Näin paljosta luovuin

Nykyiseen 33-neliöiseen talooni mahtuminen ilman pienintäkään ahtauden tunnetta tarkoitti, että minun oli luovuttava paljosta. Kysymys kuuluikin, kuinka paljosta. Olen nimittäin harrastanut karsimista jo kauan, ja myös dokumentoinut sitä ahkerasti blogiin. Olen lahjoittanut, kierrättänyt ja/tai heittänyt pois niin vaatteita, paperitavaraa, lapsuus- ja nuoruusajan muistoja kuin korujakin. Kaikista suurinta luopumisen kohdetta en kuitenkaan ole vielä käsitellyt. Puhutaan tietysti huonekaluista.

Tiesin luopuneeni monista huonekaluista viime kesän ja syksyn aikana, mutta kun aloin etsiä niistä sopivia kuvia tätä kirjoitusta varten, tajusin onnistuneeni luopumaan vielä enemmästä. Siksi täällä uudessa kodissa onkin nyt avarampaa kuin olin uskaltanut toivoa. (Saatan kuvata talon kauttaaltaan blogiin, kunhan viimeisetkin tavarat ovat omilla paikoillaan.)

Alla esittelen kaikki huonekalut, joista olen luopunut kuluneen vuoden aikana, koska tiesin muuttavani pienempään kotiin. (Minähän olin unelmoinut pienemmästä kodista jo pitkään ennen kuin pystyin alkamaan toteuttaa ideaani.) Kaikki kuvat ovat edellisestä asunnostani.

Luovuin makuuhuoneessa olleista sohvapenkistä ja lipastosta. Penkillä oli minulle niin paljon arvoa ja merkitystä, että omistin sille kerran oman blogikirjoituksen. Ajatella, että pystyin nyt luopumaan siitäkin, kaiken kokemamme jälkeen. Uudessa kodissa penkille ei ole tarvetta eikä paikkaa, ja sisälle tulee niin paljon luonnonvaloa, että en tarvitse penkkiä myöskään kuvaus”studioksi”. Lipasto sen sijaan jäi isäni luokse, tyhjänä totta kai. Se on yksi ensimmäisiä saamiani huonekaluja, ja olen aina pitänyt sen ajattomasta ja neutraalista ilmeestä. Harkitsin pitkään sen tuomista uuteen kotiin, mutta lopulta päädyin karsimaan lisää tavaraa sillä idealla, etten lopulta enää tarvitsisi lipastoa. Huone, jossa asuin isäni luona, jäi kovin tyhjäksi ja kolkoksi muuttoni jälkeen, joten lipasto sopii sinne tällä hetkellä mainiosti.

Lisäksi luovuin makuuhuoneessa olleesta nojatuolista. Se taisi olla äidilläni jo silloin, kun hän oli parikymppinen opiskelija. Tuoli oli sekin varsin ajaton ja mukava istua, mutta sille ei ollut enää käyttöä, ja se oli myös hieman hajonnut istuinosasta, joskaan ei istumista haittaavasti. Tuoli oli joka tapauksessa niin kulunut, ettei se ollut enää lahjoituskunnossa.

Keittiöstä vietiin lahjoitukseen kaksi pallia, ja uuteen kotiin niiden tilalle ostettiin kunnon jakkara. En ylety nykyisen keittiöni yläkaappeihin ilman jakkaraa. Taustalla näkyvän kaapin jätin osaksi edellisen asuntoni keittiötä, vaikka se ei siihen alun perin kuulunut. Se kuitenkin sopi keittiön väreihin, ja toimi hyvänä aputasona ja säilytystilana. En tiedä, mitä uusi asukas piti kaapista, mutta sehän on hänen asiansa. Muistin muuten nyt, että ennen tuota kaappia minulla oli samassa kohdassa sellainen laatikkoviritys, jota joutui aina siirtämään, jotta pakastimen sai auki! Niin tyhmiä ratkaisuja sitä onkin viitsinyt kodissaan katsella. Laatikkovirityksestä ei ole kuvaa, mutta myös sen olen heittänyt pois kuluvan vuoden aikana.

Olohuoneesta lähti niin monia huonekaluja, että jos en olisi ollut muuttamassa pois, huone olisi jäänyt lähes autioksi. Lundian korkea kirjahylly sai lähteä. Se oli alkujaan miehen, ja pyysin sen häneltä saadakseni seisomatyöskentelypisteen. Tykkään tehdä päätetyötä seisten, ja tarvitsin sitä varten sopivankorkuisen tason mahdollisimman valoisasta paikasta. Nykyisessä kodissani yksi keittiötaso toimii hyvin samaisessa tarkoituksessa, ja valoakin siihen tulvii molemmilta sivuilta. Etualalla oleva kaapin ja laatikoston yhdistelmä meni sekin jäteasemalle. Kaappi ja laatikosto ovat todellisuudessa kirjoituspöydän päädyt, eli niiden välistä oli vain sahattu työtaso pois. Niillä oli ikää vajaat 30 vuotta, ja kaapin lukon ympärillä oleva muovi oli niin haurastunutta, että se varisi tomuna lattialle, kun tyhjensin kaappia! Olin siis kreivin aikaan liikkeellä luopumisaikeissani.

Nykyiseen kotiini eivät päässeet myöskään sohvapöytä ja nojatuoli. Ne ovat nykyään isälläni. Nojatuoli oli hänen olohuoneessaan koko kesän ja syksyn, ja aina kun oli vieraita kylässä, joku istui siihen. Se on niin kutsuvalla paikalla. Tuoli mahtuisi minunkin luokseni, mutta se sopii isäni kotiin, jossa sillä on taatusti enemmän tarvettakin. Pöytä puolestaan sopii hienosti siihen huoneeseen, josta itse muutin pois. Nykyiseen kotiini tuli miehen luota sirommat (olohuoneen) pöydät, jotka menevät sisäkkäin.

Lopuksi vielä kuva tv-tasosta, josta luovuin juuri ennen kuin vaihdoin olohuoneen järjestystä. Luovuin myös telkkarista, jota en katsonut koskaan. En halunnut sitä alkujaankaan, mutta se tuli minulle mummoni kuoltua, koska kaikilla muilla perheenjäsenillä oli jo ennestään useampi telkkari. Nykyään telkkari toimii siskonpojan pelinäyttönä. Tv-tason veimme jäteasemalle.

Bonuskuvassa näkyy yllä viittaamani keittiössä ollut laatikkoviritys, josta löytyi sittenkin kuvallinen todiste! Olihan se muuten ihan kelvollinen, mutta hyvin epäkäytännöllinen tuossa kohdassa pakastimen edessä. Hyvä, etten jättänyt sitä uudelle asukkaalle, vaan heitin laatikot roskiin ja vein käsittelemättömän puutavaran enolle poltettavaksi.

Kaiken kaikkiaan tulinkin luopuneeksi melkoisesta määrästä huonekaluja. Vihdoin pystyn nauttimaan työn hedelmistä uudessa talossa! Tänne on ostettu uutena vain jakkara ja naulakko, joita pidän pakollisina hankintoina. Tarkoitukseni oli nimenomaan karsia, karsia ja karsia, ja hankkia vain vähän välttämätöntä tavaraa tilalle. Nyt kun olen päässyt siihen pisteeseen, olo on melkoisen mahtava!

Mainokset

Yksinäistä ja pimeää, vai?

Olen nyt asunut täällä talossa kymmenisen päivää. Heti muuton jälkeen mies oli kanssani pari yötä, minkä jälkeen saatoin hänet bussipysäkille. Hänen oli mentävä viikonlopuksi töihin Helsinkiin, ja meillähän ei ole autoa. Viikonloppuisin täällä ei kulje bussin bussia.

Kuluvaan viikkoon on mahtunut niin monia poikkeuksellisia menoja ja kiireitä, että mies ei ole ollut luonani sen jälkeen, kun hän viime viikolla lähti. Olin itse Helsingissä pari yötä, mutta suurimmaksi osaksi olen ollut yksikseni uudessa kodissa.

Olin ajatellut etukäteen, että miehen lähteminen ja kotiin yksin jääminen voisi olla minulle kova paikka. Kuvittelin itseni yksin pimeään vailla pakoreittejä tai mahdollisuuksia poistua tontilta. Täällä ei ole katuvaloja, ja kiitos kaivajan minulla ei tietenkään ole myöskään pihavaloja, jotka jo elokuussa ostin. Tähän vuodenaikaan, kun ulkona pimenee jo neljältä iltapäivällä, miellyttävä ulkoiluaika päättyy kovin varhain. Olin tuuminut, että sysimustat maantiet eivät houkuttele liikkumaan.

