Postiluukusta tipahtanut karmeus

Postiluukusta tipahti tällainen:

Hämmennyin. Miten nyt jo? Eihän tämä karmeus toteudu vielä pitkään aikaan, yli neljään kuukauteen. Paremmin sanottuna yli kolmannesvuoteen (jes, niin aika kuulostaa vielä pitemmältä!).

Vein kirjekuoren miehelle katsottavaksi. Hän otti kortin kuoresta ja tutkailtuaan sitä hetken sanoi ”Miten ne hävyttömät kehtaa”. Hän oli heti leikissä mukana.

Ikäkriisit ovat mielestäni tavallaan hyvinkin typeriä ja turhia. Kaikki tietävät sen viisikymppisen miehen, joka ostaa urheiluauton, jättää vaimonsa ja menee uusiin naimisiin paljon nuoremman naisen kanssa. Pahimmillaan omat lapset eivät ole montaa vuotta uutta vaimoa nuorempia. Kriiseilystä tekee tyhmää sekin, että kaikki eivät edes tiedä tarkalleen ikäänsä (esim. Wilson Kirwa), ja kukaan ei vauvana tiedä, milloin on syntynyt, eli oma henkilötunnus tulee jokaiselle muiden antamana.

Silti ikääntyminen väkisinkin herättää ajatuksia, varsinkin tässä iässä, kun nuoruus on hyvää vauhtia jäämässä taakse. Onko oikeasti niin erilaista jättää kaksikymppisyys taakse kuin esim. kolmekymppisyys 40 vuotta täyttäessään? Luulen, että edellisen kympin jättäminen tulee aina vähän kirpaisemaan, mutta kaksikymppisyyden jättäminen tuntuu merkittävältä etapilta, koska niin monet mahdolliset elämänmuutokset tapahtuvat osapuilleen kolmekymppisenä. Naimisiinmeno, lasten saaminen, talon ostaminen, kunnon työn hankkiminen valmistumisen jälkeen ym. stereotypiat.

Olen tiennyt vain nuoruuden, enkä pian enää ole kovinkaan nuori. Sitähän on aina nuori, jos kysyy paljon vanhemmalta ihmiseltä, mutta on tämä silti hassua. Voin kuvitella vanhempieni sanovan ”Se meidän pikkuinen on pian jo 30!”. Niin, pikkuinen 30-vuotias! Jos ennen kuoltiin n. 40- tai 50-vuotiaana, niin ajat ovat todellakin muuttuneet. En sentään ole aikeissa kupsahtaa ihan pian, vaikka pelottava luku häämöttääkin horisontissa.

Ennen kaikkea olo on erilainen kuin vielä muutama vuosi sitten. Se ei johdu siitä, että täytän 30, vaan yleisesti siitä, että elämäntilanne ei ole se, mikä se joskus oli. Olin sinkku, kävin yökerhoissa, opiskelin, olin kurjissa suhteissa. En kaipaa mitään noista asioista. Olen elänyt kaikkien vuosien edestä. Minua joskus pelotti käsite ”elämätön elämä” ja pyrin tekemään monia (hölmöjäkin) asioita vain siksi, ettei tarvitsisi myöhemmin katua niiden tekemättä jättämistä. Ihmisillä kun on tapana katua enemmän tekemättömiä kuin tehtyjä asioita.

Miksi tarvitsisi ylipäänsä olla aina nuori? Varsinkaan jos ei halua tehdä moniakaan sellaisia asioita, joita ”nuorena” tehtiin? Jos ne ajat on jo eletty ja niistä on saanut tarpeekseen?

Niin se vain on, etten minäkään kyennyt pysäyttämään aikaa. Tule sitten, perhanan 30, minä luovutan! Mutta olen vielä yli kolmannesVUODEN ajan onnellinen parikymppinen.

Mainokset

8 thoughts on “Postiluukusta tipahtanut karmeus

  1. nuori vanha

    Mukava kirjoitus vanhenemisesta :)

    Sulla ei tunnu olevan mitään hätää jos nuorten jutut ei muutenkaan enää kiinnosta. Omissa kavereissa on junttia nähdä kuinka jotkut pukeutuu, puhuu ja elää niin kun jotkut teinit vaikka ikää olisi yli 30 tai 40. Osalla kavereista kuitenkin lapsia ja heillä siksi vähän eri kuviot. No, rikkaus kai sekin että on monenlaisia kavereita!

