Kirjoittajan arkistot: Mielekäs miellekartta

Harmaita hiuksia ja jättikaneja

Kyllä minulla oli hauskaa, kun kaksi jättikania hyppäsi omaehtoisesti syliini. Ne ovat niin isoja, ettei syliin olisi enempää mahtunutkaan. Niiden söpöys ja tutustumishalu suorastaan liikuttivat.

Jättikanit ovat Tahko Farmin asukkaita. Farmilla saa kiertää itsekseen ja ruokkia eläimiä sen jälkeen, kun henkilökunta on opastanut, mikä ruoka käy millekin eläimelle ja mitkä eläimet pitävät silittämisestä ja mitkä ei.

Jättikanit ja lampaat olivat suosikkejani. Puput olivat kesyjä ja tekivät innoissaan tuttavuutta. Lampaat menivät raukeiksi ja sulkivat silmänsä, kun niitä silitti ja rapsutti leuan alta. Jos olisinkin vielä lihansyöjä, uskon, ettei lampaanliha enää maistuisi kohtaamisemme jälkeen. Farmilla oli myös pari alpakkaa. Ne tulivat uteliaina kuikuilemaan muonaa, jota syötimme heille ohjeiden mukaan kädestä, mutta ne eivät muuten välittäneet kummemmin ihmiskontaktista. Alpakat liikkuivat Farmin sisätiloissa vapaasti, lampaat puolestaan oleilivat ulkona.

Ollessamme toistamiseen hiihtoladulla sain testata, miltä näyttäisin, jos hiukseni olisivat totaalisemmin harmaat. (Minähän olen harmaantunut 19-vuotiaasta asti, ja vaikka harmaita onkin nykyään reilusti hiusten sisimmissä ja alimmissa kerroksissa, hiukset ovat yhä päältä pitkälti ruskeat. Hiukset myös aina tummenevat talvikaudella ja vaalenevat kesäisin.)

Tuosta jälkimmäisestä kuvasta minulle tulee mieleen joulupukki! Siinä hiukset näyttävät käkkäräisiltä partakarvoilta. En osaa sanoa, miten hyvin näin harmaat ja/tai valkoiset hiukset sopisivat minulle yleisesti, hiusten rakenne kun on melko kaukana omastani, ja seassa on paljon myös ruskeaa. Kuvienottohetkellä pakkasta oli 12 astetta, ja avoimilla paikoilla tuuli tuiversi.

Löysimme muuten aivan ihanan talvisen satumetsän, jollaista en ehkä ole nähnyt koskaan aiemmin. Tykkylumi oli muokannut maisemasta hämmästyttävän kauniin. Jos sille päälle satun, kerron paikasta lisää toisessa kirjoituksessa.

Menimme metsään lumikengät mukanamme, mutta lopulta kulkeminen kävi helpommin ilman niitä. Jos tämä ei käy talvilomasta, niin sitten ei mikään!

Mainokset

Ennustus kävi toteen

Minäpä otin ja lähdin matkalle poikaystävän siskon kanssa. Onneksi kaikki heidän suvussaan eivät ole yhtä estyneitä kuin poikaystävä itse! Sain kuulla kohteen vasta viikkoa ennen matkaa, mikä lisäsikin reissun jännittävyyttä.

Olimme sopineet, että sisko valitsisi kohteen sen mukaan, mihin hän olisi valmis ajamaan tai matkustamaan junalla, sillä lentokoneet ja siten ulkomaat eivät tällä kertaa olleet vaihtoehto. Poikaystävän sisko on kokenut Suomen- ja varsinkin Lapin-matkaaja, minä puolestani en ole matkustellut Suomessa juuri lainkaan, minkä vuoksi mm. viimekesäinen Levin-reissu oli ikimuistoinen. Jäin odottamaan, minkä kohteen sisko valitsisi kuultuaan, että minusta saisi matkaseuraa.

Olen maininnut jossain yhteydessä aiemminkin, että blogini sähköpostiin lähetetään kasoittain erilaisia tiedotteita ja kutsuja. Niitä on mukava saada mahdollisten kirjoitusaiheiden toivossa, mutta iso osa niistä tuntuu hakuammunnalta, vaikka tarkoitus on, että saan nimenomaan blogini aihepiiriin sopivia tiedotteita. Käytännössä se on kuitenkin mahdotonta, sillä saatan kirjoittaa kerran esim. asunnonmyynnistä, minkä jälkeen saan kaikki mahdolliset kiinteistövälitysuutiset, mitä Suomella on tarjota, vaikka en enää olisi aikeissa kirjoittaa asunnonmyynnistä. Toisin sanoen kukaan tai mikään ei osaa ennustaa, mistä kirjoitan tulevaisuudessa (lisää) ja mistä en. Usein käy silti niin, että vaikka en olekaan sopivaa kohdeyleisöä, pystyn silti ymmärtämään, miksi sain jonkin tietyn tiedotteen. Saan esim. poronhoitoon liittyviä tiedotteita vain siksi, että kirjoitin kerran poroista, joista en muutoin koskaan kirjoita. Yhden tietyn alan hakuammuntatiedotteet ovat kuitenkin kirineet ylitse muiden:

Kyseessä ovat Kuopio-Tahko Markkinoinnin tiedotteet, joita saan yhtenään (yllä on esimerkki parista tämänvuotisesta), enkä ole ikinä käsittänyt, miksi ihmeessä saan noin spesifiä tietoa aiheesta, joka ei voisi olla kauempana blogini aihepiiristä. En ole koskaan maininnut sanallakaan Kuopiota tai Tahkoa enkä yleisestikään kirjoittanut hiihto- ja laskettelukeskuksista. Ainut keksimäni syy juuri näiden tiedotteiden saamiseen on se, että kirjoitin Levistä, josta on kyllä mielestäni tehty melkoinen loikka, jotta on päästy Kuopio-Tahkoon. En koskaan ajatellut tiedotteista mitään sen kummempaa, vaan heitin ne aina avaamatta roskakoriin (otsikot kun itsessään riittivät kertomaan, että aiheissa ei liikuttu itseäni kiinnostavilla vesillä).

Kun poikaystävän sisko sitten viime viikolla soitti ja kertoi kohteemme, arvatkaa, mikä kohde oli kyseessä? No, Tahko tietenkin! ”Kuopijokin” tuli matkalla nähtyä, ja täällä sitä nyt ollaan Tahkolla. Näemmä blogi osasi ennustaa tulevan matkakohteen, eivätkä täysin turhilta tuntuvat tiedotteet sittenkään olleet niin kaukaa haettuja kuin miltä ne aina tuntuivat.

Aurinko ei ole jaksanut paistaa, mikä näkyy kuvissakin sinisenä synkkyytenä, mutta muutoin sää on suosinut talvista reippailua, ja kävimmekin jo laduilla hiihtämässä.

On täällä muuten niitä porojakin, joista ei kylläkään kannattaisi nyt mainita. Pian saan kahta kauheammin poronhoitotiedotteita blogin sähköpostiin.

Hiihtolenkin varrella huilasimme karpaloita ja suolapähkinöitä syöden alla näkyvässä kodassa.

Kyllä täällä mieli ja kroppa tuulettuu. Laskettelua en harrasta, ja hiihdossakin olen noviisi, mutta silti olen nyt Tahkolla. Kuka olisi arvannut, että tänne(kin) minun oli määrä tulla joskus käymään.