Todellisuudessa kaikki menikin niin, että sain valtavan läjän töitä juuri muuttopäivänä! Työkeikka oli sen verran tiukka, että jouduin nipistämään yöunistakin lähes jokaisena yönä viikon ajan. Kun pidin pieniä taukoja työstä, jota pystyin tekemään kotoa, menin pakollisiin pihatöihin eli laittamaan kompostorit kuntoon (biojätteellä ei olisi ollut mikään kiire, mutta halusin käymäläkompostorin olevan valmiina, kun tulisi aikaa tyhjentää vessa). En ehtinyt murehtia mistään uuteen kotiin, mieheen tai yksinäisyyteen liittyvästä, vaan pidin vain näppäimistön kuumana kaikesta kääntämisestä ja ajattelin lähestyviä deadlineja.

Vihdoin hommat on tehty! Vasta nyt olen pystynyt kunnolla rauhoittumaan ja olemaan ensimmäistä kertaa sen jälkeen, kun muutin taloon. Yksin oleminen ja pimeys alkoivat heti tuntua eri tavalla, koska pystyin vihdoin keskittymään niihin. Ei onneksi mennyt kauaa, kun puin heijastinliivin ylle ja lähdin taskulamppu mukanani parin tunnin juoksulenkille. Juoksin ”keskustaan”, jossa sielläkään ei ole katuvaloja (valot itse asiassa löytyvät, mutta niitä ei pidetä päällä kiitos kunnan talouskuurin). Pimeää siis todella on, mutta on hyvä tietää, että en sittenkään ole vankina täällä, vaan voin lähteä turvallisesti lenkille niin myöhään kuin haluan, vaikka ulkona ei juuri mitään näekään.

Täällä uudessa kotikunnassani ei ole paljon mitään. Minulta kysyttiin muutama päivä sitten yhdessä tilaisuudessa, kuinka monta ihmistä kotikunnassani asuu. Kerroin luvun, jonka kuvittelin lukeneeni jostain. Luku alkoi kuitenkin kuulostaa niin pieneltä kunnan maantieteelliseen kokoon nähden, että aloin pelätä puhuneeni palturia. Kun nyt tarkastin luvun, olin muistanut sen aivan oikein. Täällä siis on paljon luontoa, avaruutta ja pimeyttä, mutta vain vähän ihmisiä, sivistystä ja keinovaloa. Kaikkea ei voi saada. Kesällä täällä toki on paljon luontoa, vehreyttä ja valoa, mutta sinne on tässä vaiheessa vuotta pitkä matka.

Oikein kivaa täällä muuten on ollut, ja mieli on korkealla ottaen huomioon, että marras-joulukuu on minulle vuoden väsyttävintä ja innottominta aikaa. Eilen täällä oli hurjan kaunista, mikä näkyy postauksen kuvissakin.

Pakastavan vessan olen tyhjentänyt kerran. Vessaa on ollut kaikin puolin mukava ja helppo käyttää, ja se tosiaan on täysin hajuton. Pytyn sisältö menee sellaiseen syväjäähän, että se ei yön sulettuakaan haise (vessaa itsessään ei tarvitse sulattaa, mutta ennen sen tyhjentämistä ämpäri kannattaa nostaa moneksi tunniksi sulamaan, sillä muuten jääkökälettä on vaikea saada irti). Huonoina puolina voi pitää vessan nopeaa täyttymistä ja jätteiden painoa, mutta tuleepahan treenattua yläkroppaa samalla. En koskaan vaihtaisi pakastavaa vessaa vesivessaan ja umpisäiliöön, mikä minun olisi ollut pakkoa hankkia vesivessan yhteydessä, mutta tiesin tehneeni oikean valinnan jo ennen pakastavan vessan testaamista. Tunnen olevani paljon vapaampi, kun oma vessankäyttöni ei vaadi ulkopuolista työvoimaa toimiakseen. Myös rahaa totta kai säästyy tuntuvasti (jopa kunnon lomamatkan verran vuodessa!), ja kaikki vastuu vessasta on minulla.

Joulumieltä minulla ei juurikaan vielä ole. Oma kalenterini pysähtyi syyskuun kohdalle, koska silloin talo tuotiin tontille, ja siitä eteenpäin hommat seisoivat yhteensä kuukausitolkulla. Vielä marraskuussakaan en ollut kääntänyt kalenteriin lokakuun lehtistä. Nyt sitten yhtäkkiä on joulukuu. Yksi kiva löytö onneksi lisää joulukuun tuntua: satuin löytämään kaupasta vegaanisen ”maito”suklaakalenterin! Minulla ei koskaan ennen ole ollut mitään vastaavaa, ja kaiken lisäksi suklaa on paljon parempaa kuin ”tavallisten” kalenterien suklaa. Kalenteri maksoi reilut kahdeksan euroa.

Kalenterin suklaa tosiaan on "maito"suklaata eikä tummaa suklaata, mitä muutenkin löytää helposti vegaanisena.

Kalenterin suklaa tosiaan on ”maito”suklaata eikä tummaa suklaata, mitä muutenkin löytää helposti vegaanisena.

Täällä on yhä monet hommat kesken (yllätys, yllätys), ja odottelenkin, milloin eri tahot tulevat viimeistelemään työnsä. Kuvaan talon uudestaan etupuolelta vasta sitten, kun mm. terassin portaat ovat valmiit. Minulla itselläni on kovasti myös sisähommia, sillä työkeikan saaminen silloin muuttopäivänä tarkoitti, että viimeiset muuttolaatikot jäivät lojumaan lattioille, joilta yhtenä päivänä nostin ne suoraan kaappeihin. Niinpä ne kaikki odottavat läpikäyntiä. Mahduin taloon vaivatta tavaroineni, mutta haluan yhä karsia ja luopua enemmästä, koska minusta tuntuu, että tarpeetonta tavaraa on yhä lähes joka nurkassa. Olen vihdoin omaksunut konmarituksen idean siitä, että ihmisen tulisi säilyttää vain aidosti rakkaita esineitä ja käyttötavaroita. Minulla on hämmästyttävän paljon tavaroita, jotka eivät tuota minulle iloa, ja nyt jos koska on aika hankkiutua niistä eroon!

Muuttopäivä

Täällä sitä nyt ollaan! Muutin taloon aiottuna päivänä eli kaksi päivää sitten keskiviikkona 22.11.2017.

Muuttopäivän maisema oli kuin talvisesta postikortista. Jo matkalla meille valkeni, että täällä oli enemmän lunta kuin Helsingissä.

Kirjoitin edellisen postaukseni viime sunnuntaina. Silloinhan kaikki oli vielä kovin epäselvää ja pahasti kesken, ja silti kaiken luvattiin olevan kunnossa tulevaksi keskiviikoksi. Tiesin, että jos jättäisin patistamisen sikseen ja vain luottaisin, että keskiviikkona kävelen kaikin päin valmiiseen taloon, tulisin pettymään.

Niinpä tartuin puhelimeen heti maanantaina ja soitin pääsuunnittelijalle. Hän kertoi juuri jutelleensa työpäällikön kanssa, ja tämä oli vakuuttanut, että ”hommat kyllä piti tehdä”. Suunnittelija totesi siihen, että ”piti, piti”, mutta kysyi, onko ne todellisuudessa tehty. Niinpä vielä maanantaina myöhään iltapäivällä oli se mahdollisuus, että talolla ei yhäkään ollut tehty mitään. Minulle tuli niin häijy olo, ettei ruokakaan mennyt alas. Olin valmistellut muuttoa jo niin kauan, etten aikonut perääntyä.

Työpäällikköä on vaikea saada kiinni puhelimitse, ja kaiken lisäksi talomyyjä oli matkalla eikä siten tavoitettavissa (sentään hän oli kertonut matkasta jo edellisellä viikolla, eli se ei voinut ollut hätävalhe). Päätin kirjoittaa työpäällikölle sähköpostia. Korostin siinä kiireellisyyttä ja varsinkin viemäritöiden tärkeyttä, jotta voisimme käyttää vettä saapuessamme taloon parin päivän päästä.

Yllätyksekseni työpäällikkö vastasi sähköpostiin myöhään maanantai-iltana. Hän kertoi viemäriasentajien jo olleen talolla maanantaina ja jatkavan tiistaina. Myös timpurit olivat hänen mukaansa tulossa tiistaina ja keskiviikkona, ja kaikki olisi keskiviikon aikana tehty. Viemäritöiden osalta kaikki olisi valmiina jo tiistaina.