    Tykkää

    Vastaa
    1. Mielekäs miellekartta Kirjoittaja

      Kiva, että teksti miellytti. :)

      On juuri niin kuin tuumit, eli vanheneminen ei oikeasti pelota minua, vaikka mietityttääkin silloin tällöin. Sinulla vaikuttaisi tosiaan olevan aika värikäs kaveripiiri; teinin lailla käyttäytyvä 40-vuotias voisi olla aika hauskakin näky näin ulkopuolisen silmissä. :) Ystäville teineily voi totta kai olla ihan eri tavalla rankkaa. Toiset vain ovat niin ”nuoria”, mitä ikinä se sitten eri ihmisten kohdalla tarkoittaakin. :D

      Tykkää

      Vastaa
  2. heidi

    Itse olin vähän päälle parikymppisenä asettanut tavoitteeksi oppia ranskaa ja venäjää kolmekymppiseksi mennessä edes tyydyttävästi. No, ranskan alkeet olivat hallussa, kun ensimmäinen lapsi ilmoitti tulostaan 28-vuotiaana. Äitiyslomaan ja hoitovapaaseen ei oikein saanut sovitetuksi vaivalloisia kieliopintoja, niin ne sitten jäivätkin moniksi vuosiksi ja venäjän opiskelu jäi tyystin. Samalla huomasin, että tärkein tavoitehan olikin ollut ihan muu kuin olin luullut: tietysti lapsi ennen kuin täytän 30! Eihän noita tavoitteita nyt voi tietenkään verratakaan samana päivänä; lapsihan pesee kaikki muut tavoitteet mennen tullen ainakin omalla kohdallani.

    Silti itsellänikin 30 v tuntui jotenkin pelottavalta: tätäkö elämä nyt sitten on, toisaalta ihania hetkiä perheen kanssa, mutta samalla tajusi, että pienen lapsen äidin odotetaan käyttäytyvän tietyllä tavalla, joten ex tempore-tempaukset, esim. äkkilähdöt jonnekin omin päin eivät enää onnistuisi. Samalla mietti ankarasti, miten lapsensaanti ja äitiysloma vaikuttavat tuleviin työkuvioihin. Ja totuushan on, että harvoin hirveän edullisesti. Omalla kohdallani oli sentään entinen työpaikka tallella.

    Kolmekymppisestä nelikymppiseen on kuitenkin vielä NUORI ja voi halutessaan muuttaa kurssia radikaalistikin, ikä ei ole este, Tarvitaan vain uskallusta hypätä tuntemattomaan.

    Itse olen nykysanoin ”ikääntynyt”, mutta mieleltäni nuori. Tällä yritän sanoa, että työnsaantia lukuunottamatta ikänumeroilla ei oikeasti ole väliä. Kaikilla vuosikymmenillä on paljon annettavaa, ja onneksi moniin asioihin voi itsekin vaikuttaa!

    Tykkää

    Vastaa
    1. Mielekäs miellekartta Kirjoittaja

      Kiitos kannustuksesta! Kyllähän olisikin ihan hölmöä pitää itseään ikäloppuna 29-vuotiaana, onneksi tilanne ei niin paha olekaan. :)

      Sinulla oli hyviä tavoitteita kielten oppimisen ja muun suhteen. Minäkään en ihan loputtomiin halua lasten yrittämistä siirtää, jos raskautta ylipäänsä joskus päättää ruveta yrittämään. Yksi iso ero ”vanhojen” aikojen ja nykyajan välillä on työelämä, joka on muuttunut valtavasti. Kun on työnantajan markkinat eikä lainkaan työntekijän, ei tulisi kyseeseenkään, että esim. minä lykkäisin perheen perustamista siltä varalta, että minulle olisi luvassa jokin upea työpaikka. Niin paljon on koulutettua, ahkeraa ja nuortakin väkeä työttömänä, ettei yhteiskunnan tarpeiden (joita sillä ei tälläkään hetkellä juuri ole) takia kannata uhrata mitään niin tärkeää kuin oma perhe. Jos perheestä siis on unelmoinut.