Kihlauksen purkaminen

Tämä ei ole niin dramaattista kuin miltä se otsikon perusteella ehkä kuulostaa, mutta purin todellakin kihlauksemme ja haluan haastaa itseni pohtimaan aihetta laajemminkin.

Olen ollut parisuhteessa saman ihmisen kanssa kahdeksan ja puoli vuotta, niistä kuusi ja puoli vuotta kihloissa. Kihloihin mennessä kummallekin oli selvää, että kihlaus on lupaus avioliitosta, vaikka nykyään se ei sitä kaikille tarkoitakaan. Minä olin meistä se innokkaampi kihloihin menijä. Poikaystäväkin halusi (tai suostui) kihloihin, mutta hän korosti, ettei ollut valmis menemään naimisiin vielä vuoteen tai pariin. Minulle se sopi mukisematta, olisimmehan olleet parin vuoden päästä ”vasta” neljä vuotta yhdessä, ja voisimme hyvin mennä naimisiin oltuamme yhdessä vaikkapa viisi vuotta. Sekin oli jo puhuttu, että mitään varsinaisia häitä ei pidettäisi, vaan menisimme toimituksen jälkeen syömään vain kaikista lähimpien sukulaisten ja ystävien kanssa. (Itse en koskaan ole halunnut häitä, kirkossa varsinkaan, ja olin siinä käsityksessä, että häät ovat muutenkin lähes aina naisen juttu ja että olen todellinen unelmamorsian, kun en halua rahojamme käytettävän yhden illan kestäviin juhliin, vaan esim. matkustamiseen, mistä me kumpikin nautimme suunnattomasti.)

Kun yhteisiä vuosia oli kertynyt juurikin ne viisi, löysin netistä hääpuvuksi sopivan mekon, joka oli mielettömässä alennuksessa, ja tilasin sen. Ostin samaan syssyyn myös hääkengät. Laskin, että rahallinen menetys olisi minimaalinen, mikäli en koskaan käyttäisi vermeitä. Kun otin naimisiinmenon puheeksi poikaystävän kanssa, se ei kummemmin herättänyt hänessä ajatuksia puolesta tai vastaan. Aiheesta oli sinänsä helppo puhua, mutta huomasin, että hän ei ollut pohtinut naimisiinmenoa ollenkaan. Tuntui hassulta, että aihe, joka oli ollut omassa mielessäni aika useinkin menneinä vuosina, ei ollut varsinaisesti koskaan ollut hänen mielessään. Kun se valkeni minulle, kysyin tietysti, halusiko hän ylipäänsä kanssani naimisiin. Hänen vastauksensa siihen oli 100-prosenttisella varmuudella ”kyllä”, aika vain ei vielä ollut kypsä.

Kun vuodet jatkoivat vierimistään eikä naimisiinmeno ollut missään vaiheessa kiinnostanut miestä yhtään aiempaa enempää, kysyin häneltä kerran hyvin ystävällismieliseen ja uteliaaseen sävyyn, että kun hän suostui kanssani kihloihin, milloin hän ajatteli meidän menevän naimisiin vai ajatteliko ollenkaan, ja että jos ei ajatellut, niin millaisena hän näki tulevan elämämme. Mietittyään kysymyksiäni hetken hän sai sanottua, että oli ajatellut ”asioiden kulkevan omalla painollaan” ja että naimisiin mentäisiin ”luonnollisesti”. Kysyin, mitä tuollaiset lausumat todellisuudessa tarkoittavat. Sillä eihän naimisiinmeno tapahdu ”omalla painollaan” tai ”luonnollisesti”, koska se ei ole mikään luonnonilmiö. Naimisiinmeno ei tapahdu luonnostaan niin kuin sadepisarat tippuvat taivaalta tai krookukset puskevat itsensä mullan läpi keväisin. Poikaystävä joutui myöntämään, että niinhän se on, ja hän pahoitteli omaa hölmöyttään ja saamattomuuttaan, mutta mitään selvyyttä asiaan ei kuitenkaan taaskaan saatu. Minun ei tarvinnut tivata häneltä parempia vastauksia, koska hänen sepityksensä kertoivat enemmän kuin tarpeeksi eli sen, että asia ei ollut hänelle hitusenkaan tärkeä. Vein ostamani häämekon ja -kengät kierrätykseen, ja oloni parani välittömästi. Kaikki se odottaminen oli ollut niin turhauttavaa, ja vihdoin se oli ohi.

En koskaan esittänyt miehelle uhkavaatimusta, että nyt joko mennään naimisiin tai erotaan, sillä en luonnollisesti halua itsekään sellaiseen liittoon, mihin toinen ei halua. En olisi halunnut edes kihloja, jos olisin tiennyt, kuinka yksipuolisesta sopimuksesta lopulta olikaan kyse. Juuri siksi purinkin kihlauksen. Minua melkein puistattaa ajatus, että olin jo toistamiseen elämäni aikana haluamattani feikkikihloissa (ensimmäisistä on jo yli 10 vuotta, ja silloinen suhde silloisen poikaystävän kanssa kesti neljä vuotta). Ensimmäisten pieleen menneiden kihlojen jälkeen minulle oli erityisen tärkeää, että toisista kihloista tulee kunnolliset ja myös viimeiset, tai muutoin en mene kihloihin. Kunnolliset nämä tuoreimmatkaan eivät olleet, mutta viimeiset taatusti ovat. Jos vielä joskus menisinkin naimisiin, se tapahtuisi marssimalla suoraan maistraattiin. Kaiken kokemani jälkeen koko sanalla kihlaus on irvokas kaiku.

Lukiessani kihlauksen purkamisesta löysin mielenkiintoisen määritelmän sille, mitä kihlaus tarkoittaa. Määritelmä on harvinaisen ymmärrettävä ja selkokielinen.

Kihlaus eli kihloihin meno

Monet parit menevät kihloihin, kun he haluavat ilmaista, että he ovat yhdessä vakituisesti.

Ennen kihlaus tarkoitti, että pari aikoo mennä naimisiin eli solmia avioliiton. Avioliiton voi solmia kuitenkin myös ilman kihlausta. (Lähde: http://www.seteke.fi/avoliitto.html)

Pidän yllättävänkin paljon tuosta määritelmästä, että kihlaus on nykyään vakituisen suhteen merkki. Se olisi kelvannut minullekin, eli jos olisimme yhdessä poikaystäväni kanssa sopineet tuollaisesta kihlauksesta, olisin ollut ja olisin vieläkin mielissäni. Tämän uuden määritelmän mukaan kihlaus on nimittäin lopullinen määränpää, ei välivaihe ennen vihkiytymistä. Koska kuitenkin olimme varta vasten puhuneet avioliitosta eli käsityksemme kihlautumisesta noudatti vanhoja perinteitä, minulle nämä vuodet ovat tuntuneet pahasti venähtäneeltä välivaiheelta, joka ei koskaan johda siihen määränpäähän, mihin sen piti.