Noiden tietojen jälkeen leijuin taivaassa ja tanssahtelin onnesta. Näin hyvin kaikki sitten lopulta menee, ajattelin! Pakkasin viimeisiä tavaroitani tiistain ja keskiviikkoaamun, ja kun saavuimme tontille keskiviikkona yhden aikoihin, meitä odotti tällainen näky:

Edistystä oli tapahtunut, mutta moni asia oli yhä näkyvästi kesken. Terassikatoksessa ei ollut varsinaisia kattolevyjä, vaan vasta pelkkä runko. (Nuo maisemaa häiritsevät, vaakatasossa ja vinottain olevat laudat tuovat tukea ja turvallisuutta rakennusaikana, mutta eivät kuulu lopulliseen terassiin.) Samaten portaita ei ollut rakennettu ollenkaan; nuo lavat, jotka ovat palvelleet meitä portaina, ovat tietenkin vain väliaikainen ratkaisu. Myös rännit loistivat yhä poissaolollaan. Talon pohjasta emme vielä tässä vaiheessa tienneet, mutta sisälle meneminen paljasti lattian paikoin niin kylmäksi, että tiesimme heti, että myös lattian lisäeristämistä ei vielä ollut tehty.

No, peli ei kuitenkaan vielä ollut menetetty, sillä veden saaminen taloon oli ykkösasia, eikä meillä vielä ollut tietoa, olivatko vesiasiat kunnossa. Sisälle tultaessa emme heti päässeet testailemaan hanoja, koska pääsuunnittelija oli meitä vastassa, ja jouduin käymään hänen kanssaan läpi käyttöönottotarkastusta varten tarvittavan paperin. (Varsinainen käyttöönottotarkastus siirrettiin myöhemmäksi, eli tavallaan talossa asuminen on vielä laitonta, mutta täällä maalla näillä asioilla ei kuulemma ole niin väliä toisin kuin olin luullut. Pääsuunnittelijahan on hyvää pataa rakennusvalvojan kanssa.) Kun suunnittelija lähti ja pääsin kylpyhuoneeseen, vihdoin oli aika ilahtua.

Pakastava vessa oli viety paikalleen ja kytketty sähkövirtaan! Se on iso juttu, sillä WC:n kohdalla ei aiemmin ollut pistorasiaa, mikä näkyy vertailukuvasta alla.

Kaiken lisäksi en ollut pyytänyt talofirmaa ottamaan sähköä seinästä pöntön vierestä, vaan olin varautunut eteiskäytävän puolelta tulevaan rumaan jatkojohtoon. Firmassa oltiin siis oma-aloitteisesti ajateltu, millainen vessa on kyseessä ja päädytty fiksuimpaan ja siisteimpään ratkaisuun. Pisteet siitä firman sähkömiehelle!

Vessa jo itsessään riitti kertomaan, että talossa oli todella oltu ja jotain tehty. Niinpä ei ollut ihme, että myös hanat toimivat! Vesi oli siis saatu päälle, vaikka niin moni muu asia olikin kesken.

Tänään perjantaina timpurit tulivat jatkamaan keskeneräisiä töitä. He olivat työn touhussa pimeälläkin ja lähtivät vasta hetki sitten, joten en saa vielä kuvattua valmista terassia, rännejä ja portaita. Pihalla on kuitenkin vieläkin paljon puutavaraa, ja lattia on yhä kylmä, eli talofirman työt eivät vieläkään ole täysin tehdyt.

Mutta kyllä täällä nyt jo kelpaa oleilla! Mies nappasi minusta kuvan, kun olin lumitöissä terassilla:

Tällaiselta saman tien hommiin joutunut onnellinen talonomistaja näyttää!

Niinköhän muutat?

Olen pitänyt tiukasti muuttoaikataulusta kiinni, mikä tarkoittaa, että muutan taloon lopullisesti kolmen päivän päästä! Olemme jo vieneet suurimman osan tavaroistani paikan päälle:

Tämänviikkoinen reissumme tontille ei alkanut lupaavasti. Se alkoi niin kuin lähes jokainen reissumme sinne: mitään ei ollut tehty, missään ei ollut edistytty, kukaan ei ollut edes käynyt tontilla hommissa. Kannoimme taloon kaksi vitriiniä ja kasoittain laatikoita jo latistavan tutuiksi käyneiden kivikasojen sivulta kulkevaa polkua pitkin miettien samalla, miten toimia. Itse en ensin osannut päättää, kihistäkö raivosta vai vaipuako huoleen siitä, että taloni on hirviöiden käsissä. Raivo otti kuitenkin vallan, ja päässäni kuhisi erilaisia uhkauksia, joita kohta latelisin talomyyjälle. Kun kaikki tavarat oli kannettu sisään, kiukku oli onneksi vähän lauhtunut fyysisen ponnistelun seurauksena. Olin nyt valmis soittamaan talomyyjälle, joka todellisuudessa on yksi suosikeistani kaikista niistä ihmisistä, joiden kanssa joudun asioimaan talon tiimoilta. Kun pakolliset esittäytymiset oli tehty, puhelu eteni näin:

  • Minä: Niin että mä oon nyt täällä talolla, eikä mitään oo tehty. Viimeksi sanottiin, että hommat tehdään joko viime viikon lopussa tai viimeistään tämän viikon alussa.
  • Myyjä: Joo kyllä nyt pitäisi jo alkaa tapahtua, se on jo seisonut niin kauan. Kyllä se (hommat) on tälle viikolle merkitty… Mä voisin soittaa tolle työpäällikölle…
  • Minä: Joo, hyvä. Sä voitkin kertoa sille samalla, että tilanne on nyt tämä, että mä muutan tähän taloon lopullisesti tasan viikon päästä keskiviikkona 22.11.2017. [odottaa myyjän reaktiota]
  • Myyjä: [leppoisaan sävyyn] Ai jaa, no se on hyvä tieto. Mä kerron sen X:lle (työpäällikön nimi), niin se tietää sitten laittaa kaikki kuntoon ennen sitä.
  • Minä: [ihmeissään] Meinaatko, että se onnistuu?
  • Myyjä: Joo kyllä se täytyy nyt hoitaa kuntoon, ja hommat piti muutenkin tehdä viimeistään tällä viikolla. Mä soitan nyt työpäällikölle ja soitan sulle kohta uudestaan.

Lopetimme puhelun. Olin iloinen siitä, että myyjän äänessä ei ollut kuulunut pienintäkään epäröintiä tai muutakaan negatiivista, kun ilmoitin hänelle itse keksimäni muuttopäivän. Toisin sanoen myyjä antoi äänensävyllään olettaa, että muuttamisessa ”näin pian” ei ole mitään ongelmaa, vaikka keskeneräisiä töitä on niin paljon. (Todellisuudessa niitä ei ole paljon, mutta kun niiden tekeminen on niin vaikeaa kuin tähän mennessä on käynyt ilmi, töiden valmiiksi saamiseen tuntuu kuluvan useamman ihmisen elinikä.) Jäin odottamaan myyjän puhelua, jota ei onneksi tarvinnut kauaa varttua:

  • Minä: No heippa taas.
  • Myyjä: No moi moi. Joo mä sain X:n kiinni ja kerroin sille, että sä muutat viikon päästä. Homma etenee nyt niin, että huomenna siellä talossa käy kaveri tarkastamassa ne sisätilat. Niin työmiehillä on sitten oikeat maalit ja tarvikkeet mukana, kun ne tulee loppuviikosta. Sieltä on tulossa kolme miestä, ja niillä menee muihin hommiin yksi päivä. Maanantaina tulee sitten tekniikka, joka kattoo viemärit ja laittaa vesiasiat kuntoon. Tiistaina tai keskiviikkona olisi sitten se tarkastus, eli meidän työpäällikkö soittaa Y:lle (pääsuunnittelijan nimi), niin kunnalta tullaan tarkastamaan kaikki, niin että sä voit muuttaa sitten keskiviikkona.
  • Minä: [koettaa olla kuulostamatta liian hämmästyneeltä] Niin että kaikki toi tehdään ennen keskiviikkoa, ja mä pääsen muuttamaan niin kuin olin suunnitellutkin?
  • Myyjä: Joo kyllä se niin menee, kun kyllä tää pitää nyt saada kuntoon. Töitä on muutenkin niin vähän jäljellä, ja ne on tänne merkitty, niin kyllä ne nyt tehdään.
  • Minä: No tosi hyvä, koska mä olin lyönyt ton päivän lukkoon. Mulla on jo muuttoauto tilattuna ja vuokra laitettu päättymään siihen päivään. [onnittelee itseään sopivilta tuntuvien valheiden ja puolitotuuksien keksimisestä]
  • Myyjä: Joo se on oikein hyvä, kyllä siihen mennessä pitää kaikki olla meidän toimesta tehty, ja sä pääset muuttamaan.

Puhelu päättyi siis mitä ilahduttavimpiin uutisiin! Olen toki saanut lupauksia töiden tekemisestä jo useamman kerran aikaisemminkin, mutta en koskaan noin yksityiskohtaista ja päivälleen tarkkaa suunnitelmaa.

