20 vuotta syömishäiriöistä ajattelua

Olin 10-vuotias, kun kuulin ensi kertaa olevani lihava. Joku luokkakaveri sanoi niin koulussa. En ajatellut asiaa ensin paljoakaan, mutta pian joku muu sanoi samaa. Minua ei haluttu erääseen akrobaattiseen liikuntaryhmään, koska luokkakaverien mukaan en kuitenkaan olisi taipunut mihinkään liikkeisiin läskieni takia. Kun lopulta pari läheistäni kommentoi painoani ja vertasi minua hoikempiin ystäviini, silloin todella tajusin asioiden olevan pielessä. Koulukavereiden jutut vielä kestin, mutta läheisten silmissä halusin olla hyväksytty ja rakastettu, jollainen en selvästi ollut 10-vuotiaan tytön painossani.

En ollut koskaan ajatellut painoani ennen kuin muut alkoivat huomautella siitä. Peiliin katsoessani en ollut koskaan katsonut vartaloani millään silmällä, minussa ei kerta kaikkiaan ollut piiruakaan kehokeskeistä ajattelua. En ollut koskaan ajatellut ruumiini kokoa. En ollut koskaan osannut vertailla eri ihmisten vartaloita. Nähdessäni ihmisiä kadulla tai missä tahansa en koskaan osannut ajatella heitä hoikkina tai lihavina ihmisinä, niitä käsitteitä ei vain ollut minulle olemassa. Ja miksi olisi ollutkaan, olinhan kymmenvuotias. Kun painostani alettiin huomautella, en voinut enää syödä mitään makeaa tai epäterveellistä kotona ilman joidenkin pelkoa siitä, että lihon lisää, eikä meillä muutenkaan syöty mitään makeaa arkena. Kun saamani paheksunta oli käynyt enemmän kuin selväksi, oli aika hypätä vaa’alle. En voi tietää, millaista lukemaa kukin lukija on mielessään ajatellut tähänastisen tarinani perusteella, mutta oletettavasti suurta sellaista, koska puhutaan läskistä lapsesta. Vaa’an viisari pysähtyi 44 kilon kohdalle. Kyllä, olin läski 44-kiloinen. Todellisuudessa en ollut kiloakaan ylipainoinen lihavasta puhumattakaan, enkä ole koskaan myöhemminkään elämässäni ylittänyt normaalin painon ylärajaa.

Oli aika ryhtyä dieetille. Olin muutenkin aktiivinen lapsi, ja aloitin myös karaten harrastamisen niihin aikoihin. Motiivina laihdutukselle toimi toive siitä, että minua rakastettaisiin taas, enkä saisi jatkuvasti kuulla pyöreydestäni. Aloin miettiä syömisiäni. Aika pian olin perillä kaloreista ja kielletyistä ruoista, ja muistan jopa saarnanneeni samanikäiselle sukulaispojalle siitä, kuinka epäterveellinen hänen syömänsä suklaapatukka oli. ”Et sä tiedä, kuinka paljon tossa on kaloreita, susta tulee pian lihava.” Ja tämä tuli tytöltä, joka ei muutamaa kuukautta aikaisemmin ollut koskaan osannut edes ajatella tällaisia asioita. Ajattelin vain hänen parastaan, sillä minullehan oli opetettu, että lihominen on pahinta mitä voi tapahtua maailmassa, jossa pienikin pyöreys tarkoitti väistämättä haukkujen saamista ja siitä seuraavaa surua.

Muistan elävästi, kun paino tippui alle neljänkymmenen. Olin täyttänyt 11 vuotta, ja ollut ensimmäisellä dieetilläni, ja laihtunut sillä 38 kiloon, siis yhteensä kuusi kiloa. Se tuntui riittävän, eikä painoani enää kommentoitu. Yksikin ystävä kertoi äitinsä sanoneen minut nähtyään, että ”Ei se ollut yhtään niin lihava kuin olin kuvitellut”.