      Minäkin joskus mietin, miten hyvin saisin sovitettua sellaiset tärkeät asiat, joista en ole valmis tinkimään, osaksi arkea jos/kun joskus olisi lapsia. Ehkä kaikki kuitenkin jotenkin loksahtaisi kohdalleen. :) Ihmiset kuitenkin vanhenevat koko ajan ja selviävät silti vaikka minkälaisista koettelemuksista.

      Niinhän sitä aina sanotaan, että ”30 is the new 20” ja jopa että ”50 is the new 30”. Taidamme siis kaikki olla aika nuoria, toiset vain vielä nuorempia kuin toiset! :-D

      Tykkää

      Vastaa
  3. emma

    Älä ota liian raskaasti, ikä on vain numeroita. Ja muista Jone Nikulan sanat: ”maassa, jossa kolmekymppisetkin pitävät itseään nuorina”. Itse edustan kolmen- ja neljänkympin välimaastoa, nuorekkaana minäkin itseäni vielä pidän! :)

    Tykkää

    Vastaa
    1. Mielekäs miellekartta Kirjoittaja

      Niinhän se on. :) Jone Nikula on kyllä aikamoinen tyyppi. Pidin kovasti Aku Hirviniemen imitaatiosta Nikulasta Kingi-ohjelmassa, se oli todella realistinen ja hauska. Kai sitä täytyy pitää itseään nuorena vähintään seuraavat kymmenen vuotta. Siihen mennessä neljäkymppinenkin on suhteessa nuorempi kuin tänä päivänä, jos ihmisen keski-ikä jatkaa nousuaan. :)

      Tykkää

      Vastaa
  4. Tiia

    Itselle herättävä hetki oli ehkä parisen vuotta sitten kun näin nuoren parikymppisen miehen kävelevän kadulla ja välittömästi mielsin itseni samaan ikäluokkaan hänen kanssaan. Sitten tuli reality check ja tajusin olevani hänen mielestään vanha kun olin jo kolmekymmentä. Olimme varmasti melkein eri sukupolvea hänen mielestään. Mieleltäni koen kuitenkin olevani tuon miehen kanssa samaa ikätasoa, ruumis vain jatkoi vanhenemistaan, täytän alle kuukauden kuluttua 32.

    Siitä oivalluksesta iski kolmenkympin kriisi. Tajusin, että mikäli haluan elää toivomallani tavalla, nyt alkaa olla se hetki jolloin asialle on viimeistään tehtävä jotain. Nyt olen yrittänyt raivokkaasti keksiä itselleni mielekkäämpää tulevaisuutta kun olen vielä mammalomalla ja minulla on aikaa miettiä sellaisia asioita. Minä todellakin miellän sen niin päin, että nyt ehdin, palkkatöissä en enää niinkään.

    Hyvä se on vähän ottaa etäisyyttä välillä ja arvioida ja suunnitella elämäänsä :) Eikä vanheneminen ole enää niin pelottavaa kun tietää ettei ole tuhlaamassa elämäänsä odotteluun ja sitkun-asenteeseen. Vanheneminen kuuluu elämään ja vuodet pidemmiltä kun elää täysillä.

    Tykkää

    Vastaa
    1. Mielekäs miellekartta Kirjoittaja

      Minun on helppo kuvitella, että äitiyslomalla on tosiaan enemmän aikaa moniin asioihin kuin palkkatyössä. Mielestäni olet onnistunut mielekkäämmän tulevaisuuden miettimisessä, sen näkee blogistasi. :)

      Vanhenemisen huomaa joskus hyvin pienistäkin asioista. Muistan joskus, kun monet telkkarissa näkyvät urheilijat, näyttelijät, laulajat, kilpailijat ym. olivat reilusti minua vanhempia. Pian aloin olla lähellä heidän ikäänsä, sitten samanikäinen ja nyt jo monia vanhempi! Silloin tulee mietittyä, mihin itse on yltänyt elämässään, ja onko saavuttanut itselle asettamiaan tavoitteita. Onneksi monen asian kohdalla voi todeta, että asiat ovat menneet juuri niin kuin toivoi ja että työnteko on joskus tuottanut juuri halutun tuloksen.

      Onnea tulevalle synttärisankarille!

      Liked by 1 henkilö

      Vastaa

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s