Niinköhän tässä sitten ollaan muuttamassa?

Jo kolmen päivän päästä tiedän varmasti vastauksen!

Vaikka olisinkin valmis muuttamaan taloon, jossa joutuisi asumaan jonkin aikaa ilman toimivaa vesilinjaa (hakisin vettä enolta, joka asuu lähistöllä), sellainen ei käy. Taloon ei saa muuttaa ennen virallista käyttöönottotarkastusta, mikä on kunnan rakennusvalvonnan heiniä. Se tarkoittaa, että myös tuon virallisen tarkastuksen on tapahduttava näiden kolmen päivän sisällä. Ja kun kaikki edellisetkin hommat oli tekemättä vielä muutama päivä sitten!

Muutto on alkanut!

Kun tällä viikolla ajoimme tontille, näimme heti saman, minkä olemme nähneet monesti aiemminkin: siellä ei ollut tehty kenenkään toimesta mitään kokonaiseen viikkoon. Siellä siis näytti aivan samalta kuin edelliselläkin visiitillämme.

Kaivaja oli lähtenyt koneinensa ja totta kai jättänyt hommat pahasti kesken, kukaan talofirmasta ei ollut käynyt talolla edes aloittamassa firmalle kuuluvia töitä, eikä putkimies ollut voinut viimeistellä omaa osuuttaan talofirman takia. Talotoimittajan toilailut tosin ovat pientä kaivajan vastaaviin verrattuna; kaivajan välinpitämättömyys kesti aikoinaan viisi viikkoa ja jatkuu taas, talofirman toimia olen puolestaan odottanut nyt kaksi viikkoa. Sieltä on sanottu, että heidän hommiinsa menee vain pari päivää ja että ne tehdään ensi viikon alussa eli aivan kohta.

Aiemmin kaikki tuo tekemättömyys olisi taas jälleen kerran kasvattanut sitä valtavaa pettymystä, mitä tunnen talobisnestä ja varsinkin maarakennusbisnestä kohtaan. Enää niin ei kuitenkaan ole. Se johtuu siitä, että muutto on alkanut!

Makuuhuoneeseen jäi hurjasti tilaa, vaikka siellä on nyt normaalin kokoinen parisänky (160 x 200 cm).

Makuuhuoneeseen jäi hurjasti tilaa, vaikka siellä on nyt normaalin kokoinen parisänky (160 x 200 cm).

Tähän asti talo on tuntunut etäiseltä unelmalta, josta ei koskaan tule totta. Mutta kun nyt veimme sinne mm. sängyn, kaikki patjat ja sohvan, saavuttamamme edistys tuntui hyvin konkreettiselta. Muutossahan on iso työ, ja kun sitä työtä tehdään systemaattisesti ja tasaisesti, edessä on koko ajan vähemmän työtä. Sänky ja sohva ovat painavimpia, isoimpia ja hankalimpia huonekaluja, mitä minulla on. Nyt kun ne ovat talossa oikeilla paikoillaan, tuntuu, että niin paljon on jo tehty! Metallisen sängyn kokoamiseen meni pieni ikuisuus, ja sohva on sen verran muhkea, että sitä sai käännellä ja väännellä, jotta se mahtui ensin isäni kodista ulos ja sitten oman talon ovesta sisään. Kaikkea työtä vaikeutti tarpeettomasti yksi asia, mistä siitäkin on kaivajaa kiittäminen.

Minähän maksoin yli 10 000 euroa pelkästään kivistä, joista kaivaja teki talon viereen asti ulottuvan tien. Tie oli pakko tehdä, jotta talo voitiin tuoda tontille. No, nyt tiestä ei ole paljon iloa, koska kaivaja on tilannut lisää kiviainesta urien täyttöä varten, määrännyt kivikasat laitettaviksi keskelle tietä, ja lähtenyt sen jälkeen tiehensä! Kasat estävät täydellisesti tiellä ajamisen, mikä käy selväksi yllä olevasta kuvastakin. Niinpä jouduimme jättämään auton hyvin kauas talosta ja kantamaan suuria ja painavia huonekaluja kapealla ja muhkuraisella ”polulla”, joka on tallomalla tehty kivikasojen sivuun, koska jostain on pakko päästä kulkemaan. Aivan kuin yli hehtaarin kokoisella tontilla ei olisi ollut mitään muuta paikkaa, mihin dumpata tilatut kivikasat. Aivan kuin ne tarvitsisi ylipäänsä jättää keskelle tietä viikkokausiksi, kun vaihtoehtoisesti urat voisi täyttää pian kasojen saapumisen jälkeen.

Olen kyllä miettinyt, tuhoaisinko kaivajan uran, jos minulla olisi siihen mahdollisuus. Eikö olisi vain reilua, että tekisin hänelle sen, minkä hän minulle? Voisin vähintäänkin kirjoittaa blogiin hänen yrityksensä nimen, ja varoittaa muita palkkaamasta häntä. Sitähän voisi oikeastaan pitää velvollisuutenani. Median käyttäjät pohjimmiltaan (ja ehkä osin tiedostamattaan) rakastavat negatiivisuutta ja jännitystä, ja otsikko ”Rakentaja: Varo näitä yrityksiä henkesi kaupalla!” tuo enemmän klikkauksia kuin ”Remppa-Timppa Oy tekee hyvää jälkeä”. Toisin sanoen kaivajasta varoittava tekstini voisi saada enemmän näkyvyyttä kuin leppoisammat tekstini, mikäli sellaisen kirjoittaisin. En kuitenkaan ainakaan toistaiseksi ole halunnut edetä asiassa näin. Koko uran tuhoaminen olisi kohtuutonta (ei sillä, että siihen pystyisinkään tai että sitä haluaisin). Toki mitä vain voi vielä tapahtua. Kaivaja voisi esim. lähettää minulle laskun, jonka summa on paljon sovittua suurempi. Se jos mikä muuttaisi käsitykseni siitä, mikä on kohtuullista ja mikä kohtuutonta. En vielä tiedä, millaisen ”palkan” kaivaja työstään ansaitsee, mutta se selviää ennemmin tai myöhemmin (no tietysti myöhemmin, kun on hänestä kyse!).

Kun olimme bodanneet huonekalut taloon ja saaneet sängyn kasattua, laitoin sänkyyn vielä patjat ja niihin lakanat. Tuntui uskomattomalta saada vihdoin alkaa tehdä talosta kotia! Lakanoita venyttäessäni vilkaisin ikkunasta ulos, koska siellä näytti yhtäkkiä niin valoisalta. Oli kaivettava kamera esiin, sillä näkymä makuuhuoneesta pellolle oli niin kutsuva:

Voi ei, mihin pääsenkään asumaan, ajattelin! Kaikki menee sittenkin vielä hyvin!

Olen tuuminut, että ensi viikolla viemme taloon lisää tavaraa ja seuraavalla viikolla kaikki loput, minkä päätteeksi jäisin itsekin taloon. Näin ollen asuisin talossa puolentoista viikon kuluttua. Minulle se on kaikin päin realistinen suunnitelma. Kaivajan maailmassa minun ei tarvitse koskaan päästä taloon asumaan, eikä asialla ole talofirmankaan mielestä mikään kiire. Olen kuitenkin henkisesti niin orientoitunut tuohon muuttoaikatauluun, että en aio suostua mihinkään muuhun. Olenkin päättänyt, että lopullinen muuttopäiväni on tasan kymmenen päivän päästä eli 22.11.2017!

Sähköä, vettä, jäätä

Patterit hohkaavat, ilmalämpöpumppu puhaltaa, vesi melkein virtaa putkissa, ja lintuset jo odottavat minua makuuhuoneessa.

Makuuhuoneen tapetti. Pelkäsin sen olevan liian kirjava mainoskuvien perusteella, mutta se onkin paljon rauhoittavampi ja seesteisempi kuin olin uskaltanut odottaa.

Makuuhuoneen tapetti. Pelkäsin sen olevan liian kirjava mainoskuvien perusteella, mutta se onkin paljon rauhoittavampi ja seesteisempi kuin olin uskaltanut odottaa.

Tilanne talossa on tosiaan edennyt sen verran, että nyt sinne tulee sähköt. Myös vesiputket ovat lopullisesti paikoillaan, ja ensi viikolla hanojen pitäisikin alkaa suihkuta. Kun vedet vihdoin laitetaan päälle, saan pyyhittyä lattiat ja muut pinnat ja pestyä ikkunat.