Vuodet vierivät, ja menin yläasteelle. Luokallani sattui olemaan monia isokokoisia/aikaisin kehittyneitä/oikeastikin lihavia tyttöjä, ja niinpä olin normaalipainoisena luokkani siroin. 14-vuotiaana minulla oli uusi bestis, jonka kanssa olimme lähentyneet parin edellisvuoden aikana. Meillä oli upeaa yhdessä (juuri tuo ikä on minulle yhä se ikä, jolloin läheinen ystävä oli kaikista tärkein asia elämässä), mutta oli yksi asia, mikä minua usein vaivasi. Hän oli nimittäin reilusti minua hoikempi, ja tunsin itseni valtavaksi hänen rinnallaan. Vertailua, jota todellakin olin 10-vuotiaasta oppinut harrastamaan, helpotti se, että olimme hyvin saman pituisia. En ollut edes tajunnut, kuinka pyöreä olin häneen verrattuna ennen yhtä meistä otettua valokuvaa. Kuvassa olimme kylläkin naamiaisasuissa, mutta hän oli niin totaalisen hoikka ja minä niin mahdottoman pyöreä. Silloin päätin, että painoa on pakko saada alas.

Laihtuminen oli hidasta mutta tasaista. 15-vuotiaana aloitin tähän päivään asti kestäneen juoksuharrastukseni. Minulle niin rakas ja elintärkeä harrastus sai todellakin alkunsa siitä, että minun oli pakko laihtua, vaikka todellisuudessa mitään laihdutustarvetta ei ollut. Lukion alettua kävimme bestikseni kanssa aerobicissa, jonne hän sai äidiltään kyydin. Minullekin tarjottiin kyytiä, koska asuimme lähekkäin. Mutta ei, minä tietysti juoksin treeneihin, riehuin siellä puolitoista tuntia, ja juoksin sitten takaisin kotiin.

Lopulta sain kauan tavoittelemani ”palkinnon”: 16-vuotiaana olin anorektinen ja painoin vähemmän kuin aloittaessani laihdutuksen 10-vuotiaana. Välit bestiksen kanssa olivat jo viilenneet, ja nähdessäni hänet viimeisen kerran todistin, kuinka hänestä oli tullut nainen. Hänellä oli rinnat ja peppu, ja hän näytti silmiini suorastaan isolta. Hän painoi taatusti yli 10 kiloa minua enemmän. Olimme myös sovittaneet joitain vaatteita hetkeä aikaisemmin, ja minulle täysin roikkuvat ja löysät vaatteet olivat hänen päällään kireitä.

Minä 16-vuotiaana.

Minä 16-vuotiaana.

Kuudessa vuodessa kommentit siitä, kuinka lihava olin, muuttuivat kauhisteluksi siitä, kuinka kipeää tekevän laiha olin. Välillä hyvin yllättävätkin tahot, kuten naapurit, ilmaisivat huolensa. Itse en pitänyt itseäni laihana. ”Suostuin” lihomaan muutaman kilon saadakseni muiden päivittelyt ja sairaalalla uhkailut loppumaan, ja olin monta seuraavaa vuotta yhä alipainoinen tai aivan normaalipainon alarajoilla.

Täytin hiljattain 31 vuotta. Ensimmäisestä dieetistäni on nyt kulunut 20 vuotta. Näihin 20 vuoteen on tavallaan mahtunut useitakin sellaisia vuosia, jolloin syöminen ja paino eivät ole olleet aktiivisesti mielessäni. Mutta kun tarkastelen asiaa täysin rehellisesti, syömishäiriöinen ajattelu on aina ollut olemassa juuri siitä hetkestä alkaen, kun ajatukset pyöreyden järkyttävyydestä, painosta ja hoikkuuden tärkeydestä istutettiin ja juurrutettiin minuun 20 vuotta sitten. Sanoisin, että syömishäiriömäiset ajatukset korkeintaan nukkuvat välillä, joskus kauankin, kunnes jokin laukaisee ne. Välillä niiden laukaisemiseen tarvitaan jotain ravisuttavaa, kuten USA:han kesätöihin lähteminen (jolloin lihoin 11 kiloa kolmessa kuukaudessa), tai jotain täysin mitätöntä ja merkityksetöntä.

Syömishäiriöinen ajattelu ei (enää) näyttäydy samoin kuin ennen, eikä ihme, sillä en ole aikoihin ollut syömishäiriöinen. En pidä itseäni lihavana, enkä pelkää syömistä, vaan päinvastoin syön mieluusti usein ja paljon. En tuijottele itseäni peileistä ja näyteikkunoista. Toisinaan en käy vaa’allakaan kuukausiin, mutta pitkällisellä kokemuksellani osaan arvioida pienetkin lihomiset ja laihtumiset hyvin tarkkaan silmämääräisesti.

