Aihearkisto: Laihdutus ja painonhallinta

Millaisia tunteita laihat urheilijat herättävät?

Muistan aina, kun silmieni eteen osui vuosia sitten tämä kuvavertailu:

Kuvavertailu levisi kulovalkean lailla, ja siihen lisättiin erilaisia kommentteja.

Kaikissa teksteissä on suurin piirtein sama sanoma: kukaan ei voi haluta näyttää kuvavertailun valkoihoiselta mieheltä, eikä tuollainen riutuneisuus voi olla terveellistä tai tehdä hyvää suorituskyvylle. Tummaihoisen miehen vartalo puolestaan on komea, treenattu, haluttava, lihaksikas, vahva, kiinteä ja sopusuhtainen kaikkine muskeleineen.

Vertailun ruipelosta miehestä kirjoitettiin kuvien yhteydessä, että hän on kivuliaan laiha ”holokaustin uhri”, kalpea, vanhan näköinen, heikko ja lihakseton. Hänen vartaloaan käytettiin lisäksi varoittavana esimerkkinä siitä, mitä kestävyysjuokseminen (tai aerobinen liikunta ylipäänsä) tekee kropalle ja hormonitasapainolle.

Kaiken lisäksi kuvan haukuttu anorektiselta näyttävä mies sattuu olemaan suomalainen kestävyysjuoksija Janne Holmén. Jotkut voivat pitää laihuuden kauhistelua sopivana, mutta todellisuudessa Holménin haukkuminen ruipeloksi on aivan sama asia kuin lihavan ihmisen haukkuminen läskiksi. Siis huonoa käytöstä. Silti sen ymmärtää, sillä pahaltahan tuo kuvavertailu näyttää. Muistan itsekin aina pitäneeni Holménia aivan liian laihana. Monet laihat ja/tai syömishäiriöiset urheilijat, kuten mäkihyppääjä Sven Hannawald, ovat myöhemmin itsekin myöntäneet, että kilpavuosien meno oli sairasta niin syömisten kuin treenaamisenkin suhteen. Samaten suomalainen syömishäiriöstä toipunut nuori naishiihtäjä Eveliina Piippo kertoo, että

”Tuli sellainen kuva, että mitä laihempi on, sitä paremmin jaksaa hiihtää ja että ylämäkeen meneminen olisi vielä vähän kevyempää, jos pudottaisi painoa. Vedin itseni aika koville fyysisesti ja psyykkisesti.”

Kantapään kautta Piippo sanoo huomanneensa, että suoritus on parempi, kun on vähän enemmän rasvaa ja energiaa kropassa. (Lähde: HS)

Veikkaan, että valtaosa ihmisistä suhtautuu yllä olevaan kuvavertailuun samoin kuin juttujen kirjoittajatkin, vaikka yrittäisivätkin muotoilla sanansa nätimmin. Tuon tason laihuus on yksinkertaisesti liikaa, ja sillä selvä. Minuakin laihat miehet kauhistuttavat, mutta itse kyllä halusin nuorempana olla hyvin laiha. Halusin olla kropaltani naisversio Janne Holménista, ja tietyn ajan osittain olinkin. Nyt Lontoon yleisurheilun MM-kisoja katseltuani olen ilokseni havainnut, että luurankomaisimmat urheilijat herättävät minussa kroppansa puolesta vain huolta, eivät pienintäkään ihailua. En enää pidä luisevuutta vähänkään kauniina niin kuin joskus. Törröttäviä luita ei toki muutenkaan olisi koskaan kuulunut pitää kauniina, mutta minä olinkin sairas mieleltäni. Nuorempana olisin pitänyt muun muassa alla näkyvän naisen vartaloa upeana ja tavoittelemisen arvoisena, mikä tuntuu nyt suorastaan hullulta.

Laihat urheilijat ovat saaneet minut tajuamaan, että omat kehonkuvaongelmani, joiden vankina olin aina luullut pysyväni, voivat sittenkin hälvetä! Kun kerran en enää pidä laihuutta kauniina enkä terveellisenä, en luonnollisesti itsekään halua olla laiha, enkä siksi tavoittele sitä. Tähän oivallukseeni on mennyt kauan aikaa, mutta silti se on merkittävä minun taustallani, ja oivallukseni voimistui valtavasti nyt Lontoon MM-kisojen aikaan. Olo tuntuu kovin kevyeltä ja helpottuneelta, ja kiitos siitä kuuluu kyseenalaisille urheilijalaiheliineille!

