Millaisia tunteita laihat urheilijat herättävät?

Muistan aina, kun silmieni eteen osui vuosia sitten tämä kuvavertailu:

Kuvavertailu levisi kulovalkean lailla, ja siihen lisättiin erilaisia kommentteja.

Kaikissa teksteissä on suurin piirtein sama sanoma: kukaan ei voi haluta näyttää kuvavertailun valkoihoiselta mieheltä, eikä tuollainen riutuneisuus voi olla terveellistä tai tehdä hyvää suorituskyvylle. Tummaihoisen miehen vartalo puolestaan on komea, treenattu, haluttava, lihaksikas, vahva, kiinteä ja sopusuhtainen kaikkine muskeleineen.

Vertailun ruipelosta miehestä kirjoitettiin kuvien yhteydessä, että hän on kivuliaan laiha ”holokaustin uhri”, kalpea, vanhan näköinen, heikko ja lihakseton. Hänen vartaloaan käytettiin lisäksi varoittavana esimerkkinä siitä, mitä kestävyysjuokseminen (tai aerobinen liikunta ylipäänsä) tekee kropalle ja hormonitasapainolle.

Kaiken lisäksi kuvan haukuttu anorektiselta näyttävä mies sattuu olemaan suomalainen kestävyysjuoksija Janne Holmén. Jotkut voivat pitää laihuuden kauhistelua sopivana, mutta todellisuudessa Holménin haukkuminen ruipeloksi on aivan sama asia kuin lihavan ihmisen haukkuminen läskiksi. Siis huonoa käytöstä. Silti sen ymmärtää, sillä pahaltahan tuo kuvavertailu näyttää. Muistan itsekin aina pitäneeni Holménia aivan liian laihana. Monet laihat ja/tai syömishäiriöiset urheilijat, kuten mäkihyppääjä Sven Hannawald, ovat myöhemmin itsekin myöntäneet, että kilpavuosien meno oli sairasta niin syömisten kuin treenaamisenkin suhteen. Samaten suomalainen syömishäiriöstä toipunut nuori naishiihtäjä Eveliina Piippo kertoo, että

”Tuli sellainen kuva, että mitä laihempi on, sitä paremmin jaksaa hiihtää ja että ylämäkeen meneminen olisi vielä vähän kevyempää, jos pudottaisi painoa. Vedin itseni aika koville fyysisesti ja psyykkisesti.”

Kantapään kautta Piippo sanoo huomanneensa, että suoritus on parempi, kun on vähän enemmän rasvaa ja energiaa kropassa. (Lähde: HS)

Veikkaan, että valtaosa ihmisistä suhtautuu yllä olevaan kuvavertailuun samoin kuin juttujen kirjoittajatkin, vaikka yrittäisivätkin muotoilla sanansa nätimmin. Tuon tason laihuus on yksinkertaisesti liikaa, ja sillä selvä. Minuakin laihat miehet kauhistuttavat, mutta itse kyllä halusin nuorempana olla hyvin laiha. Halusin olla kropaltani naisversio Janne Holménista, ja tietyn ajan osittain olinkin. Nyt Lontoon yleisurheilun MM-kisoja katseltuani olen ilokseni havainnut, että luurankomaisimmat urheilijat herättävät minussa kroppansa puolesta vain huolta, eivät pienintäkään ihailua. En enää pidä luisevuutta vähänkään kauniina niin kuin joskus. Törröttäviä luita ei toki muutenkaan olisi koskaan kuulunut pitää kauniina, mutta minä olinkin sairas mieleltäni. Nuorempana olisin pitänyt muun muassa alla näkyvän naisen vartaloa upeana ja tavoittelemisen arvoisena, mikä tuntuu nyt suorastaan hullulta.

Laihat urheilijat ovat saaneet minut tajuamaan, että omat kehonkuvaongelmani, joiden vankina olin aina luullut pysyväni, voivat sittenkin hälvetä! Kun kerran en enää pidä laihuutta kauniina enkä terveellisenä, en luonnollisesti itsekään halua olla laiha, enkä siksi tavoittele sitä. Tähän oivallukseeni on mennyt kauan aikaa, mutta silti se on merkittävä minun taustallani, ja oivallukseni voimistui valtavasti nyt Lontoon MM-kisojen aikaan. Olo tuntuu kovin kevyeltä ja helpottuneelta, ja kiitos siitä kuuluu kyseenalaisille urheilijalaiheliineille!

Mainokset

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s