Missä syömishäiriöinen ajattelu sitten näkyy? Se näkyy eniten siinä, että ajattelen paljon syömisiin ja painoon liittyviä asioita. Ne valtaavat reilusti alaa mielessäni, ja niin on ollut viimeiset 20 vuotta. Se näkyy päiväkirjoissani, joiden sivut ovat 80-prosenttisesti syömisiin ja painoon liittyviä tekstejä täynnä. Se näkyy siinä, että lihominen on yhä ikävimpiä asioita, mitä tiedän, ja ahdistusta lisää aina pelko siitä, etten pystykään herkutteluputken jälkeen lopettamaan syömistä, vaikka puntari näyttäisi ennätyksellisen suurta painoa. Se näkyy siinä, että otin tarkoituksellisesti vaa’an mukaan Irlantiin, jotta USA:n tapahtumat eivät varmasti toistuisi (eivätkä ne toistuneet). 20 vuoden kokemuksella voin sanoa, että minulla ei ole mitään muuta yhtä perustavanlaatuista ja pitkäkestoista ongelmaa kuin ruoka ja sen läskiä kerryttävä vaikutus. Ei mene päivääkään, ettenkö puristelisi vatsan seutua ja kokeilisi, minkä kokoisen makkaran saan kämmeniini istuma-asennossa.

Nykyään ikävintä tässä kaikessa on mielestäni se, miten pinnallista ja itsekeskeistä painon, oman kehon ja muiden ihmisten vartalojen tarkastelu on. Hyvin tavallista se on nykyisessä selfieiden täyteisessä maailmassa, mutta en silti voi olla ajattelematta, miten typerää, turhamaista ja etuoikeutettua on kokea syöminen ja paino ongelmiksi. Hyvin todellisia ne ongelmat ovat, mutta silti niin tavattoman itsekkäitä. Eikö ihmisellä tosiaankaan ole muita tähdellisempiä huolia? Mitä helvetin väliä sillä on, paljonko painaa ja kuinka läskiltä luulee näyttävänsä, kun maailmassa on isompiakin, OIKEITA huolia? Siltä minusta välillä tuntuu, mutta silti kasvoin maailmaan, johon en ollut tervetullut normaalipainoisena lapsena. Ja se oli niin kova pala, etten vieläkään ole siitä toipunut.

Minä 10-vuotiaana.

Minä 10-vuotiaana.

Mainokset

20 thoughts on “20 vuotta syömishäiriöistä ajattelua

  1. Taru

    Mulla on hyvin saman kaltainen tarina, joka alkoi siinä 11-12 vuotiaana. Ylipainoinen en koskaan ollut, mutta olen muodokas ja minulla ns. Jennifer Lopez -perä. Isot perseet eivät siihen aikaan olleet muotia, ja sain haukkuja ja ilkkumista mm. omalta äidiltä ja koulukavereilta. Anorektisessa painossa olin minäkin sitten joskus, mutta eihän sekään lantioluitani varsinaisesti muuttanut.

    Kuvailemasi laisesta riesasta pääsin vasta neljänkympin korvilla (olen nyt 44). Nykyään ei kiinnosta pätkääkään, en omista vaakaa ja olen nokka pystyssä oikeasti jo varsin pyöreä :) Mitään taikakeinoja en minäkään löytänyt. Vaati riittävällä volyymilla ja riittävän kauan suurempia murheita, jotta tuosta pääsin. Varmasti on vaikuttanut myös nykyinen mies,

    Tykkää

    Vastaa
  2. Taru

    .. joka palavasti rakastaa minua perseineni kaikkineen :) (sorry, katkesi edellinen kommentti kesken)

    Ymmärrän kovasti ongelmaasi, se on todella raastavaa kantajalleen. Toivon, että sinullakin helpottaisi! Helppoa ratkaisun löytäminen / ilmaantuminen ei tosin varmastikaan ole :(

    Tykkää

    Vastaa
  3. Taru

    .. Ja kirjoitusvihreitä näköjään piisaa, kun erehdyin naputtelemaan puhelimella. Sorry :D

    Tykkää

    Vastaa
    1. Mielekäs miellekartta Kirjoittaja

      Kiitos, että jaoit tarinasi! En olisi lainkaan arvannut, että sinulla on tuollainen historia, mutta eiväthän tällaiset asiat näy päällepäin muutenkaan, virtuaalitasolla varsinkaan. Tosi ikävää, että sait kuulla äidiltäsikin ilkkumista; on niin vaikea tietää, mikä tiettyjä ihmisiä vaivaa (täytyykö oma paha olo siirtää muihin, vai mistä oikein on kyse?). Mukava kuulla, että neljänkympin paikkeilla aloit huomata muutoksen; ehkä minullakin siis on toivoa, vaikka pidän jo 20:ta vuotta niin pitkänä aikana tällaisten ongelmien kohdalla.