Kun sain viime maanantaina sellaista tietoa, että voisin alkaa viedä huonekaluja ja muita tavaroita taloon, olin jo herätä siitä horroksesta, mihin kaikki taloon liittyvä odottelu on minut viime viikkojen aikana vaivuttanut. Hihkuin jo innosta, mittailin huonekalujen leveyksiä ja aloin miettiä, mitä taloon kannattaisi viedä ensimmäiseksi (päätin, että ainakin sänky, sohva, pari pöytää ja lipasto). Sitten tietysti sain toisen puhelun, jossa tarkennettiin, ettei taloon olekaan vielä suotavaa viedä mitään lopputarkastuksen ja etenkin mahdollisten korjaustöiden takia. Höh! Ensi viikolla sitten.

Tontille tehtävät matkat ovat melko lailla turhia, jos siellä ei pysty tekemään mitään. Niinpä keksin, että veisimme taloon jo kauan sitten ostamani vessan ja irrottaisimme ”vanhan” sen tieltä. Niin minulla olisi edes vähän vähemmän hommia sitten, kun pääsen asettumaan taloon.

Niinpä uusi, käyttämätön vesivessa irrotettiin lattiasta, ja tilalle vietiin pakastava käymälä. Sitä ei kannattanut vielä viedä kylpyhuoneeseen, koska lattiaan jäi vesivessan jäljiltä monttu, jonka putkimies tulee tukkimaan. Pakastavan vessan kansi tulee alas niin hidastetusti, että laskusta ehti helposti napata kuvan. Kansi on myös hyvin tiivis.

Jos olisin ollut sillä päällä, tontilla olisi voinut keskittyä moneenkin negatiiviseen asiaan. Niitä ovat ainakin nämä:

  • Vesilaitoksen piti tulla viimeistelemään vesiliittymä jo viime viikolla, mutta aika peruttiin lumisateiden takia. Niinpä sieltä tultiin hommiin vasta tällä viikolla, mikä sotki aikataulut kaikilta niiltä työntekijöiltä, jotka olivat valmiita hommiin viime viikolla. Tällä viikolla niillä samoilla työntekijöillä ei ole ollut aikaa, ja niinpä hommat ovat taas seisoneet.
  • Talofirma ei aikoinaan tullut rakentamaan terassikatosta ym. nimenomaan sähkön puuttumisen takia. Nyt sähköä on kuitenkin ollut saatavilla jo yli viikon, mutta talofirma on aavistuksen passiivinen. Sieltä perustellaan passiivisuutta osittain lomilla ja osittain sillä, että maatyömies ei ole vielä tehnyt kaikkea tarvittavaa (esim. kaivanut ulkovaloille tulevaa kaapelia ja pylväitä maahan), eikä talofirmankaan työntekijöiden kannata silloin tulla. On totta, että valaisimia ei saa asennettua, jos niille vaadittavia pohjatöitä ei ole tehty, mutta esim. terassikatoksen rakentamiselle ja sisätöille ei ole enää mitään estettä. Silti mitään ei ole tapahtunut.
  • Maatyömies eli kaivaja näyttää taas häippäisseen, mistä kaikki ongelmat aiemminkin johtuivat, mutta sentään hän on nyt vain hetkellisesti poissa. Sen tietää siitä, että kaikki työkoneet ovat yhä meidän tontilla. Kaikki varsinainen kaivutyö on muutenkin onneksi jo tehty, eli jäljellä on lähinnä vain erilaisten urien ja kuoppien täyttöä ja pihavalokaapelin kaivaminen.

Päätin unohtaa kaikki mahdolliset harmitukset ja kuvata pihani järveä, joka olikin jo jäätynyt. Kaiken lisäksi aurinkokin alkoi paistaa upeasti.

Vuodenaikojen vaihtelu on Suomessa niin huimaa, että ei uskoisikaan. Nyt on vaikea kuvitella, että samainen järvi näytti heinäkuussa tältä:

Kerrassaan käsittämätöntä, vaikka sen ei suomalaiselle pitäisi olla!

Yleisesti fiilikset ovat hyvät, vaikka tiettyä takapakkeilua onkin ollut havaittavissa niin yhdessä kuin toisessakin hommassa. Ensi viikolla aion joka tapauksessa viedä taloon kamojani, se on varmaa. Talohan itsessään on alusta asti ollut valmis, ja siellä on nyt lämmitys, ja valot ja kodinkoneet saa päälle, eli miksipä en pian itsekin siirtyisi sinne.

Talon ja blogin uudet tuulet

Yli kuukauden jouduin odottamaan tätä näkyä:

Sähkökaapelia ollaan vihdoin kaivamassa maahan, ja muutkin kauan seisoneet hommat ovat jatkuneet tontilla. Tällä viikolla taloon tulee viimeinkin sähköt! Vedenkin kanssa on tapahtunut edistystä; en jaksanut viime kirjoituksessani korostaa, että talosta uupui täydellisesti myös vesiliittymä. Sillä ei ollut niin väliä, koska sähkö on lämmityksen takia tässä vaiheessa niin paljon tärkeämpi keksintö. Vesiputket ja sähkökaapeli tulevat osittain samaan uraan siten, että vesiputket kulkevat paljon syvemmällä maassa sähkökaapelin alla. Niinpä se, että sähkötöissä ollaan pitkällä, tarkoittaa samalla myös sitä, että iso osa vesiputkista on jo asennettu ja peitetty. (Viime kesänä oli vielä epäselvää, saadaanko vesi kaivosta vai putkista. Sittemmin on selvinnyt, ettei kukaan alueen asukas käytä kaivovettä korkeiden radonpitoisuuksien vuoksi, vaan vesi saadaan kunnallistekniikan kautta. Viemäröintiä ei kuitenkaan ole, ja siksi meille tuleekin pakastava vessa.)

Taloprojektille kuuluu siis hyvää, vaikka hukkaan mennyt kuukausi olikin niin tuskaista aikaa. Veikkaan, että pääsen muuttamaan taloon parin kolmen viikon päästä, optimisti kun pohjimmiltani kuitenkin olen!

Huomaa talon putsattu päätyseinä. Se oli kuljetuksen jäljiltä teiltä roiskuneen kuran peitossa, mutta puhdistettuna hohtaa nyt valkoisuuttaan.

Huomaa talon putsattu päätyseinä. Se oli kuljetuksen jäljiltä teiltä roiskuneen kuran peitossa, mutta puhdistettuna hohtaa nyt valkoisuuttaan.

Tällä välin haluan kirjoittaa siitä, mitä olen ajatellut tehdä blogille nyt kun sen semi-lopetuspäätöksestä on kulunut jo yli puolitoista kuukautta.

En ole koskaan aiemmin kirjoittanut blogia näin harvakseltaan kuin viimeisen kuukauden aikana. Tänä aikana olen ehtinyt rauhassa pohtia kaikkea blogiin, kirjoittamiseen ja omaan elämääni liittyvää. Moni asia on selkiytynyt, ja olen tehnyt enimmäkseen positiivisia huomioita.

Ainakin tällaisia huomioita:

  • Blogillani menee paljon paremmin kuin olen antanut itseni ja muiden ymmärtää. Blogin jo olemassa olevaa sisältöä luetaan niin paljon, että lukijamäärät eivät ole viime viikkoina laskeneet juuri ollenkaan, vaikka julkaisin vain kaksi uutta tekstiä.
  • Se, että blogilla menee hyvin, on tässä vaiheessa bloggaajan uraani äärimmäisen tärkeää: en halua tehdä enää tuntiakaan turhaa työtä blogin parissa, ja kun vanhoja(kin) tekstejä luetaan paljon, on varmaa, ettei työni ole ollut turhaa.
  • Kuinka paljon on ”paljon”, sen määrittelee kukin itse. Jos puhutaan numeroista, oman blogini kohdalla se luku on kuusinumeroinen. Olisinko onnellisempi, jos liikuttaisiinkin miljoonissa tai vastaavasti blogi saisi satojatuhansia klikkauksia paljon aiempaa lyhyemmässä ajassa? En. Ottaen huomioon, mitä asioita olen tietoisesti tehnyt ”väärin” blogissani (kerron tästä lisää alla), nykyinen saldo on varsin mittava.
  • Blogi on jo nyt tuonut minulle enemmän mahdollisuuksia kuin olen tajunnut itselleni myöntää. Ne monet mahdollisuudet eivät kuitenkaan ole tuntuneet mahdollisuuksilta, koska en ole ollut niistä riittävän kiinnostunut.
Kutsuja, kutsuja, kutsuja.

Kutsuja, kutsuja, kutsuja.