Yli vuosi sitten jouluna lakkasin käyttämästä kihlasormusta, ja jatkoin kokeilua pari kuukautta. Sormus kuitenkin palasi nimettömääni poikaystävän toiveesta. Viime syksynä lakkasin taas pitämästä sormusta, ja ilmoitin poikaystävälle virallisesti, että en enää käytä sitä ja että hän ei ole sulhaseni, siippani tai kihlattuni, vaan tästä lähtien pelkkä poikaystävä, ja puhtaasti hänen omasta tahdostaan. Hän järkyttyi uutisistani, ja on tuosta hetkestä lähtien pitänyt omaa kihlasormustaan paljon aiempaa useammin sormessaan. Hah! En tiedä, mitä hän kuvittelee sen symboloivan kaikkien näiden ”kihla”vuosien jälkeen, enkä ole asiaa tiedustellut, mutta kysyn sitä kyllä jossain vaiheessa, mikäli haluan kuulla lisää satuja luonnonilmiöistä.

Blogissa ja arjessakin olen aina käyttänyt poikaystävästä sanaa mies, koska ensinnäkin hän on mies (no shit!) ja toisekseen hän on sen verran minua vanhempi, että poikaystävästä puhuminen on tuntunut hivenen naurettavalta. Sana miesystävä olisi fiksumpi miehen iän takia, mutta minulle tulee miesystävästä mieleen noin kolme kuukautta kestänyt suhde, minkä vuoksi koen sen ilmaisun olevan kaikista huonoin kuvaamaan tilannettamme. En enää halua käyttää poikaystävästä sanaa mies, koska siitä tulee ajoittain eri asiayhteyksissä väkisinkin mieleen aviomies tai vähintään avomies, ja niin kuin tästä kirjoituksesta on käynyt ilmi, poikaystäväni ei ole koskaan halunnut olla minulle sellainen mies. On väärin, että annoin hänelle sellaisen arvonimen, joka vähääkään viittaa virallisempaan ja vakavammin otettavaan suhteeseen, kun todellisuus on ihan muuta.

Tämä koko kirjoitukseni on muuten hyvin kulttuurisidonnainen, sillä kun luin kihlauksen purkamisesta englanniksi (breaking engagement), se tuntui tarkoittavan aina yhtä kuin eroa ja useimmiten juuri häiden alla. Suomessa puolestaan moni muukin kuin minä on tietäen tai tietämättään feikkikihloissa, ja kun jokin feikki päättyy, se ei luonnollisestikaan tarkoita samaa kuin oikean kihlauksen päättyminen häävalmisteluiden aikaan. Niinpä meilläkään ei mikään muutu tämän takia. Olen vain yksinkertaisesti lakannut käyttämästä korua, jota ennen käytin, ja siinä se. Sillä sitä se sormus koko ajan oli: vain koru eikä mitään muuta.

Näinä vuosina olen ehtinyt miettiä, miksi ylipäänsä halusin naimisiin ja mitä avioliitto minulle merkitsee nykyaikana. Olin aina ennen halunnut naimisiin vain siksi, että tiesin jo lapsena haluavani sitoutua ja olla vain yhden ihmisen kanssa (toisin kuin tämän päivän polyamorikot). Myöhemmin toki opin, ettei tosissaan sitoutuakseen tarvitse olla avioliitossa. Avioliiton juridisuus ei sinällään ole koskaan puhutellut minua, jolle kyseessä on puhtaasti rakkaudesta kumpuava päätös. Olen myös lukenut aiheesta ja tullut siihen johtopäätökseen, että avioliitosta hyötyy suhteen heikommassa asemassa oleva, ja hänkin useimmiten vasta eron tai puolison kuoleman jälkeen. Tuo on tärkeä tieto, mikäli ihmistä kiinnostaa, onko avioliitossa oikeasti mitään järkeä enää nykyaikana.

Olosuhteiden pakosta aloin jo vuosia sitten mieltää itseni naiseksi, joka ei koskaan mene naimisiin, ja kumma kyllä, se on tuntunut ihan hyvältä. Tämän tekstin tarkoitus on lopulta vain todeta, että kun toisella ei koskaan ollut aikomustakaan mennä naimisiin kaikesta tarinoinnista huolimatta, kihlauskin on silloin turha. Sen pituinen se.

Pihistelijän happy hour

Moni lienee tästä jo kuullutkin, mutta lähes yhtä moni ehkä ei. Minulle tämä selvisi vasta äskettäin, ja otin tämän mainion keksinnön heti osaksi nuukaa arkeani.

Olen rikas köyhä ilmaisun kaikissa merkityksissä: tienaan mitättömästi, ja niitäkin palkkioita saan karhuta työnantajilta lakimiehillä uhaten. Minulla kuitenkin on aina rahaa niinkin ”paljon”, että voin esim. lähteä lomamatkalle ex tempore (matkan täytyy kuitenkin olla minun varaamani, sillä tartun vain hyviin matkadiileihin). Tämän kaiken mahdollistaa viisas rahankäyttö, jonka olen osannut luonnostaan niin kauan kuin muistan. Säästökeinoja on lukemattomia, mutta itse olen säästänyt mm. asumalla edullisella asuinalueella Helsingissä ilman autoa, lyhentämällä asuntovelkaa vuokralla asumisen sijaan, ollen palkkatyössä lähes koko opiskeluaikani ja säästäen palkasta suurimman osan, ja unohtaen miltei aina kaikki ”turhat” rahasyöpöt (esim. bilettämisen, drinkit, taksimatkat jne.).

Nyt olen löytänyt itselleni uuden ja mitä kutkuttavimman säästökeinon, joka todella tuntuu lompakossa: ruokakaupassa voi nykyään helposti tehdä ostoksia 60 prosentin alennuksella! Jos puhuttaisiin mistä tahansa muusta kaupan alasta, suurikaan alennus ei hetkauttaisi minua, sillä en tahdo ostaa mitään turhaa, mutta kun puhutaan ruoasta, jota jokaisen on pakko ostaa, alennus on käsittämättömän suuri ja innostava. Kyseessä on siis S-kauppojen ilta-ale, joka on käynnissä kaupan viimeisenä aukiolotuntina. Alennuksen piirissä on satoja S-kauppoja (esim. S-market, Alepa, Sale ja Prisma) ympäri Suomen, ja alennus annetaan kassalla sellaisista tuotteista, joihin on jo merkitty useimmiten 30 prosentin alennus oranssinpunaisella lapulla. Viimeisenä aukiolotuntina alennus kuitenkin kasvaa 60 prosenttiin. Tästä kattavasta listasta voi tarkastaa, kuuluuko oman asuinalueen S-kauppa alennuksen piiriin, ja listasta näkee myös, onko viimeinen aukiolotunti esim. klo 20 ja 21 välillä vai 21 ja 22 välillä.

Saan 60 prosentin alennuksella ruokaa jopa täältä korvesta, missä nykyään asun! Ja en suinkaan mitä tahansa ruokaa, vaan härkistä, nyhtistä, falafeleja ja mustapapupihvejä! Mikä kasvissyöjän paratiisi! Jos kasvissyöjä löytää S-kaupasta näin paljon aleruokaa, niin sekasyöjä luonnollisesti vielä enemmän.

Alennukset hyödyttävät myös ympäristöä, koska S-kauppojen ruokahävikki on niiden myötä entisestään vähentynyt. Eniten kiittää kuitenkin kuluttajan kukkaro, josta löytyy jo muutaman kauppareissun jälkeen rahaa ties mihin harrastuksiin tai menoihin pelkästään ruokalaskusäästöjen johdosta!