      Nyt on vaikea kuvitella, että voisin koskaan lakata välittämästä näistä asioista, enkä enää olisi hoikka (identiteettini on niin vahvasti sidottu hoikkuuteen ja sirouteen), mutta se tekee kaiken tämän kyseenalaistamisesta vain kiinnostavampaa. Sillä olisihan ihan mahtavaa olla esim. 30 vuoden jälkeen lopulta aidosti välittämättä tippaakaan siitä, miltä näyttää ja paljonko painaa. Ehkä viimeistään vanhana mummona palaan lähtöpisteeseen, eli lapsuuden aikaiseen tilaan, jossa en tuntenut lihavuutta ja painoa edes käsitteinä.

      Ihanaa, että saat mieheltäsi palavaa rakkautta! <3 Minäkin olen siinä suhteessa onnekas, eikä mies ole lähtökohtaisestikaan koskaan ollut laihuuden perään, vaan on toivonut, että painaisin mieluummin hiukan enemmän kuin vähemmän.

      Kiitos ymmärryksestä ja tsempeistä; tarinasi perusteella voin nyt ajatella, että minunkin on mahdollista päästä tästä ongelmasta! :)

      Tykkää

      Vastaa
      1. Taru

        Mä luulen, että laihuuden ihannointi (että vain laiha voi olla kaunis) on ikään kuin ketjureaktio. Muotikysymys myös, Twiggyt yms silloin joskus. Painetta sitten vain siirretään aina eteenpäin, esim lapsille, ja saatetaan aiheuttaa tällaista. Omalta osaltaan, tottakai on muitakin tekijöitä, kuten vaikka just koulukiusaaminen, mistä se alunalkaen lähtee.

        Niinkin on, että olen päässyt suurimmasta kiinnostuksesta mitä muut minusta ajattelevat, ja sitä myöten ulkonäönkin liiasta vahtaamisesta. Helpostihan sitä selittää itselleen, että vain itseään varten itteään piiskaa, mutta tekijät voi loppupeleissä löytyä ulkopuolelta. Varmaan pahinta, jos oikein läheltä. Kova juttu on ollut sulattaa etten tule koskaan kelpaamaan lähisukulaisilleni omana itsenäni. Ulkonäöllisesti tai mitenkään muutenkaan. (syynä myös muita vaikeita juttuja)

        Kuulostaapa tää nyt kamalan surkealta, äh! Noh, asiat ovat sellaisia kuin ovat, mutta eteenpäinkin voi porhaltaa, oikein vahvasti :))

        Tykkää

      2. Mielekäs miellekartta Kirjoittaja

        Surkealta kuulostaminen kuuluu asiaan; hyvästä ja positiivisesta asenteesta huolimatta tietyt jutut ovat ikäviä eivätkä muuksi muutu, vaikka niistä olisikin päässyt yli. Se, ettei kelpaa joillekin läheisilleen missään muodossa, on kyllä todella surullista. Upeaa, että olet voinut selvitä tuollaisesta!

        Toit esiin hyviä pointteja. Omalla kohdallani en tiedä, olenko lapsuuden jälkeen koskaan halunnut olla erityisen hoikka ketään muuta kuin itseäni varten. Olen aina viihtynyt paremmin hoikkana, sporttisena ja litteävatsaisena kuin runsaampana ja löysistyneenä (on se sitten häiriöajattelua tai ei). En pidä itseäni järin miellyttämisenhaluisena, ja suorastaan epäilen, että olisin jaksanut pitää itseni timminä näinkin kauan jotakuta muuta kuin itseäni varten. Mutta minusta on silti mukava kyseenalaistaa oma näkemykseni ja pohtia, voisiko juonessa olla mukana muutakin. :) Aika varmasti lopulta näyttää, mistä kaikesta tässä onkaan kyse.