”Laihduin 10 kiloa. Nyt olen seksikäs ja itsevarma.”

Eivätkö alla olevat onnistumistarinat kuulostakin tutuilta?

Laihduin 7,7 kiloa 10 viikossa. En olisi koskaan uskonut onnistuvani. Aiemmin en halunnut edes puolisoni näkevän minua ilman vaatteita. Nyt itseluottamukseni on kohentunut niin, että jopa nautin peilikuvani katselemisesta.

*

Laihduin 8,4 kiloa 10 viikossa. Tämä oli juuri sitä mitä tarvitsin. Sain itseluottamukseni kuntoon ja hurjasti lisää energiaa! Voin näyttäytyä tyköistuvissa vaatteissa ja iloita kehostani – pitkästä aikaa.

*

Treenasin käsivarsiani kahdeksan viikkoa. Enää en kadehdi muiden upeita käsivarsia kuntosalilla. Ihailen nyt omiani.

*

Lähde: Kunto Plussan erikoisnumero: Onnistujan opas – Treenaa ja hoikistu (2017)

Yleensä kaikenlaiset onnistumiset elämässä ovat hienoja tapahtumia. Niin voisi hyvin olla myös laihduttamisen, painonhallinnan ja treenaamisen kohdalla. Miksi yllä olevat onnistumistarinat kuitenkin särähtävät korvaan? Löysin niistä paljon mätää, ja heitän ilmoille kysymyksiä, joita minulle tuli tarinoista mieleen.

Jos omalle kumppanille alasti näyttäytyminen on vajaasta kahdeksasta kilosta kiinni, niin eikö ongelma silloin ole korvien välissä eikä kehossa?

Miksi oletusarvona on, että muiden kehoja kadehditaan, ja kadehtiminen voi loppua vasta, kun ihminen treenaa kehoaan ja saavuttaa tuloksia?

Eikö muutamaa kiloa painavampana voi esiintyä tyköistuvissa vaatteissa? Jos näin ajattelee, taaskin ongelma on henkinen eikä fyysinen.

Miksi oman peilikuvan katselu esitetään lähes aina joko kiusallisena tai nautittavana? Voisiko oman peilikuvan katselu olla neutraalia? Vai tarvitseeko omaa peilikuvaa kummemmin töllötellä ylipäänsäkään?

Voiko omasta kehostaan iloita vain, jos on laihtunut ja treenannut?

Itse näen kyseiset onnistumistarinat ongelmallisina. Itsensä läskiksi, rumaksi ja epävarmaksi tunteva henkilö ei ala tuntea itseään seksikkääksi ja itsevarmaksi treenaamalla ja muutaman kilon laihtumisella. Pitäisi päästä ongelman ytimeen, eikä se ongelma ole niissä 7,7 painokilossa.

Sinänsä on ihailtavaa, että ihmisiä yritetään motivoida liikkumaan ja syömään terveellisesti. Onnistutaanko siinä tavoitteessa kuitenkaan, jos ihmisille väitetään päin naamaa, että itseluottamus saavutetaan hoikistumalla ja että painavampana on normaalia haluta peittää vartalonsa jopa omalta kumppaniltaan? Entä miltä kuulostaa vihjaus siitä, että omaan kehoon ei voi olla tyytyväinen, jos ei ole laihduttanut ja myös laihtunut?

Kunto Plussan onnistumistarinoissa ei oteta monia nykyajan ongelmia huomioon. On paljon ihmisiä, joille mikään ei riitä, kun puhutaan painosta ja laihuudesta. Moni ei normaalipainoisenakaan ole tyytyväinen kehoonsa, ja lisäksi arvioi itsensä ylipainoiseksi. Onko lehdellä vastausta siihen, mitä tapahtuu, jos onnistuu laihtumaan ja kiinteytymään, mutta oma oleminen ei muutukaan auvoiseksi? Vai onko sellainen edes mahdollista lehden mukaan? Seuraako laihtumista ja kiinteytymistä aina satavarma autuus, niin kuin onnistumistarinoissa annetaan ymmärtää?