Juuri tällaisten ihanuuksien ansiosta olen oman elämäni miljonääri.

Otin permiksen eli permanentin

Uuden vuoden myötä on aika kertoa, mitä teinkään hiuksilleni otsatukkatyytymättömyyden jälkeen. No menin ja otin permiksen! Sekin tuli mieleeni yhtäkkiä ilman minkäänlaista harkintaa, mutta intuitio taas kertoi, että valinta oli minulle oikea.

Olen aiemmin elämässäni ottanut permanentin kolmesti: kahdesti teininä ja viimeksi 10 vuotta sitten 22-vuotiaana. Olen aina ollut tyytyväinen lopputulokseen, pidän kiharoista hiuksista, hiukseni kihartuvat hyvin ja kihara myös pysyy, eli hiukset eivät suoristu ennen kuin leikkaan viimeisetkin permanentatut hiukset pois.

Koska edellisestä permanentistani oli niin kauan aikaa, päätin lukea aiheesta hieman ennen varsinaista kampaajakäyntiä. Minulle selvisikin kaikenlaista ihmeellistä. Ensiksikin Google tarjosi hakusanalla permanentti tällaisia tuloksia:

Kaikki nuo jutut on kirjoitettu vuoden 2017 aikana, useimmat vasta syksyllä. Itse en ollut ollut lainkaan tietoinen siitä, että permis on taas muodissa. Se kaiketi johtui siitä, että en ollut nähnyt monillakaan kiharoita hiuksia, vaikka vietin kesä- ja syyskuukaudet Helsingissä. Tuntui, että kiharat hiukset eivät korostuneet katukuvassa ja että yllättävän harvalla itse asiassa on kiharat. Otin oman permanenttini lokakuussa Helsingissä. Kun kerroin kampaajalle näkemistäni otsikoista ja kysyin, onko hän viime aikoina tehnyt asiakkaille permanentteja kasvavissa määrin, hän vastasi, ettei ollut koko vuoden aikana permanentannut yhdenkään nuoren asiakkaan hiuksia! Hänellä oli kuulemma kolme reilusti iäkkäämpää vakioasiakasta, joille tekee permanentin tasaisin väliajoin lyhyisiin hiuksiin, ja siinä se. No, otsikot paljastuivat sitten vähintäänkin kyseenalaisiksi, ja emme selvästikään elä tällä hetkellä sellaista permanenttien kulta-aikaa, että lähes jokaisella tytöllä olisi luokkakuvassa kikkarat hiukset 1980-luvun tyyliin.

Ennen kampaajalle menemistä katselin tuoreita permiksiä myös YouTubesta. Sielläkin minulle paljastui merkillisiä asioita: monissa videoissa (amerikkalainen) tyttö kuvasi koko kampaajakäyntinsä ja maksoi permanentista noin 100 dollaria, mutta lopputuloksena ei ollut edes kauniita laineita, vaan lähestulkoon suorana päätä vasten valuva tukka. Hämmästelin todella sitä, kuinka monelle asiakkaalle kävi samoin.

Luettuani lisää aiheesta minulle selvisi, miksi monien hiukset eivät kiharru kunnolla: tänä päivänä huomattavasti useampi haluaa isompaa kiharaa pienen säkkärän sijaan, ja isompia kiharoita puolestaan on vaikea saavuttaa. Kun hiukset kääritään ison permanenttirullan ympärille, ne eivät riitä kiertymään rullan ympäri yhtä monta kertaa kuin pienemmän rullan ympäri, mistä seuraa useimmiten vain aavistuksen laineikas tukka, toisilla ei sitäkään. Toinen kiharoita mahdollisesti suoristava tekijä on ottaa spiraalipermanentti. Siinä hiukset rullataan pystysuoraan, jolloin kihara suortuu vielä helpommin kuin tavallisesti tehty permanenttikihara. Spiraalipermis on hyvä vaihtoehto sellaiselle, joka haluaa loivemmat kiharat menettämättä liikaa hiusten pituutta. Kolmas selittävä tekijä hiusten mahdollisesti huonompaan kihartuvuuteen on se, että permanenttiaineet ovat paljon hellävaraisempia kuin muinoin. Se on toki ikävää niille, jotka eivät sen vuoksi saa kiharoita, mutta mukavaa niille, joiden hiukset permanentti ennen pilasi täysin. Kampaaja kertoi, että hänen hiuksensa aikoinaan tuhoutuivat permanentin takia: ne paloivat eli katkesivat kokonaan hyvin läheltä päätä jättäen hänelle lyhyen poikatukan villien kiharoiden sijaan. Huh!

Tekemäni taustatyön perusteella päätin, että en ota spiraalipermistä vaan perinteisen ja että en pyydä kampaajalta isompia kiharoita, vaikka sellaisista muuten pitäisinkin, koska juuri kukaan ei saa niillä haluttua lopputulosta. Vihdoin siis kampaajalle!

Hiusteni rullaamiseen meni vähemmän aikaa kuin edellisellä kerralla 10 vuotta sitten, koska hiukseni olivat nyt lyhyemmät. Pian minulla olikin permanenttiaineet päässä. Vaikutusaika nykyisillä aineilla oli 20 minuuttia. Permisaineet kirvelivät ja pistelivät selvästi loppua kohden, mitä ei ollut aiemmin tapahtunut. Päänahkani mahtaa olla herkempi kuin ennen. Pistely ei kuitenkaan äitynyt liian pahaksi, ja aineet pestiin normaalisti 20 minuutin kuluttua. Sitten hiuksiin laitettiin vielä kiinnitysaine vaikuttamaan hetkeksi. Hoito-ohjeiksi sanottiin, että hiuksia ei kannata pestä vähintään pariin päivään eikä muutenkaan muotoilla niitä ainein eikä kirein ponnarein, klipsein tms. Hiusten kannattaa siis vain antaa levätä muutama päivä. Ennen saunaan menoa hiukset on pestävä, koska hiuksissa on kampaajakäynnin jälkeen vielä permanenttiaineita, jotka kuumentuessaan saunassa voivat reagoida ei-halutulla tavalla.

Uunituoreena eli juuri kampaajalta tulleena permis näytti tältä:

Myös otsatukka kiharrettiin, ja se soluttautuikin hyvin muiden hiusten joukkoon. Juuri laitettuna permis oli kähärämpi kuin nyt, kun hiukseni ovat saaneet asettua ja permisaineet on aikaa sitten pesty pois. Nykyiset, pehmeämmät kiharani ovat enemmän mieleeni kuin uunituore säkkärä, jossa kieltämättä oli kasari-ilmettä. Alla näkyy, millaiset hiukseni ovat juuri nyt.

Tykkään lopputuloksesta! Olen huomannut shampoo- ja hoitoainevalintojen vaikuttavan paljon siihen, kuinka kiharat hiukset ovat pesun jälkeen. Yhdellä vanhalla shampoon ja hoitoaineen yhdistelmällä kiharat katoavat melkein kokonaan, mikä on mahtavaa, jos kaipaa välillä suorempaa ilmettä. Useimmilla pesuaineilla hiuksista tulee kuitenkin hyvin kiharaiset, ja ne saavat sitten vapaasti hieman suortua useamman päivän ajan ennen seuraavaa pesua. Nykyään permanenttien väitetään kestävän puoli vuotta, mikä oli sekin minulle hyvin outo tieto, sillä omat hiukseni ovat aina olleet niin kauan kiharat kuin permanentattua hiusta on ollut jäljellä. Katsotaan, miten tällä kertaa käy!