        Tykkää

  4. Menninkäinen

    Minusta ei ole kenenkään asia mennä sanomaan lapselle tämän olevan lihava tai laiha. On vanhempien vastuulla huolehtia lasten hyvinvoinnista, mutta senkin voi tehdä ”vaivihkaa”. Pyöreämmän lapsen kanssa voi lähteä pyöräretkelle ja hoikemman kanssa kokkailla yhdessä.
    Eri asia on tietysti toiset lapset ja nuoret, jotka valitettavasti sanovat suoraan mielipiteensä ja näkemyksensä.
    Minusta sä näytät noissa 10-vuotiskuvissa ihan normaalivartaloiselta. On surullista, että tuon ikäinen joutuu miettimään kaloreita, painoa ja dieettejä. Onneksi olet päässyt tasapainoiseen suhteeseen ruoan ja kehosi kanssa, vaikka nuo ajatukset eivät varmasti koskaan unohdukaan.

    Tykkää

    Vastaa
    1. Mielekäs miellekartta Kirjoittaja

      Aamen! On kyllä tosiaan hullua, että aikuiset haukkuvat lasta lihavaksi. Yksikin sukulainen toi meille lapsille suklaapussit, ja syödessäni hetken päästä samaista suklaata sukulainen ihmetteli, kuinka pyöreä olen ja sanoi, ettei minulla olisi varaa syödä mitään herkkuja. Sairasta!

      Lapset ja nuoret ovat tunnetusti julmia, mutta heidän sanansa eivät koskaan loukanneet minua siten kuin aikuisten, joiden piti olla tukenani ja rakastaa minua. Uskonkin, että suurin asia, mitä minun tulisi oppia menneistä tämän asian kohdalla, on oppia rakastamaan itse itseäni täysin ja pyyteettömästi tavalla, johon elämäni aikuiset eivät syystä tai toisesta lapsuudessani pystyneet.

      Näytän normaalipainoiselta kuvissa 10-vuotiaana, koska tosiaan olen niissä normaalipainoinen. :) Se tekee tästä kaikesta vielä hölmömpää. Pienoisen pyöreyden takia ei olisi koskaan tarvinnut alkaa laihduttaa, kasvupyrähdyskin kun oli vasta edessä. Suhteeni ruokaan ei valitettavasti ole vielä ihan niin tasapainoinen kuin haluaisin, mutta toki kehitystä on tapahtunut paljon pahimmista vuosista.

      Tykkää

      Vastaa
  5. emma

    Voi miten surullista luettavaa! Silti niin kovin tuttua tarinaa varmaan jokaisen naisen elämästä. Itse kuulin olevani pullea jo päiväkoti-iässä, tosin en oikein silloin vielä tajunnut sen haittaavan minua. Kouluiässä harrastin paljon liikuntaa, mutta olin silti ”raskasrakenteisempi” kuin jotkut kumoon puhallettavat ystäväni. Ensimmäisen dieettini aloitin joskus 15-16 -vuotiaana. Sen jälkeen olen pudottanut kymppikilon verran useamminkin. Oikeastaan laihdutukset loppuivat lasten saantiin. Imetysten jälkeen olen molemmilla kerroilla ollut tosi hyvässä tikissä, enkä jaksa enää stressata painostani. Olen päinvastoin kuin sinä ollut lähes koko aikuisikäni normaalipainon ylärajoilla ja taidan oikeastaan viihtyä siellä. Viime aikoina olen alkanut kiinnittää enemmän huomiota säännöllisiin ruoka-aikoihin ja pohtinut, miten lapseni säilyisivät normaalipainoisina ja itsekin pysyisin terveenä paremmin. Kaikkea hyvää sinulle! Toivottavasti elämässäsi tapahtuisi jotain tärkeämpää ja voisit unohtaa kaloreihin liittyvät murheet. Aiempien postaustesi kuvissa näytät upealta ja niin näytät aivan suloiselta (ja varsin hoikalta!) myös noissa 20 vuotta vanhoissa kuvissa! Kaikkea ihanaa elämääsi!

    Tykkää

    Vastaa
    1. Mielekäs miellekartta Kirjoittaja

      Kiitos ihanista sanoistasi! <3

      Mitä sekin kertoo tästä maailmasta, että saa jo päiväkoti-ikäisenä kuulla olevansa pullea? Huh huh!