  • Kerroin aiemmin saavani paljon kutsuja erilaisiin tapahtumiin blogin ansiosta. Monet niistä ovat terveyteen ja liikuntaan liittyviä, ja minut kutsutaan niihin terveystoimittajan asemassa. Jollekulle muulle se voisi olla kunnia ja unelmien täyttymys: päästä terveystoimittajien joukkoon, kun olen jo valmiiksi kielialan ihminen, joka on omasta mielenkiinnostaan kirjoittanut muinoin paljon terveydestä. Kun kävisin useissa terveysalan tapahtumissa ja kirjoittaisin niistä laadukkaasti, ties mitä se poikisi. Onhan blogi poikinut jo tähän mennessä vaikka mitä.
  • Tästä päästäänkin taas uuteen tärkeään huomioon: kuinka kiinnostunut ylipäänsä yhä olen terveydestä ja haluanko enää kirjoittaa siitä? Milloin viimeksi olen kirjoittanut mitään terveyteen liittyvää? Miten taloprojekti liittyy terveyteen? Kerron heti, että minua ei enää kiinnosta tietyt terveyteen liittyvät aiheet, kuten aivan älyttömyyksiin mennyt keskustelu eri ruokavalioista ja niiden paremmuusjärjestyksestä. Hetken ajattelinkin, että minun on karistettava terveysblogin viimeisetkin rippeet blogini kuvauksesta, kategorioista ym., mutta se hetki ei kestänyt kauaa. Terveys tai sen menettäminen kulkee ihmisen matkassa koko elämän. Minua kiinnostaa nykyään etenkin sisäinen terveys eli henkinen hyvinvointi. Uskon vahvasti (ja tiede sanoo samaa), että monet sairaudet lieventyvät/häviävät, kun ihminen hoitaa ennen kaikkea sisintään. Kun hoitaa sisintä, hoitaa samalla myös ulompia kerroksia. Niinpä haluan kirjoittaa vielä paljon terveydestä, ja arvelen, että uudessa kodissa myös oma (mielen)terveyteni tulee kukoistamaan tavalla, jolla se ei aiemmassa elämässäni koskaan pystynyt. Siksi jopa sellainen asia kuin talo, joka itsessään ei liity mitenkään terveyteen, voi vaikuttaa merkittävästi ihmisen terveyteen, vireystilaan ja koko elämään.

Muutamia asioita olen tehnyt tietoisesti ja tahallani ”väärin” blogin kohdalla. Olen rikkonut tiettyjä bloggausohjeita isosti ja alusta alkaen. Kun lukee melkein mitä tahansa blogioppaita (englanniksi), niissä korostetaan varsinkin näitä kahta asiaa:

1. Älä missään nimessä kirjoita kasvottomana ja anonyyminä. Väitetään, että anonyyminä kirjoittajan on miltei mahdotonta vakuuttaa ketään (saati myydä mitään, puhuttiin sitten ajatuksista, tuotteista tai palveluista), koska kirjoittaja voi olla kuka tahansa ja piiloutua tekaistun roolin taakse. Toisaalta myös nimiä ja kasvoja voidaan käyttää väärin kirjoittajan ollessa kokonaan toinen henkilö: moni lienee kuullut tapauksesta, jossa blogia kirjoittava syyrialaislesbonainen paljastui amerikkalaiseksi heteromieheksi. Blogin kuvissa esiintynyt nainen oli kroatialainen, eikä liittynyt Syyriaan tai koko tapaukseen mitenkään. Niinpä nimille ja kasvoille ei tule antaa liikaa arvoa. Suomessa nimet eivät onneksi muutenkaan ole niin tärkeitä, mikä on hyvä asia. Itse esiinnyin blogissa hyvin pitkään kasvottomana, ja tulin esiin pikkuhiljaa neljäsosa kasvoja kerrallaan. Oma nimettömyyteni puolestaan on pitkälti erään käräjäoikeustarinan tulosta.

2. Valitse blogillesi tietty aihealue tai teema, ja kirjoita vain siitä. Jos kirjoittaa mistä sattuu, lukijoiden on vaikea hahmottaa, mistä koko blogissa on kyse. Sellaisessa sekamelskassa blogi menettää lukijoita ja blogin kasvu tyrehtyy. Tämä väite pitää ehdottomasti paikkansa. Niin monta kertaa olen itsekin huomannut, että blogini saa uusia tilaajia välittömästi esim. jonkin laihdutusjutun jälkeen, ja kun en sitten enää kirjoitakaan laihduttamisesta, menetän juuri samat tilaajat, ja toki syystä. Minun blogissani rasvaiset ja viljattomat raakakakut muuttuvat hetkessä päinvastaisiksi, eli rasvattomiksi ja täysjyvävehnäisiksi tärkkelysleipomuksiksi (!), ja laihdutusjuttujen tilalle tulee yhtäkkiä monen kuukauden ajan Irlanti-kuulumisia ja myöhemmin taloprojekti. Mitään näistä asioista en ole osannut ennustaa. Olen aina tiennyt, että ideaalitapauksessa blogia pidetään juuri tietystä aiheesta, mutta tiesin aina myös sen, että omalla kohdallani sellainen ei koskaan olisi toiminut. Jos en olisi vapaa kirjoittamaan mistä tahansa, mitään blogia ei olisi ikinä syntynyt. Jätin siis huomiotta myös tämän bloggausohjeen, vaikka olikin selvää, että blogi kärsii siitä. Kärsimys on kuitenkin pienempi paha kuin se, ettei olisi ollenkaan olemassa!

Johtopäätös

Elämää ja omia mielenkiinnon kohteita ei tule rajoittaa. Itse tartun aina täysillä kaikkeen, mistä innostun, koska en tiedä, kuinka kauan saankaan odottaa seuraavaa innostumista. Olen kertonut huipuista ja laskuista, joista olotilani usein koostuu, enkä välillä innostu kuukausikaupalla mistään (uudesta).

Ei rajoja, ei kontrollia, ei tietoa tulevasta, paljon epävarmuutta, avoimia kysymyksiä, heittäytymistä. Sellaista pitkälti haluan elämän olevan, ja se näkyy myös blogissa. En tiedä, mihin blogi on menossa. En ole koskaan tiennyt, ja niin se tulee olemaan vastaisuudessakin. Epätietoisuus on rikkautta.

Ylen toimittaja kutsui minut radiohaastatteluun

Arvaan, että blogin tietty lukijakunta odottaa lisää talouutisia, talon saapumisesta tontille kun on jo kulunut yli kolme viikkoa.

Kertoisin mielelläni talokuulumisia, mikäli niitä vain olisi. Hommat tontilla ovat kuitenkin jääneet pahasti kesken. Talofirma ei pääse viimeistelemään mm. ulkopohjan lisäeristystä, terassin pintoja, terassikatosta ja rännejä, koska heillä ei ole sähköä käytettävänään. Sähköä puolestaan ei ole, koska maaurakoitsija ei tule kaivamaan sähkökaapelia maahan. Hän ei tule, koska hänellä on liikaa muita töitä. Hänen muut asiakkaansa lienevät (isoja) rakennusfirmoja, jotka menevät tärkeysjärjestyksessä yksityishenkilön ohitse. Olen silti niin kyllästynyt tähän ainaiseen odotteluun, että lähetin pääsuunnittelijalle vastikään ukaasin: jos maaurakoitsija ei tule tälläkään viikolla tontille töihin, hänen tilalleen palkataan joku muu. Oikeasti minulla ei ole hajuakaan siitä, kuinka helppoa tai edes mahdollista juuri meidän tontin alueelle on saada lyhyellä varoitusajalla joku toinen asiansa osaava. Tiedän kuitenkin sen, että tilanne ei voi enää jatkua tällaisena ja että talolle ei tee hyvää olla viikkokausia ilman lämmitystä näin kalsassa ja kosteassa säässä. Siksi pian on pakko alkaa tapahtua, maksoi mitä maksoi.

Tämä viikkojen odottelu on tullut minulle kalliiksi niin henkisesti kuin ehkä muutenkin: Yleltä otettiin minuun yhteyttä taloprojektin tiimoilta. Sieltä ehdotettiin, että tulisin radiohaastatteluun kertomaan, millaista on asua minitalossa. Ajatus haastattelusta kiehtoo minua, mutta minun oli luonnollisesti kirjoitettava toimittajalle, etten vielä tiedä talossa asumisesta mitään, koska tilanne on mikä on. Toimittaja ei vastannut viestiini mitenkään. On mahdollista, että moni muu ehtii rakennuttamaan itselleen minitalon paljon ennen kuin itse pääsen asumaan omaani, ja niinpä haastateltavaksikin kenties pääsee tai on jo päässyt joku muu. Oli kuitenkin mukava huomata, millaiset asiat ylittävät uutiskynnyksen: jos minitalossa asumista pidettäisiin tavallisena, minun taloprojektissani ei silloin olisi mitään kiinnostavaa eikä siitä syntyisi sisältöä haastatteluun. Voidaan siis päätellä, että minitalossa asuminen on riittävän epätavallista herättääkseen jopa median huomion. Toki myös lähipiirini on ihmetellyt talohankintaani, ja moni on esittänyt huolensa siitä, että vaikka he tajuavatkin joitakin pienesti asumisen hyötyjä ja siitä kertyvää säästöä, 33-neliöinen talo on silti aivan liian pieni. Itse olen tietysti eri mieltä!