Pakomahdollisuus

Tähän mennessä yksi ikävimmistä puolista maalla asumisessa ilman autoa on ollut se, että sieltä ei helpolla pääse pois. Voi tuntua, että on jumissa tai pahimmillaan vankina, koska reipaskaan kulkija ei pääse jalan sellaisia kilometrejä, mitä autolla taittaa tuosta vain. Oikeastaan jumissa olemisen ei tarvitse edes johtua autottomuudesta, sillä enhän ennenkään liikkunut autolla, vaan käytin julkisia pidempiin matkoihin. Siitä päästäänkin avainprobleemiin nimenomaan maalla: julkisen liikenteen verkosto voi olla pääkaupungin vastaavaan tottuneelle erittäin kehno tai lähes olematon.

Mainittakoon, että ensisijaisesti en toki halua paeta talosta ja tontilta, vaan päinvastoin odotan, että saisin pian olla siellä päiväkausia rauhassa ilman pihalla häärääviä työmiehiä ja -koneita. (Talo on niin korkealla, että terassilta on reilu putoamisvaara sekä etelään että itään. Mahdollinen putoaminen on estettävä joko kaitein tai jollain muulla ratkaisulla. En halunnut kaiteita sulkemaan avointa tunnelmaa, joten tontille on nyt roudattu kymmeniä kuormia peltomaata, jolla pihaa muokataan ja muotoillaan sellaiseksi, että terasseilta ei enää voi pudota.) Jos en kuitenkaan käytännössä pääse talolta mihinkään vähän kauemmas talviaikaan, jolloin en pyöräile, olo voi käydä tukalaksi.

Niinpä iloni oli suuri, kun aivan vahingossa löysimme lisää bussivuoroja, jotka ajavat uuden kotikuntani läpi! Tuollainen vahinko oli mahdollinen, koska jostain kumman syystä Google Maps näyttää sellaisia Matkahuollon bussivuoroja, joita ei löydy Matkahuollon omilta sivuilta (!), mutta sieltä taas löytyy sellaisia bussivuoroja, joita Google Maps ei listaa eikä tunne ollenkaan. Kaiken tämän seurauksena käytettäväni on ainakin triplasti enemmän busseja kuin olin aiemmin luullut. Ne bussit mahdollistavat lempipaikkaani Porvooseen menemisen ja takaisin tulemisen muulloinkin kuin vain aikaisin aamulla ja iltapäivällä. Asun nyt huomattavasti lähempänä Porvoota kuin ennen, mutta en suinkaan kävelymatkan päässä.

Tartuimme heti mahdollisuuteen, ja kävimme miehen kanssa Porvoossa pari päivää sitten joulumieltä hakemassa. Tarkoitus oli kävellä siellä täällä kaupunkia ihaillen, syödä hyvin ja tehdä muutamia ostoksia.

Yhdessä välissä kävimme Rossossa syömässä vegaanipizzat. Herkkua oli!

Vaikka oma taloni onkin pieni kaksio, Vanhassa Porvoossa myytävät yksiöt olivat houkuttavan kodikkaita.

Mahdollisesti kännipäissään kiipeävästä joulupukista piti toki ottaa kuva.

Illalla jouluvalot pääsivät oikeuksiinsa.

Yritys päästä maaseutua pakoon onnistui, ja päivä vastasi odotuksia mitä miellyttävimmällä tavalla. On helpottavaa tietää, että maalta pääsee jatkossakin pois helpommin kuin vielä hetki sitten luulin. Kotiin on ihana palata, kun käy välillä muualla.

Näihin tunnelmiin on hyvä lopettaa ja toivottaa kaikille iloista joulua!

Otsatukka ei ollutkaan minun juttuni

Viime elokuussa aprikoin, josko leikkaisi itselleen otsatukan. Se kun todistetusti pukee niin monia, muitakin kuin ulkomaalaisia julkkiksia.

Ryhdyin heti tuumasta toimeen, ja niinpä minusta tuli otsatukallinen jo elokuussa. Aloitin leikkaamisen maltillisesti, jotta hiuksista ei vahingossakaan tulisi liian lyhyet. Näytin kuitenkin vihaiselta ja tuimalta osittain silmille ulottuvissa otsahiuksissa, joten jatkoin leikkaamista. Päädyin lopulta niinkin lyhyeen malliin, että kulmakarvatkaan eivät peittyneet. Halusin paksun ja tasaisen otsatukan, ja sellaisen myös sain.

En oikein pitänyt lopputuloksesta, mutta tiesin jo ennen leikkaamista, etten katuisi otsatukan hankkimista. Todistin vuosien varrella monta kertaa, miten äitini menetti kaikki hiuksensa syöpähoitojen takia, joten minulla on sentään jonkinlaista perspektiiviä hiusasioihin ja niiden merkityksellisyyteen. Lisäksi olin niin kyllästynyt vanhaan tyyliini, että tiesin tarvitsevani jotain uutta ja repäisevää.

Levillä elokuussa 2017. Kuvassa näkyy hieman myös ystäväni hiuksia, joita ei tule luulla osaksi otsatukkaani. :D

Levillä elokuussa 2017. Kuvassa näkyy hieman myös ystäväni hiuksia, joita ei tule luulla osaksi otsatukkaani. :D

Otsatukkaan tottuminen ei käynyt hetkessä. Eniten minua häiritsi se, ettei se pysynyt paikallaan edes pienessä tuulessa, saati jos kunnolla liikkui tai juoksi. Pyöräilykypärän kanssa otsatukka oli erityisen mälsä litistyessään, puristuessaan ja hiestyessään otsaa vasten.

Joinain päivinä pidin otsatukkaa silti niin kivana, että aloin kuvitella tulevaa elämääni otsatukallisena. Näin itseni erilaisissa tapahtumissa otsatukan kera, ja yritin tehdä otsatukasta osan identiteettiäni.

Koin, että otsatukka näytti sitä huonommalta, mitä pidemmäksi se kasvoi. Niinpä trimmasinkin sitä vähän siinä vaiheessa, kun se alkoi hipoa ikävästi silmäripsiä. Pieni trimmaus ei kuitenkaan riitä paksun otsatukan kohdalla. Oli siis päätettävä, leikkaanko sen kunnolla takaisin lyhyeksi vai alanko kasvattaa sitä pois. Kokeilumielessä siirsin otsatukan pois otsalta ja pitelin sitä muita hiuksia vasten, jotta näkisin, miltä joskus näytinkään ilman otsatukkaa. Näytin niin paljon paremmalta! Sitä oli melkein vaikea uskoa. Oli kuin olisin parin kuukauden ajan esittänyt jotakuta toista henkilöä, ja vihdoin ”oikea minä” paljastui otsatukan takaa. Elin elo-syyskuussa muutenkin niin merkillistä ja itselleni erikoista aikaa (kodittomana isän luona vain odottaen, että pääsisin joskus muuttamaan omaan taloon), että naamioituminen otsatukan taakse ilmeisesti sopi kuvaan juuri silloin.

Otsatukalla vai ilman? Otsatukka on samanpituinen kummasakin kuvassa, mutta toisessa se on kammattu pois otsalta ja muotoiltu osaksi muita hiuksia.