      Noin yleisesti on mukava kuulla teistä, joilla on samankaltaisia kokemuksia kuin minulla, mutta joita paino ja syömiset eivät enää vaivaa. Voisi siis ajatella, että minullakin voisi joskus olla muuta ajateltavaa. Toisaalta olen nähnyt useita dokumentteja ja lukenut artikkeleita, joissa aiheina on ollut esim. syömishäiriön puhkeaminen raskauden aikana tai synnytyksen jälkeisen masennuksen seurauksena. Anoreksia on lisääntynyt jopa 50- ja 60-vuotiaiden naisten keskuudessa, puhjeten esim. sen jälkeen, kun aikuiset lapset ovat muuttaneet omilleen. Kai kaikki tämä tarkoittaa, että toisilla (naisilla) syömishäiriöinen ajattelu on vielä syvemmällä kuin toisilla, ja sen kanssa saattaa joutua elämään koko elämänsä. Mutta silti on lohdullista ajatella, ettei niin välttämättä ole. :)

      Olisi kyllä hienoa, jos jokin "tärkeämpi" asia tai tapahtuma saisi minut unohtamaan ruokamurheet. Elämäni on jo nyt täynnä ihania asioita, joista mm. mies, perhe ja Suomessa oleminen ovat ykkösiä. Ja silti ongelmat syömisten kanssa aina lopulta kumpuavat jostain. Toistaiseksi olen pärjännyt hyvin elämällä päivän kerrallaan vähän niin kuin entinen alkoholisti tai huumeriippuvainen. Hyviä ruokavalintoja täytyy tehdä monta kertaa joka päivä, niin minun kuin varmasti sinunkin perheenäitinä. Helppoa ei aina ole, mutta jos jokin motivoi tsemppaamaan, se on aina hyvästä. Voin kuvitella lasten motivoivan koko perhettä syömään terveellisemmin, sillä lapsille ei halua olla huono esimerkki. Itse koetan nyt vain hyväksyä sen, että tämän asian kohdalla elämä on ollut mitä on, ja harjoittaa paljon lempeyttä ja rakastavaa ajattelua niin itseäni kuin muitakin kohtaan. :)

      Tykkää

      Vastaa
  6. Vivi Vinna

    Ootpas nuorena joutunu kokemaan ilkeilyä. :( Ei lapselle tosiaan saa sanoa onko lihava vai ei, mutta luokkakavereille ei nyt mitään mahda. Ja noissa kuvissa et edes näytä mitenkään lihavalta, vaan ihan normaalilta! :)

    Lapset on lapsia, mutta joskus voivat olla todella julmia toisiaan kohtaan. :( Mut millon se ei oo paino, niin se on joku muu. Lapset aina löytää jonkun ”silmätikun” joukostaan… Tosi ikävää, miten tuollainen kommentti voi johtaa tuollaiseen syömishäiriökierteeseen. Huh. :( Onneksi nykyään asiasi ovat paremmalla tolalla! :)

    Tosin edelleenkin naisille luodaan paineita painosta ja muusta, mutta ehkä toisaalta on vaan taisteltava tuulimyllyjä vastaan. Jokainen on omanlaisensa, oman kokoisensa… On oltava siinä koossa, mikä on itselle paras. Ja elää terveellisesti, mutta voi sitä myös herkutella. :) Itselleen pitäisi oppia olemaan lempeä, hyväksymään itsensä sellaisena kuin on. :) Voimia !

    Tykkää

    Vastaa
    1. Mielekäs miellekartta Kirjoittaja

      Kiitos myötätunnosta! <3 Lempeys ja itsensä hyväksyminen ovat kyllä parhaita keinoja niin tämän kuin monen muunkin ongelman ratkaisemiseen. Aina niitä ei osaa harjoittaa, mutta jos vain osaisi, ne todella toimivat joka ikinen kerta. :)

      Lapsuuskuvissa olen tosiaan normaalipainoinen, mutta sillä ei ollut merkitystä lapsille, joiden täytyi väkisinkin poimia toisesta jotain moitittavaa, eikä varsinkaan mielenvikaisille aikuisille, joilla oli paljon omia ongelmia. Joillekin jää kiusaamisesta pahat arvet, mutta itse olin koulussa yllättävän vahva. Tiesin jo hyvin nuorena, että kiusaaja on se, jolla on ongelmia, ei kiusatulla. Kiusaajat ovat kypsymättömiä, pienempiä ihmisiä. Kiusaajana on lopulta vaikeampi elää kuin kiusattuna.