Jos yritän keskittyä johonkin positiiviseen, niin taloon on sen saapumisen jälkeen asennettu ilmastointiputket katolle, sisälle on tuotu patterit, ja sain hankittua, maalattua ja vietyä taloon takan. Kannoimme takan isän kanssa kahdestaan ensin kuljetusautolta pihalle, sitten pihalta pakettiautoon ja lopulta autosta taloon. Ne 90 kiloa kävivät voimille, mutta kaikki käsitreeni on onneksi tehnyt tehtävänsä.

Päädyin lopulta eri malliin kuin olin alun perin suunnitellut. Tämä on paljon sirompi, hyötysuhde on parempi, lämmitysala on laajempi, ja takalla on Joutsenmerkki, koska hiukkaspäästöt ovat erittäin alhaiset. Ainoastaan väristä en pitänyt, joten maalasin takan hommaan tarkoitetulla kuumuutta kestävällä maalilla. Väriksi valikoitui hopea, sillä myös takkapiippu on sen värinen, todellisuudessa rosteria eli ruostumatonta terästä.

Kun vielä pääsisi asumaan tänne. Syvä huokaus.

Tällaista näkee vain kerran elämässä

Talo on nyt tuotu tontille. Ikioma taloni! Ihana pikku kaksioni! Perillä! Nyt!

Koko asia tuntuu yhä kovin epätodelliselta, vaikka kaikki meni yllättävänkin samalla tavalla kuin olin mielessäni kuvitellut.

Talo teki pitkän matkan luoksemme etelään. Se lähti yöllä Teuvalta, ja saapui aikaisin aamulla. Halusimme olla paikalla, kun taloa tuotiin. Niinpä olin kiihdyksissä koko edellisen illan ja yön, ja sain nukuttua vain silmänräpäyksellisen. Toivoin, että kaikki menisi hyvin ja suunnitelmien mukaan.

Oli tärkeää osua tontille juuri oikealla hetkellä. Meidän ei nimittäin olisi tarvinnut olla tontilla talon saapumisen aikaan, sillä meille ei ollut siellä mitään hommia. Kaikki työ oli jätetty ammattilaisille. Menimme tontille puhtaasta halusta todistaaksemme tapahtumaa, jonka voi kokea vain kerran elämässä (ja moni ei senkään vertaa): halusimme nähdä, kuinka kokonainen talo kuljetetaan tontille ja lasketaan sitten nosturin voimin valmiin perustuksen päälle.

Minulle oli erityisen tärkeää nähdä talon saapuminen jo yleisellä tiellä, ei siis vasta tontilla. Jos olisimme myöhästyneet, ja talo olisi jo ollut tontilla saapuessamme sinne, olisi tuntunut siltä kuin talo olisi vain tupsahtanut sinne tyhjästä. En olisi pitänyt siitä. Halusin olla osa talon matkaa, ja toivottaa sen kädet ojossa tervetulleeksi kuin kauan kaivatun ja poissa olleen ystävän. Olin kuvitellut ja visioinut talon saapumisen tarkasti mielessäni. Todellinen näky vastasi kuvitelmiani täydellisesti! Näyn herättämiä tunteita on mahdotonta kuvailla, ne kun ovat kohdallani niin ainutkertaisia ja henkilökohtaisia, mutta onneksi on olemassa valokuvia.

Sieltä se tulee!, hihkuin.

Kuljettaja kääntyi pihatielle hitaasti ja hallitusti.

Vaikea kääntyminen oli nyt onnistuneesti takana. Vielä piti päästä kaikkien tönöjen välistä varsinaiselle tontille.

Mitään ongelmia, vaaratilanteita tai läheltä piti -hetkiä ei kuitenkaan ollut. Talo mahtui jokaisesta mutkasta, vaikka kuvissa näyttääkin ahtaalta.

Tässä kohtaa talo oli saatu niin lähelle sokkelia kuin mahdollista. Nosturi oli kaikkein lähimpänä talon pohjaa, eli aivan sen vieressä. Talon ympäriltä purettiin paljon erilaisia tukia ja vilkut/takavalot ennen kuin sen alle pujotettiin nostoliinat. Nosturikuskilla ei aluksi ollut riittävän pitkiä ja tukevia nostoliinoja, joten jouduimme odottamaan niiden saapumista.

Nyt talo oli saatu puettua nostoliinoihin. Näin jälkikäteen arvioituna tuntuu hurjalta, että noin kapeat ja ohuet liinat riittävät kannattelemaan lähes 12 000 kiloa painavaa taloa.

Apua, nyt se on ilmassa! Nyt ollaan tositoimissa! Tässä kohtaa minua alkoi todella jännittää. Olin muutenkin odottanut koko päivää kuin pikkulapsi jouluaattoa, mutta nyt alkoi myös hermostuttaa. Mitä jos jokin menee pieleen? Mitä jos talo osuu johonkin tai johonkuhun, tai peräti putoaa? Kaiken lisäksi nosturista alkoi kuulua varoituspiippauksia, koska kuorma oli aavistuksen liian painava.

Iik, lentävä talo!

Otin videokuvaa tästä eteenpäin ja taltioin, kuinka talo laskettiin juuri siihen, mihin piti. Videolla enoni ja minä käymme seuraavan keskustelun:

Eno: Siinähän se nyt on. [Talo jo hipoo sokkelia.]

Minä: Nii-i! Joo, niin millintarkkaa toi… [Seuraa herkeämättä, kuinka talo laskeutuu tarkasti paikalleen.] Hienosti se näky osuvan. Joo, vautsi!

Siinä se tosiaan nyt on!

Myös terassit oli tuotu tontille kokonaisina, ja ne laskettiin ja kiinnitettiin paikoilleen.

Siinä sinä nyt olet, reilu 30-neliöinen unelmani! Tervetuloa, ole kuin kotonasi! Haluan asua sinussa aina. En muuta koskaan pois enkä myy sinua ikinä. Olen omistautuva, ja sitoudun aina täysillä ihmisiin ja asioihin, joita rakastan.

Mi casa. Para siempre.

Blogi semi-lopettaa

Pohdin paraikaa vakavasti, lopettaisinko Mielekkään miellekartan kirjoittamisen.

Minulle on aina ollut selvää, miksi kirjoitan blogia. Syy kirjoittamiseen on koko blogin olemassaolon ajan ollut sama, ja olen avannut sitä eniten blogin About-sivulla. Olen halunnut luoda ja tehdä jotain tuottavaa ainaisen kuluttamisen sijasta. On nimittäin paljon helpompaa ja yleisempää pelkästään kuluttaa (netti)sisältöä kuin luoda sitä. Olen jaksanut blogata lähemmäs kolme vuotta juuri siksi, että olen huonoinakin hetkinä pystynyt aina palauttamaan mieleeni syyn, miksi kirjoitan.

Vajaa kuukausi sitten törmäsin YouTube-videoon nimeltään 10 Top Creativity Tips You Should Know. Video on kauttaaltaan täynnä arvokasta ja viisasta asiaa, mutta yksi kohta vetosi minuun erityisesti. Kohdassa puhutaan siitä, kuinka sisällöntuottajan tulisi saada jonkinlainen korvaus työstään, ja todetaan, että

A lot of people create out of the goodness of their heart, and they don’t get anything back. Creator compensation is to realize that whatever you put out, you should be getting back. So create wisely and smart. Make sure you are getting compensated for what you create so you can invest back into your creation.

-Ralph Smart

Videossa siis todetaan, että moni luo asioita hyvää hyvyyttään eikä saa mitään vastineeksi. Juuri sitä mieltä minäkin olen.

Mitä sitten oikein tarkoitetaan, kun puhutaan palkasta, vastineesta, korvauksesta tai kompensaatiosta, mitä ihmisen tulisi kaikesta luomisesta saada? Blogimaailmassa kirjoittamisesta voi saada vastineeksi ainakin julkisuutta ja/tai rahaa, kehuja, tykkäyksiä, jakoja ja kommentteja, työtarjouksia, (testi)tuotteita ja kutsuja erilaisiin tapahtumiin. Minä olen jossain määrin saanut maistaa melkein kaikkia noita, mutta useimmiten vain lilliputtisen pikkuriikkisissä annoksissa. Isoin palkka, minkä olen koskaan kokenut bloggaamisesta saavani, on kuitenkin aina ollut työ itse. Kun rehkii oikein kunnolla blogijutun eteen, niin kuin minulla on usein ollut tapana, minulle jää siitä hyvä olo. Kaikki viihde, hauskanpito ja kavereiden näkeminen tuntuu paljon upeammalta, kun on sitä ennen nähnyt vaivaa, käyttänyt kykyjään ja luonut niin hyvin, kuin on kussakin tilanteessa pystynyt ja tuntenut sopivaksi.