Otsatukalla vai ilman? Otsatukka on samanpituinen kummassakin kuvassa, mutta toisessa se on kammattu pois otsalta ja muotoiltu osaksi muita hiuksia.

Minua otsatukka ei ainakaan nuorentanut, vaan joskus koin näyttäväni tätimäiseltä. Tämähän voi olla vain oma arvioni, mutta näytän niin paljon raikkaammalta ilman otsatukkaa.

MUTTA! Tämä juttu ei kuitenkaan pääty niin, että nyt vain kasvattelen otsatukkaa pois. Yleinen tukkatyytymättömyys oli nimittäin sitä luokkaa, että repäisin loppusyksystä uudestaan ja menin kampaajalle kunnon käsittelyyn. Tarkoitus on esitellä tämä tuorein hiusvillitykseni ensi postauksessa tai vähintäänkin lähitulevaisuudessa. Stay tuned!

Jos nyt lopuksi haluaa kunnon naurut otsatukkaongelmiin liittyen, niin suosittelen mitä hartaimmin tätä kolmen minuutin videota:

Näin paljosta luovuin

Nykyiseen 33-neliöiseen talooni mahtuminen ilman pienintäkään ahtauden tunnetta tarkoitti, että minun oli luovuttava paljosta. Kysymys kuuluikin, kuinka paljosta. Olen nimittäin harrastanut karsimista jo kauan, ja myös dokumentoinut sitä ahkerasti blogiin. Olen lahjoittanut, kierrättänyt ja/tai heittänyt pois niin vaatteita, paperitavaraa, lapsuus- ja nuoruusajan muistoja kuin korujakin. Kaikista suurinta luopumisen kohdetta en kuitenkaan ole vielä käsitellyt. Puhutaan tietysti huonekaluista.

Tiesin luopuneeni monista huonekaluista viime kesän ja syksyn aikana, mutta kun aloin etsiä niistä sopivia kuvia tätä kirjoitusta varten, tajusin onnistuneeni luopumaan vielä enemmästä. Siksi täällä uudessa kodissa onkin nyt avarampaa kuin olin uskaltanut toivoa. (Saatan kuvata talon kauttaaltaan blogiin, kunhan viimeisetkin tavarat ovat omilla paikoillaan.)

Alla esittelen kaikki huonekalut, joista olen luopunut kuluneen vuoden aikana, koska tiesin muuttavani pienempään kotiin. (Minähän olin unelmoinut pienemmästä kodista jo pitkään ennen kuin pystyin alkamaan toteuttaa ideaani.) Kaikki kuvat ovat edellisestä asunnostani.

Luovuin makuuhuoneessa olleista sohvapenkistä ja lipastosta. Penkillä oli minulle niin paljon arvoa ja merkitystä, että omistin sille kerran oman blogikirjoituksen. Ajatella, että pystyin nyt luopumaan siitäkin, kaiken kokemamme jälkeen. Uudessa kodissa penkille ei ole tarvetta eikä paikkaa, ja sisälle tulee niin paljon luonnonvaloa, että en tarvitse penkkiä myöskään kuvaus”studioksi”. Lipasto sen sijaan jäi isäni luokse, tyhjänä totta kai. Se on yksi ensimmäisiä saamiani huonekaluja, ja olen aina pitänyt sen ajattomasta ja neutraalista ilmeestä. Harkitsin pitkään sen tuomista uuteen kotiin, mutta lopulta päädyin karsimaan lisää tavaraa sillä idealla, etten lopulta enää tarvitsisi lipastoa. Huone, jossa asuin isäni luona, jäi kovin tyhjäksi ja kolkoksi muuttoni jälkeen, joten lipasto sopii sinne tällä hetkellä mainiosti.

Lisäksi luovuin makuuhuoneessa olleesta nojatuolista. Se taisi olla äidilläni jo silloin, kun hän oli parikymppinen opiskelija. Tuoli oli sekin varsin ajaton ja mukava istua, mutta sille ei ollut enää käyttöä, ja se oli myös hieman hajonnut istuinosasta, joskaan ei istumista haittaavasti. Tuoli oli joka tapauksessa niin kulunut, ettei se ollut enää lahjoituskunnossa.

Keittiöstä vietiin lahjoitukseen kaksi pallia, ja uuteen kotiin niiden tilalle ostettiin kunnon jakkara. En ylety nykyisen keittiöni yläkaappeihin ilman jakkaraa. Taustalla näkyvän kaapin jätin osaksi edellisen asuntoni keittiötä, vaikka se ei siihen alun perin kuulunut. Se kuitenkin sopi keittiön väreihin, ja toimi hyvänä aputasona ja säilytystilana. En tiedä, mitä uusi asukas piti kaapista, mutta sehän on hänen asiansa. Muistin muuten nyt, että ennen tuota kaappia minulla oli samassa kohdassa sellainen laatikkoviritys, jota joutui aina siirtämään, jotta pakastimen sai auki! Niin tyhmiä ratkaisuja sitä onkin viitsinyt kodissaan katsella. Laatikkovirityksestä ei ole kuvaa, mutta myös sen olen heittänyt pois kuluvan vuoden aikana.

Olohuoneesta lähti niin monia huonekaluja, että jos en olisi ollut muuttamassa pois, huone olisi jäänyt lähes autioksi. Lundian korkea kirjahylly sai lähteä. Se oli alkujaan miehen, ja pyysin sen häneltä saadakseni seisomatyöskentelypisteen. Tykkään tehdä päätetyötä seisten, ja tarvitsin sitä varten sopivankorkuisen tason mahdollisimman valoisasta paikasta. Nykyisessä kodissani yksi keittiötaso toimii hyvin samaisessa tarkoituksessa, ja valoakin siihen tulvii molemmilta sivuilta. Etualalla oleva kaapin ja laatikoston yhdistelmä meni sekin jäteasemalle. Kaappi ja laatikosto ovat todellisuudessa kirjoituspöydän päädyt, eli niiden välistä oli vain sahattu työtaso pois. Niillä oli ikää vajaat 30 vuotta, ja kaapin lukon ympärillä oleva muovi oli niin haurastunutta, että se varisi tomuna lattialle, kun tyhjensin kaappia! Olin siis kreivin aikaan liikkeellä luopumisaikeissani.

Nykyiseen kotiini eivät päässeet myöskään sohvapöytä ja nojatuoli. Ne ovat nykyään isälläni. Nojatuoli oli hänen olohuoneessaan koko kesän ja syksyn, ja aina kun oli vieraita kylässä, joku istui siihen. Se on niin kutsuvalla paikalla. Tuoli mahtuisi minunkin luokseni, mutta se sopii isäni kotiin, jossa sillä on taatusti enemmän tarvettakin. Pöytä puolestaan sopii hienosti siihen huoneeseen, josta itse muutin pois. Nykyiseen kotiini tuli miehen luota sirommat (olohuoneen) pöydät, jotka menevät sisäkkäin.

Lopuksi vielä kuva tv-tasosta, josta luovuin juuri ennen kuin vaihdoin olohuoneen järjestystä. Luovuin myös telkkarista, jota en katsonut koskaan. En halunnut sitä alkujaankaan, mutta se tuli minulle mummoni kuoltua, koska kaikilla muilla perheenjäsenillä oli jo ennestään useampi telkkari. Nykyään telkkari toimii siskonpojan pelinäyttönä. Tv-tason veimme jäteasemalle.