      Aikuisilta kuitenkin odotin enemmän. Heidän piti olla kokeneita ja viisaita ihmisiä, joilta saa tukea ja rakkautta. 10-vuotiaaksi asti luulin niin, mutta en enää sen jälkeen. Ei auta muu kuin antaa anteeksi, vaikka he eivät tajua sitä pyytää, ja korjata itse loput vauriot, vaikka siihen menisi koko elämä. :)

      Tykkää

      Vastaa
  7. Maarit

    Jos tuntisin sinut ”oikean elämän” kautta, olisi nyt kunnon rutistuksen paikka. SInä riität juuri tuollaisena kuin olet, ei ihmisen hyvyys ole verrannollinen kiloihin ja istuessa muodostuviin makkaroihin (jotka kyllä tulevat ihan kelle tahansa). Liian moni nainen ruotii ja ruoskii itseään painoasioiden ja ulkonäköpaineiden vuoksi, vaikka lopulta vaa’an lukemien sijaan ihmisen arvon pitäisi määrittyä ihan muilla tekijöillä. Olet kerrassaan mainio tyyppi!

    Tosin mulla on vähän samankaltainen tausta. Jossain vaiheessa pullukka muksu, joka hoikistui teini-iässä ja rupesi harrastamaan liikuntaa ulkona haahuilun sijaan. Minäkuvan kehittäminen on ollut monen vuoden prosessi ja välillä peilistä näen pelkästään paksut reiteni ja muhkean takalistoni, mutta sitten yritän takoa (tai mieheni takoo) päähäni järkeä ja muistutan itselleni, että kyllä minä riitän rehevine reisineni.

    Kiitos, että jaoit tarinasi. Et ole yksin.

    Tykkää

    Vastaa
    1. Mielekäs miellekartta Kirjoittaja

      Suloinen kiitos ihanista sanoistasi! <3

      Puhut täyttä asiaa; paino ja ulkonäkö ovat tosiaan viimeisiä asioita määrittämään ihmisen arvon, ja tuskastelemalla niiden kanssa saa helposti pilattua tai ainakin varjostettua vuosikymmenten edestä elämää. Elämää, joka voisi muutoin olla iloa täynnä kaikessa ainutkertaisuudessaan. Olen onneksi havahtunut ongelman "typeryyteen", ja elänkin siksi välillä kuukausia luullen, ettei mitään ongelmaa enää olekaan. Mutta sitten saan jostain yhtäkkisesti esim. järjettömän syömishimon, joka ei tunnu tasaantuvan viikkoihin yrityksistäni ja kunnollisten aterioiden syömisestä huolimatta. Sellaisten viikkojen jälkeen on vaikea voida hyvin, ja pelkään toisinaan myös täysin muodottomaksi paisumista, koska riippuvuus ruokaan on joskus niin voimakas. Tällaisen "episodin" jälkeen on taas saanut muistutuksen siitä, että syömiseen liittyviä ongelmia yhä piisaa.

      Kiva, että kerroit omista kokemuksistasi. :) Kovin tutulta todella kuulostaa. Syömishäiriöitä käsittelevistä kirjoista olen lukenut, että moni nainen näkee muiden vartaloissa (pelkkää) hyvää ja vain itsessään huonoa: se selittää, miksi minäkään en ole koskaan nähnyt sinulla hiukkaakaan paksuja reisiä yhdessäkään kuvassa tai kuvakulmassa! Kyllä nämä ongelmat siis taitavat useimmiten olla kantajansa korvien välissä. Niinpä koetetaan kumpikin tsempata: sinä voit yrittää nauttia hoikista reisistäsi, niin minäkin yritän nähdä peilikuvani vähän realistisemmin. :-)

      Tykkää

      Vastaa
  8. Lemmi

    Yläasteella (olisko ollut seiska luokalla) mulla alkoi sama, jätkät huutelivat läskiperseeksi ja perheenjäseniltä tuli samaa viestiä. Laihdusta, bulimiaa, kaikkea niiden väliltä viimeiset kymmenen vuotta täynnä. Tällä hetkellä tilanne paljon parempi ja ajatukset valtaavat mielen vain aika ajoittain, ei täysin. Mulla ratkaiseva tilanne oli kun löysin avopuolison rinnalleni neljä vuotta sitten, vihdoinkin joku hyväksyi mut juuri tällaisena. Oma kuva itsestäni edelleen todella vioittunut ja sitä tuleekin usein itkettyä, Tällä hetkellä pt onneksi tukena ja hänen kanssaan olen saanut jo hyviä tuloksia, vaikkei painoa ole pahemmin lähtenyt. Reilusti ylipainoiset ihmiset aiheuttavat minussa todella voimakkaita tunteita ja tämä on asia, joka ei minusta ole poistunut. Samalla kuitenkin ajatusmaailmaani kuuluu, että jokainen saa olla minkä kokoinen itse haluaa, kunhan on oikeasti hyvä olo. Vaikeita aiheita, mutta kiitos kun avauduit!

