalta näyttävällä ”blondilla” värillä, voin ensi kerralla levittää väriä reilummin harmaisiin hiuksiin ja antaa sen vaikuttaa kauemmin. Radico-värin ohjeissa sanotaankin, että käsittelyn voi joutua toistamaan kerran tai kaksikin hiuslaadusta ja/tai halutusta värin voimakkuudesta riippuen, sillä luonnon omat yrtit eivät värjää samoin kuin synteettiset kemikaalivärit.

Hiukseni näyttävät juuri tuon värisiltä kuin paketin kuvissa: välillä vähän vaaleammilta niin kuin nettikaupan kuvassa ja välillä tummemmilta niin kuin saamani paketin ”kansi”kuvassa. Tuhkaa ja blondia värissä ei ole piiruakaan, mutta minun kohdallani ei toki kuulunutkaan olla. Valitsin värin nimensäkin mukaisesti sen värin ja ainesosien takia, en nimen. Odotin silti, että minusta voisi keksiä leikillään jonkin blondivitsin, mutta Radico korostaakin brunettea puoltani. Juuri niin kuin pitikin!

Radico Colour Me Organic kasvivärien maahantuoja on Waku Oy, ja värejä voi ostaa ainakin suoraan firmalta tai Aubrey Organics -nettikaupasta:

https://www.waku-organics.fi

https://www.aubrey-organics.fi

Tällaiselle tontille talo pystytetään

Kerroin vajaa viikko sitten muuttosuunnitelmistani ja varaamastani talosta. Nyt esittelen tontin, jolle talo olisi tarkoitus pystyttää. Kävimme vastikään katsomassa paikkaa isäni kanssa, ja niinpä kuvatkin ovat uunituoreita.

Tällainen maisema talomme ikkunoista tulee näkymään, mikäli rakennuslupa myönnetään juuri haluamalleni paikalle:

Paikan yleisilme oli talven jäljiltä vielä heinäisen kuiva, mutta se luonnollisesti johtuu vuodenajasta ja siitä, että kuvassa näkyvä maapläntti on entinen pelto. Haluaisin talon juuri pellon kohdalle. Tontti on sen verran iso, että vihreyttä ja kukkia löytyi kyllä kaikkialta muualta:

Yllä olevasta kuvasta käy ilmi, ettei tontti suinkaan ole tyhjä maapläntti. Siellä on itse asiassa moniakin taloja, joista kaikki ovat autioita. Vielä vuosikymmeniä sitten tontilla oli paljon elämää, ja siellä asui iso osa äidin sukulaisista, äiti mukaan lukien. Ajan myötä väkeä alkoi muuttaa muualle tai kuolla pois. Ennen niin eläväinen alue on tätä nykyä purkukuntoisia taloja täynnä. Tunnelma ulkona on kuitenkin miellyttävä.

Juuri tämä punainen talo ei näytä purkukuntoiselta, mutta totuus paljastuu sisälle mentäessä.

Tuvan lattia on romahtanut kaiken kosteuden takia, ja homeen haju on ilmeinen. Oikeastaan niin vahva, että haju jäi pitkäksi aikaa hiuksiinkin. Talossa oleilu ei voi olla terveellistä. Halusin näyttää talon sisältä, jottei kukaan ajattelisi, että voisin kunnostaa jonkin tontilla jo olemassa olevan talon omaan käyttööni. Olisi nimittäin mahtavaa, jos sellainen olisi mahdollista, mutta talot ovat valitettavasti liian pahassa kunnossa kunnostettaviksi, vaikkei se aina ulkoa näykään.

Tällaisetkin talot tontille mahtuvat. Kumpaakaan ei ole kunnolla käytetty milloinkaan elämäni aikana, eli talot ovat seisoneet omillaan vähintään yli 30 vuotta.

Peltoalue, jolle haluaisin varaamani talon pystyttää, on kovin laaja, mutta näyttää toistaiseksi tältä:

Paikalla on megalomaanisia risukasoja. Risut ovat puista, joita tontilta kaadettiin muutama vuosi sitten. Taustalla näkyvä pikkumökki on sauna. Sekin on harmi, että vaikka tontilla on kaksi erillistä saunaa, ne ovat yhtä käyttökelvottomia kuin autiotalotkin. Haluaisin hyödyntää kaikkea vanhaa, mutta tässä tapauksessa se ei taida onnistua.

Itse tontti on joka tapauksessa melkoisen upea. Silmä lepää järvimaisemassa, ja joka puolelta kuului linnunlaulua. Ei valtateiden melua, niin kuin nykyisessä osoitteessani. Oli rauhallista ja rentouttavaa. Kaiken lisäksi näin tällaisen kaunottaren:

Sen täytyy olla hyvä merkki.

Paluumatkalla joku lauloi radiossa ”Jää vielä Helsinkiin…”. Hyvä yritys, mutta enpä taida.

Iho-ongelmien suhteellisuudesta

Tuskailen joskus kasvojeni ihon kanssa. Tuskailla on monellakin tavalla väärä sana, sillä viime vuosina olen osannut suhtautua ihooni rennommin, ja kenties juuri siksi ihoni onkin ollut paremmassa kunnossa eli ihan ok. Nimenomaan ihan ok, eli ei erityisen hyvässä eikä pahassa kunnossa. Suurimmaksi osaksi olen osannut arvostaa ihoni kuntoa, koska niin moni muu kärsii paljon pahemmista iho-ongelmista.