Bonuskuvassa näkyy yllä viittaamani keittiössä ollut laatikkoviritys, josta löytyi sittenkin kuvallinen todiste! Olihan se muuten ihan kelvollinen, mutta hyvin epäkäytännöllinen tuossa kohdassa pakastimen edessä. Hyvä, etten jättänyt sitä uudelle asukkaalle, vaan heitin laatikot roskiin ja vein käsittelemättömän puutavaran enolle poltettavaksi.

Kaiken kaikkiaan tulinkin luopuneeksi melkoisesta määrästä huonekaluja. Vihdoin pystyn nauttimaan työn hedelmistä uudessa talossa! Tänne on ostettu uutena vain jakkara ja naulakko, joita pidän pakollisina hankintoina. Tarkoitukseni oli nimenomaan karsia, karsia ja karsia, ja hankkia vain vähän välttämätöntä tavaraa tilalle. Nyt kun olen päässyt siihen pisteeseen, olo on melkoisen mahtava!

Yksinäistä ja pimeää, vai?

Olen nyt asunut täällä talossa kymmenisen päivää. Heti muuton jälkeen mies oli kanssani pari yötä, minkä jälkeen saatoin hänet bussipysäkille. Hänen oli mentävä viikonlopuksi töihin Helsinkiin, ja meillähän ei ole autoa. Viikonloppuisin täällä ei kulje bussin bussia.

Kuluvaan viikkoon on mahtunut niin monia poikkeuksellisia menoja ja kiireitä, että mies ei ole ollut luonani sen jälkeen, kun hän viime viikolla lähti. Olin itse Helsingissä pari yötä, mutta suurimmaksi osaksi olen ollut yksikseni uudessa kodissa.

Olin ajatellut etukäteen, että miehen lähteminen ja kotiin yksin jääminen voisi olla minulle kova paikka. Kuvittelin itseni yksin pimeään vailla pakoreittejä tai mahdollisuuksia poistua tontilta. Täällä ei ole katuvaloja, ja kiitos kaivajan minulla ei tietenkään ole myöskään pihavaloja, jotka jo elokuussa ostin. Tähän vuodenaikaan, kun ulkona pimenee jo neljältä iltapäivällä, miellyttävä ulkoiluaika päättyy kovin varhain. Olin tuuminut, että sysimustat maantiet eivät houkuttele liikkumaan.

Todellisuudessa kaikki menikin niin, että sain valtavan läjän töitä juuri muuttopäivänä! Työkeikka oli sen verran tiukka, että jouduin nipistämään yöunistakin lähes jokaisena yönä viikon ajan. Kun pidin pieniä taukoja työstä, jota pystyin tekemään kotoa, menin pakollisiin pihatöihin eli laittamaan kompostorit kuntoon (biojätteellä ei olisi ollut mikään kiire, mutta halusin käymäläkompostorin olevan valmiina, kun tulisi aikaa tyhjentää vessa). En ehtinyt murehtia mistään uuteen kotiin, mieheen tai yksinäisyyteen liittyvästä, vaan pidin vain näppäimistön kuumana kaikesta kääntämisestä ja ajattelin lähestyviä deadlineja.

Vihdoin hommat on tehty! Vasta nyt olen pystynyt kunnolla rauhoittumaan ja olemaan ensimmäistä kertaa sen jälkeen, kun muutin taloon. Yksin oleminen ja pimeys alkoivat heti tuntua eri tavalla, koska pystyin vihdoin keskittymään niihin. Ei onneksi mennyt kauaa, kun puin heijastinliivin ylle ja lähdin taskulamppu mukanani parin tunnin juoksulenkille. Juoksin ”keskustaan”, jossa sielläkään ei ole katuvaloja (valot itse asiassa löytyvät, mutta niitä ei pidetä päällä kiitos kunnan talouskuurin). Pimeää siis todella on, mutta on hyvä tietää, että en sittenkään ole vankina täällä, vaan voin lähteä turvallisesti lenkille niin myöhään kuin haluan, vaikka ulkona ei juuri mitään näekään.

Täällä uudessa kotikunnassani ei ole paljon mitään. Minulta kysyttiin muutama päivä sitten yhdessä tilaisuudessa, kuinka monta ihmistä kotikunnassani asuu. Kerroin luvun, jonka kuvittelin lukeneeni jostain. Luku alkoi kuitenkin kuulostaa niin pieneltä kunnan maantieteelliseen kokoon nähden, että aloin pelätä puhuneeni palturia. Kun nyt tarkastin luvun, olin muistanut sen aivan oikein. Täällä siis on paljon luontoa, avaruutta ja pimeyttä, mutta vain vähän ihmisiä, sivistystä ja keinovaloa. Kaikkea ei voi saada. Kesällä täällä toki on paljon luontoa, vehreyttä ja valoa, mutta sinne on tässä vaiheessa vuotta pitkä matka.

Oikein kivaa täällä muuten on ollut, ja mieli on korkealla ottaen huomioon, että marras-joulukuu on minulle vuoden väsyttävintä ja innottominta aikaa. Eilen täällä oli hurjan kaunista, mikä näkyy postauksen kuvissakin.

Pakastavan vessan olen tyhjentänyt kerran. Vessaa on ollut kaikin puolin mukava ja helppo käyttää, ja se tosiaan on täysin hajuton. Pytyn sisältö menee sellaiseen syväjäähän, että se ei yön sulettuakaan haise (vessaa itsessään ei tarvitse sulattaa, mutta ennen sen tyhjentämistä ämpäri kannattaa nostaa moneksi tunniksi sulamaan, sillä muuten jääkökälettä on vaikea saada irti). Huonoina puolina voi pitää vessan nopeaa täyttymistä ja jätteiden painoa, mutta tuleepahan treenattua yläkroppaa samalla. En koskaan vaihtaisi pakastavaa vessaa vesivessaan ja umpisäiliöön, mikä minun olisi ollut pakkoa hankkia vesivessan yhteydessä, mutta tiesin tehneeni oikean valinnan jo ennen pakastavan vessan testaamista. Tunnen olevani paljon vapaampi, kun oma vessankäyttöni ei vaadi ulkopuolista työvoimaa toimiakseen. Myös rahaa totta kai säästyy tuntuvasti (jopa kunnon lomamatkan verran vuodessa!), ja kaikki vastuu vessasta on minulla.

Joulumieltä minulla ei juurikaan vielä ole. Oma kalenterini pysähtyi syyskuun kohdalle, koska silloin talo tuotiin tontille, ja siitä eteenpäin hommat seisoivat yhteensä kuukausitolkulla. Vielä marraskuussakaan en ollut kääntänyt kalenteriin lokakuun lehtistä. Nyt sitten yhtäkkiä on joulukuu. Yksi kiva löytö onneksi lisää joulukuun tuntua: satuin löytämään kaupasta vegaanisen ”maito”suklaakalenterin! Minulla ei koskaan ennen ole ollut mitään vastaavaa, ja kaiken lisäksi suklaa on paljon parempaa kuin ”tavallisten” kalenterien suklaa. Kalenteri maksoi reilut kahdeksan euroa.