Jos omistan hetken noiden muiden palkkojen ja korvausten analysointiin, niin tiettyjä asioita minulle kyllä tarjotaan blogin kautta useinkin. Saan kutsuja monenlaisiin tapahtumiin, ja yksittäisistä tuotteista minulle tarjotaan ehdottomasti eniten erilaisia kirjoja. Valtaosalle tapahtumista ja tuotteista joudun kuitenkin sanomaan ei, koska ne eivät kiinnosta minua tarpeeksi. Mitä tarkoittaa sana tarpeeksi tässä yhteydessä eli bloggaajan kohdalla? Minun tulee olla niin kiinnostunut kirjasta, että viitsin käyttää tuntikaupalla tai viikkotolkulla aikaa sen lukemiseen, sisällön pohtimiseen ja kaikesta siitä kirjoittamiseen. Jos kirjaa pitää korvauksena tai palkkana siitä, että luen sen ja kirjoitan siitä jutun (mihin voi mennä yhteensä esim. 30 tuntia aikaa), käy selväksi, minkä suuruinen palkka kirja työstäni on. Sen takia kirjan täytyy olla maailman mullistava tai vähintäänkin tajuttoman loistava, jotta minun kannattaa ottaa se vastaan.

Monien tapahtumien kohdalla huomaan, että minun ei yksinkertaisesti tee mieli mennä, vaikka ne vaikuttaisivat lupaavilta ja lopulta olisivatkin sitä. Kai koen niidenkin kohdalla, että minulle ei jää niistä mitään käteen. Myös oma roolini tapahtumissa on toisinaan hämärä; mitä teen maanläheisenä bloggaajana julkkisten, toimittajien ja bling blingin keskellä? Omat arvoni ovat usein ristiriidassa sen kanssa, mitä tapahtumissa ajetaan, eikä niihin siksi ole järkevää mennä. Härkis-tapahtumista sentään pidin kovasti (sekä ensimmäisestä että toisesta), ja samaten Lavera-päivä oli yllättävän mielenkiintoinen ottaen huomioon, että olen kaukana kosmetiikkafriikistä.

Siirrytään sitten tuotteista ja tapahtumista bloggaamisen miellyttävyyteen yleensä. Olen nimittäin huomannut, että minun ei enää tee mieli kirjoittaa monista sellaisistakaan aiheista, joista olisin ennen kirjoittanut ja jotka sopisivat mainiosti blogiin. En mm. koskaan kirjoittanut kesän Budapestin-matkastamme, vaikka se oli oikein leppoisa ja onnistunut. Oli kesäkuun loppupuoli, minulla oli jäänyt kotona muuttohommat kesken, ja Budapestissa oli yhtenäkin lomailtanamme 32 astetta lämpöä. Kun lukema tippui 30 asteeseen, ja tuuli puhalsi kevyesti, Budan kuuluisilla kukkuloilla oli kumman miellyttävää. Koska Budapest on tunnettu ja kehuttu kaupunkikohde, sitä ei liitetä patikointiin, luontoon eikä metsäkävelyihin. Minä kuitenkin varta vasten varasin meille sellaisen hotellin, joka oli keskeisellä paikalla Budan puolella mutta samalla kuitenkin riittävän lähellä metsää, ja niinpä pääsimme patikoimaan. Olin jo otsikoinut tarinan blogiluonnoksiin nimellä ”Patikoitsijan Budapest”. Ajattelin sen tuovan netin valtaisaan informaatiomereen jotakin uutta, sillä tuskin turhan moni käy Budapestin maastossa patikoimassa, ja kirjoittaa siitä sitten suomen kielellä ja kattavasti nettiin. Juttu jäi kuitenkin kirjoittamatta. Aprikoin, että se olisi vaatinut paljon sellaista (selvitys)työtä, josta en yleensä ole niin innoissani, ja vastine kaikesta siitä työstä olisi kokemukseni mukaan jäänyt kovin pieneksi tai olemattomaksi. Niinpä minun ei kannattanut tuhlata aikaani moiseen.

Budapest zoomattuna maastosta kesäkuussa 2017.

Budapest zoomattuna maastosta kesäkuussa 2017.

Ajan tuhlaamisesta päästäänkin taas uuteen pointtiin. Luomistyö itsessään ei välttämättä koskaan ole turhaa ja/tai ajan tuhlaamista. On kuitenkin monia tapoja luoda kielen ja kirjoittamisen avulla. Jos tunnen, että blogin puolella luominen on toisinaan yhtä tyhjän kanssa, eikö minun kannattaisi suunnata aikani ja energiani esim. romaanin kirjoittamiseen? Minulla on ollut ajankohtainen, mieluisa ja jännittävä aihe romaaniin jo vuosien ajan, ja Irlanti-kokemus toi siihen viimeisetkin ainesosat. Mitään en kuitenkaan ole kirjoittanut, vaikka palasin Irlannista yli vuosi sitten. Blogiartikkeleita olen sen sijaan kirjoittanut jo 404. Mitä ne ovat minulle lopulta antaneet? Itse työstä saamaani tyydytystä ja muutamia ihania kommentteja lukuun ottamatta eivät juuri mitään.

Vielä jokin aika sitten kuvittelin, että blogista löytyisi jatkossa ainakin luonto- ja kotiaiheisia kirjoituksia, koska asun pian talossa omassa pihapiirissä. Taloon suorastaan tulvii valoa verrattuna siihen pimeään luolaan, jossa ennen asuin. Ajattelin, että reilun luonnonvalon ansiosta saisin parempia ja monipuolisempia kuvia blogiin. Näin itseni pohtimassa syvällisiä tuijottaessani järvelle ja katsellessani kurkipariskunnan lentelyä. Teekupposen äärellä omalla terassilla kirjoittaisin sitten pohdinnoistani blogiin. Enää en kuitenkaan välttämättä näe asetelmaa juuri tuollaisena. Voisin korvata täysin tuottamattoman blogin tekstinkäsittelyohjelmalla, ja kirjoittaa pohdintani sinne.

Blogini kohtasi tähän mennessä suurimman tappion, kun menetin ykkösfanini. Kukaan ei lukenut ja kommentoinut blogiani niin kuin äitini. Yleensä mies on ykkösfanini lähes kaikessa, mutta blogia hän seuraa laiskahkosti eikä varsinkaan kommentoi koskaan. Äidiltäni kesti aika kauan ”löytää” blogini, mutta kun hän vihdoin alkoi seurata sitä, se into kantoi loppuun asti. Viimeinen kirjoitukseni, jonka äiti ehti lukea, oli Kylpyhuoneremontti alle 25 eurolla. Hän makasi tuskissaan sängyllä, mutta tahtoi ja jaksoi kuitenkin lukea jutun täysin oma-aloitteisesti. Kirjoitukseni huvitti äitiä niin kuin pitikin, ja kun hän hymyili lukemilleen kohdille, hetkeksi melkein unohtui, että hän oli kuolemansairas. Muutama päivä sen jälkeen äiti nukkui pois. Äiti aina toivoi, että blogista seuraisi minulle jotain hyvää ja ansaittua. Hänellekin välillä selitin, kuinka itse työ riitti minulle palkaksi, vaikka toivoin toki itsekin, että sen lisäksi blogi toisi minulle jotain hienoa. Ei mainetta ja mammonaa, mutta jonkin sellaisen tilaisuuden, jollaista en koskaan olisi voinut saada ilman blogia. Toivossa on hyvä elää, kunnes ei enää olekaan.

Olen nyt saanut tähän yli 1 000 sanan edestä sellaisia pohdintoja, jollaisia olin mielessäni aiheen tiimoilta luonnostellut. En näe itseäni lopettamassa bloggaamista kokonaan, mutta se on varmaa, että harvennan kirjoitustahtia tuntuvasti, ja keskitän (kirjoitus)energiani muihin töihin. Osittainen vetäytymiseni blogimaailmasta tarkoittaa myös sitä, että en enää seuraa muita blogeja yhtä aktiivisesti kuin ennen. Mutta ei hätää, aion kuitenkin käydä kurkkaamassa silloin tällöin, mitä bloggaajakollegoilleni kuuluu.

Tavataan taas, ties milloin ja missä merkeissä!