Oma ihoni on parhaimmillaan sileä ja tasainen, mutta kuitenkin aina sävyltään melko kirjava ja joskus punoittava. Pahimmillaankin ihoni on yleensä sellainen, että saan sen täysin tavallisen oloiseksi bb-voiteella eli melko kevyen peittokyvyn omaavalla tuotteella. En koskaan käytä meikkivoiteita enkä mitään puutereita. Eniten ihoni kuntoon vaikuttaa kuukautiskierto, eli ihoni on parhaimmassa kunnossa tiettyyn kierron aikaan ja vastaavasti pahimmassa kunnossa myöhemmin saman kierron aikaan.

Varsinaisia finnejä saati kivuliaita patteja ihossani on harvoin, mutta minulla on usein pieniä näppyjä etenkin poskissa. Se ei varmasti häiritsisi minua, jos niin olisi ollut aina, mutta ihoni on selvästi muuttunut vuosien varrella. Ennen sain finnejä perinteisemmille alueille kasvoissa, kuten leukaan ja varsinkin leukapieliin. Minulla oli myös mustapäitä kasvojen T-alueella, ja posket olivat sileimmät kasvojeni osat. Nyt on toisin päin, eli mustapäitä ei ole juuri lainkaan missään osassa kasvoja, mutta poskiin tulee useimmiten vaaleita pieniä näppyjä, jotka eivät kuitenkaan ole luufinnejä. (Ei sillä, etteikö minulla olisi niitäkin, mutta ne ovat pienin vaivani.)

Pähkäilimme vastikään yhden ystäväni kanssa, miten tavallisilta vaivoilta näpyt ja aikuisiän akne vaikuttavat. Totesimme kumpikin, etteivät oikein mitkään lempeämmät, ulkoiset aineet tunnu niihin tepsivän. Nopea googlaus osoitti, että olimme ihan oikeassa:

Yllä olevissa artikkeleissa todetaan, että naiset kärsivät aikuisiän aknesta miehiä enemmän ja että akne voi ilmaantua mihin tahansa ihotyyppiin. Aikuisiän akne johtuu hormoneista, ja myös stressillä, kemikaaleilla ja ruokavaliolla voi olla osuutta asiaan. Huolellisella, aikaa ja paljon rahaakin vievällä hoidolla ihosta ei silti välttämättä tule paljonkaan aiempaa kummempi. Järeimmät lääkekuurit kyllä tuovat tulosta, mutta eivät sovi kaikille.

Itse olen pääsääntöisesti hyväksynyt ihoni kunnon, sillä olen havainnut, että oikein mikään ei paranna sitä. Ruokavaliokokeiluja minulla on luonnollisesti useita, koska olin joskus sekasyöjä, sitten kasvissyöjä (ensin pesco-, sitten lakto-ovovegetaristi) ja sitten vegaani. Vielä tiukempi vegaaninen ruokavalio, josta mm. sokeri jätettäisiin pois, voisi kirkastaa ja tasoittaa ihoa monienkin lähteiden mukaan, mutta ainakaan toistaiseksi en ole moiseen valmis. Olen kestänyt jo monta vuotta muutamia pieniä näppyjä, mutta en kestäisi montaa vuotta sokeritonta elämää. Tilanne voisi olla eri, jos ihoni kunto huononisi reilusti.

Kun puhutaan ihon ulkoisesta hoitamisesta, olen kokeillut varmaan kaikkea mahdollista: olen käyttänyt epäpuhtaalle iholle tarkoitettuja (salisyylihappoa ja joskus myös bentsoyyliperoksidia sisältäviä) kasvotuotteita, öljypuhdistusta ja ihon kosteuttamista öljyillä, kalaöljypohjaisia tuotteita (silloin kun en vielä ollut vegaani), savipohjaisia tököttejä, herkälle iholle tarkoitettuja puhdistusmaitoja ja kosteuttavia mutta rasvattomia tuotteita. Ihoni on aina näyttänyt ja tuntunut yllättävän samalta, vaikka hoitomenetelmät olisivat olleet lähes päinvastaiset. Kuivattavista (finni)tuotteista ihoni kuitenkin pitää kaikista vähiten, ja kosteuttavasta hoidosta kaikkein eniten.

Ihonhoidon kohdalla kyllästyin jo vuosia sitten kosmetiikkateollisuuden tyhjiin lupauksiin, rahanmenoon ja varsinkin kaikkiin niihin tuubeihin ja purtiloihin, joita en muutaman viikon kokeilun jälkeen enää käyttänyt. Vasta kun lakkasin huolehtimasta ihostani, siitä tuli parempi. Voin siis täysin allekirjoittaa väitteen, jonka mukaan stressi aiheuttaa näppyjä.

***

Vain hetki sen jälkeen, kun omat iho-ongelmat olivat tällä kertaa tulleet mieleeni, löysin Yleltä jutun italialaisesta missistä Gessica Notarosta, joka menetti kasvojensa ihon ja melkein näkökykynsäkin, koska ex-poikaystävä heitti hänen kasvoilleen syövyttävää happoa.

Notaro kertoo tunteneensa kuinka hänen kasvonsa alkoivat syöpyä.

– Rukoilin: Jumala, ota pois kauneuteni, mutta anna minun pitää näkökykyni, hän kertoi italialaiskanavan haastattelussa. (Lähde: Yle)

Minulle tuli kamala olo luettuani Ylen artikkelin. Sen puolesta en siis voi sitä suositella, mutta jos haluaa perspektiiviä omiin iho-ongelmiinsa, juttu kannattaa lukea. Muutamat näpyt ja pari isompaakin paisetta tuntuvat täysin mitättömiltä tuon rinnalla, mitä Notaro joutui ja joutuu yhä kokemaan. On hirveää, että vasta jonkun toisen tuhotut kasvot auttavat tosissaan ymmärtämään, miten onnellinen omasta ihosta tulisi olla.