Kalenterin suklaa tosiaan on "maito"suklaata eikä tummaa suklaata, mitä muutenkin löytää helposti vegaanisena.

Kalenterin suklaa tosiaan on ”maito”suklaata eikä tummaa suklaata, mitä muutenkin löytää helposti vegaanisena.

Täällä on yhä monet hommat kesken (yllätys, yllätys), ja odottelenkin, milloin eri tahot tulevat viimeistelemään työnsä. Kuvaan talon uudestaan etupuolelta vasta sitten, kun mm. terassin portaat ovat valmiit. Minulla itselläni on kovasti myös sisähommia, sillä työkeikan saaminen silloin muuttopäivänä tarkoitti, että viimeiset muuttolaatikot jäivät lojumaan lattioille, joilta yhtenä päivänä nostin ne suoraan kaappeihin. Niinpä ne kaikki odottavat läpikäyntiä. Mahduin taloon vaivatta tavaroineni, mutta haluan yhä karsia ja luopua enemmästä, koska minusta tuntuu, että tarpeetonta tavaraa on yhä lähes joka nurkassa. Olen vihdoin omaksunut konmarituksen idean siitä, että ihmisen tulisi säilyttää vain aidosti rakkaita esineitä ja käyttötavaroita. Minulla on hämmästyttävän paljon tavaroita, jotka eivät tuota minulle iloa, ja nyt jos koska on aika hankkiutua niistä eroon!

Muuttopäivä

Täällä sitä nyt ollaan! Muutin taloon aiottuna päivänä eli kaksi päivää sitten keskiviikkona 22.11.2017.

Muuttopäivän maisema oli kuin talvisesta postikortista. Jo matkalla meille valkeni, että täällä oli enemmän lunta kuin Helsingissä.

Kirjoitin edellisen postaukseni viime sunnuntaina. Silloinhan kaikki oli vielä kovin epäselvää ja pahasti kesken, ja silti kaiken luvattiin olevan kunnossa tulevaksi keskiviikoksi. Tiesin, että jos jättäisin patistamisen sikseen ja vain luottaisin, että keskiviikkona kävelen kaikin päin valmiiseen taloon, tulisin pettymään.

Niinpä tartuin puhelimeen heti maanantaina ja soitin pääsuunnittelijalle. Hän kertoi juuri jutelleensa työpäällikön kanssa, ja tämä oli vakuuttanut, että ”hommat kyllä piti tehdä”. Suunnittelija totesi siihen, että ”piti, piti”, mutta kysyi, onko ne todellisuudessa tehty. Niinpä vielä maanantaina myöhään iltapäivällä oli se mahdollisuus, että talolla ei yhäkään ollut tehty mitään. Minulle tuli niin häijy olo, ettei ruokakaan mennyt alas. Olin valmistellut muuttoa jo niin kauan, etten aikonut perääntyä.

Työpäällikköä on vaikea saada kiinni puhelimitse, ja kaiken lisäksi talomyyjä oli matkalla eikä siten tavoitettavissa (sentään hän oli kertonut matkasta jo edellisellä viikolla, eli se ei voinut ollut hätävalhe). Päätin kirjoittaa työpäällikölle sähköpostia. Korostin siinä kiireellisyyttä ja varsinkin viemäritöiden tärkeyttä, jotta voisimme käyttää vettä saapuessamme taloon parin päivän päästä.

Yllätyksekseni työpäällikkö vastasi sähköpostiin myöhään maanantai-iltana. Hän kertoi viemäriasentajien jo olleen talolla maanantaina ja jatkavan tiistaina. Myös timpurit olivat hänen mukaansa tulossa tiistaina ja keskiviikkona, ja kaikki olisi keskiviikon aikana tehty. Viemäritöiden osalta kaikki olisi valmiina jo tiistaina.

Noiden tietojen jälkeen leijuin taivaassa ja tanssahtelin onnesta. Näin hyvin kaikki sitten lopulta menee, ajattelin! Pakkasin viimeisiä tavaroitani tiistain ja keskiviikkoaamun, ja kun saavuimme tontille keskiviikkona yhden aikoihin, meitä odotti tällainen näky:

Edistystä oli tapahtunut, mutta moni asia oli yhä näkyvästi kesken. Terassikatoksessa ei ollut varsinaisia kattolevyjä, vaan vasta pelkkä runko. (Nuo maisemaa häiritsevät, vaakatasossa ja vinottain olevat laudat tuovat tukea ja turvallisuutta rakennusaikana, mutta eivät kuulu lopulliseen terassiin.) Samaten portaita ei ollut rakennettu ollenkaan; nuo lavat, jotka ovat palvelleet meitä portaina, ovat tietenkin vain väliaikainen ratkaisu. Myös rännit loistivat yhä poissaolollaan. Talon pohjasta emme vielä tässä vaiheessa tienneet, mutta sisälle meneminen paljasti lattian paikoin niin kylmäksi, että tiesimme heti, että myös lattian lisäeristämistä ei vielä ollut tehty.

No, peli ei kuitenkaan vielä ollut menetetty, sillä veden saaminen taloon oli ykkösasia, eikä meillä vielä ollut tietoa, olivatko vesiasiat kunnossa. Sisälle tultaessa emme heti päässeet testailemaan hanoja, koska pääsuunnittelija oli meitä vastassa, ja jouduin käymään hänen kanssaan läpi käyttöönottotarkastusta varten tarvittavan paperin. (Varsinainen käyttöönottotarkastus siirrettiin myöhemmäksi, eli tavallaan talossa asuminen on vielä laitonta, mutta täällä maalla näillä asioilla ei kuulemma ole niin väliä toisin kuin olin luullut. Pääsuunnittelijahan on hyvää pataa rakennusvalvojan kanssa.) Kun suunnittelija lähti ja pääsin kylpyhuoneeseen, vihdoin oli aika ilahtua.

Pakastava vessa oli viety paikalleen ja kytketty sähkövirtaan! Se on iso juttu, sillä WC:n kohdalla ei aiemmin ollut pistorasiaa, mikä näkyy vertailukuvasta alla.

Kaiken lisäksi en ollut pyytänyt talofirmaa ottamaan sähköä seinästä pöntön vierestä, vaan olin varautunut eteiskäytävän puolelta tulevaan rumaan jatkojohtoon. Firmassa oltiin siis oma-aloitteisesti ajateltu, millainen vessa on kyseessä ja päädytty fiksuimpaan ja siisteimpään ratkaisuun. Pisteet siitä firman sähkömiehelle!

Vessa jo itsessään riitti kertomaan, että talossa oli todella oltu ja jotain tehty. Niinpä ei ollut ihme, että myös hanat toimivat! Vesi oli siis saatu päälle, vaikka niin moni muu asia olikin kesken.

Tänään perjantaina timpurit tulivat jatkamaan keskeneräisiä töitä. He olivat työn touhussa pimeälläkin ja lähtivät vasta hetki sitten, joten en saa vielä kuvattua valmista terassia, rännejä ja portaita. Pihalla on kuitenkin vieläkin paljon puutavaraa, ja lattia on yhä kylmä, eli talofirman työt eivät vieläkään ole täysin tehdyt.

Mutta kyllä täällä nyt jo kelpaa oleilla! Mies nappasi minusta kuvan, kun olin lumitöissä terassilla:

Tällaiselta saman tien hommiin joutunut onnellinen talonomistaja näyttää!