    Tykkää

    Vastaa
    1. Mielekäs miellekartta Kirjoittaja

      Kiitos, että jaoit oman kokemuksesi! Kylläpäs sinullakin on ikävä menneisyys näiden asioiden kohdalla. On se kumma, että lapsi/teini ei saa kasvaa rauhassa, suojassa muiden vahingoittavilta kommenteilta. Vaikka ei sillä, että painosta ja ulkonäöstä huomauttelu saati haukkuminen olisi sopivaa aikuisellekaan, mutta kyllä kommentit silti vaurioittavat ihmistä aivan eri intensiteetillä, kun on nuori.

      Tosi hyvä, ettei häiriöinen ajattelu vaivaa sinuakaan enää kuin ajoittain, vaikka ongelmia yhä onkin. Avopuolison vaikutus kuulostaa upean tervehdyttävältä. :) Pt:n palkkaaminen oli hyvä siirto; kun kroppa kiinteytyy ja saa enemmän lihasta, paino ei välttämättä paljon muutu, mutta vartalon rakenne muuttuu, ja juuri sitähän ihmiset lopulta kaipaavat. Kunpa saisit reilusti myös psykologista tukea, muiltakin kuin puolisolta. Paljon tsemppiä taipaleellesi!

      Tykkää

      Vastaa
  9. Larissa

    Alkoi tosissaan suututtamaan nuo kommentit, joita sait lapsena kuulla. Mua ärsyttää ja ahdistaa suunnattomasti se, kun aikuiset ihmiset kommentoivat lapsen (usein jopa OMAN lapsensa??) kokoa – tällainen käytös saa mut raivon valtaan.
    Oma syömisoireiluni kumpusi siitä, etten itse hyväksynyt itseäni – jos olisin vielä tuohon tapaan saanut kommentteja muilta niin en tiedä, olisinko nyt tässä.
    Vaikutat ihanalta ja vahvalta ihmiseltä! Kiitos, että jaoit tarinasi <3 Näistä asioista pitäisi mun mielestä puhua ääneen, jotta ihmiset ymmärtäisivät, ettei "harmiton kommentti" aina ole vain "harmiton kommentti".

    Tykkää

    Vastaa
    1. Mielekäs miellekartta Kirjoittaja

      Kiitos kommentistasi ja ihanista sanoistasi! <3

      Moni aikuinen ei varmasti tajua, kuinka vahingollisia ne "harmittomat kommentit" useimmiten ovat. Mutta se sentään pitäisi kaikkien tajuta, että toisen painosta huomauttaminen (etenkin lapsen kohdalla) on täysin TURHAA, joten nämä huomauttelijat voisivat todella kysyä itseltään, miksi sanoa toisen painosta yhtään mitään. Olen kuullut niin monien oikeasti ylipainoisten tai lihavien aikuisten sanovan, kuinka typerää on joutua kuulemaan muiden huomautuksia, aivan kuin he eivät itse tietäisi olevansa ylipainoisia. Kun sitten normaalipainoinen lapsi saa kuulla samaa, niin silloin huomauttelijoilla on kyllä paljon omia ongelmia.

      Onneksi selvisit omista syömisoireiluistasi ja säästyit sentään muiden kommenteilta! Hankalia asioita syömisongelmat joka tapauksessa ovat. Näytät lämminhenkisen blogisi kuvissa onnelliselta ja tyytyväiseltä elämään, eli veikkaan sinun voivan tänä päivänä paljon paremmin! <3

      Tykkää

      Vastaa
  10. Anne

    Huh, kuulostipa tutulta eli lähes samat kokemukset itselläni (ikävuosia myöten), ja samoin myös vastaavia ajatuksia nykyään. Kiitos siis hyvästä ja rohkeasta kirjoituksesta!

    Tykkää

    Vastaa
    1. Mielekäs miellekartta Kirjoittaja

      Sattuipa sitten sopivasti! Tällaisten ongelmien yleisyys ja varhainen alkaminen (ja myöhäinen loppuminen) eivät koskaan lakkaa surettamasta. Mukavaa, että pidit tekstistä ja sait siitä jotain irti. Toivottavasti sinun nykyinen tilanteesi syömisasioiden kohdalla on hyvä! ❤

      Tykkää

      Vastaa

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s