Seurasin joskus säännöllisesti Suomi24:n syömishäiriöpalstaa saadakseni vertaistukea omiin syömisongelmiini. Muistan aina sellaisen tarinan, jossa ahmimishäiriötä sairastava nainen kertoi lihoneensa noin 50 kilon painosta yli 100 kiloon. Hän koki tilanteensa hyvin tuskaiseksi ja halusi laihtua, mutta muisti hyvin sen, että oli aina pitänyt itseään lihavana myös 50-kiloisena eikä ollut koskaan ollut tyytyväinen ulkonäköönsä ja painoonsa hoikkanakaan. Tarina on jäänyt niin hyvin mieleeni, koska tunnistin siitä itseni (vaikka en koskaan olekaan ollut lihava) ja tiedän, että moni muukin tunnistaa. Mikseiköhän tällaisia tarinoita koskaan kerrota naistenlehtien treeni- ja laihtumistarinoiden yhteydessä?

Toki on monia ihmisiä, joille painonpudotus tekee terveydellisestikin hyvää. He myös todennäköisesti tulevat onnellisemmiksi laihduttuaan, koska ylipaino on saattanut hankaloittaa heidän elämäänsä monin tavoin. Tilanne on kuitenkin täysin toinen, kun ”ylimääräiset” kilot ovat lähinnä kosmeettisia.

Jos ihmiset treenaisivat edes puoliksi niin paljon päänuppiaan kuin pakaroitaan, niin niitä tuloksia vasta kelpaisikin esitellä, ja voitaisiin puhua todellisista onnistumistarinoista.

Yli 11 kilon kevennys!

Kyllä vain, keventyminen on alkanut lupaavasti. Olen menettänyt jo yli 11 kiloa!

Tosin näissä kevennysprojekteissa on aina myös huonot puolensa: kun saa muutaman kilon pois, sitä alkaa ahnehtia, eikä lopulta mikään määrä menetettyjä kiloja ole tarpeeksi. Aina pitäisi tulla yhä vain kevyemmäksi. Juuri siksi raja tulisikin vetää johonkin. Tietyn määrän kiloja on pakko riittää, mutta silti ei aina ole selvää, mikä määrä olisi sopiva. Kun samaan aikaan kaikki muutkin keventävät ympärilläni juuri nyt kesän alla, se luo minullekin paineita jatkaa keventämistä.

Urakka alkoi sillä kaikkein pelottavimmalla vaiheella: vaa’alle hyppäämisellä. Tiesin toki, että puhuttiin monesta kilosta, mutta en silti olisi uskonut, että niitä oli kertynyt niin tuhottoman monta. Itsesyytökset alkoivat nostaa päätään. Miksi olin päästänyt tilanteen niin pahaksi? Miksi en ollut tarttunut härkää sarvista jo aikaa sitten? Itsekurin puutteesta ja laiskuudestahan nämäkin kilot johtuivat. Vai sittenkin jostain muusta?

Kun vaaka paljasti lukemaksi 11,3 kiloa, en sentään ollut pyörtyä niin kuin vuosia aiemmin. Olen selvinnyt 11 kilosta aiemminkin, ajattelin. Tällä kertaa laihduttaisin nämä kilot vain päivässä tai parissa, vaikka moinen tavoite kuulostikin epäterveelliseltä ja ennen kaikkea mahdottomalta.

Noin viikko siihen lopulta meni, että sain kaikki kilot pois! Kyllä niitä olikin ollut melko raskasta kantaa. Kiloihin liittyi paljon muistoja, kipeitäkin sellaisia.

Syy kertyneisiin kiloihin alkoi selvitä: mitä enemmän elettyä elämää, sitä enemmän siitä kasaantuu kaikenlaista kuonaa. Jos ei pysy kuosissa, elämä varmasti kerryttää kiloja.

Miten kummassa kiloista sitten pääsee eroon? Toisille se on hyvin vaikeaa. Aina ei ole helppoa luopua menneisyyden taakoista ja aloittaa uudelleen puhtaalta pöydältä. Sillä juuri siitä on kyse: nykyinen olotilasi on kaikkien menneiden päätöstesi ja toimiesi tulosta. Jos olet valmis luopumaan menneestä, ylimääräisten kilojen ei tarvitse kuulua uuteen elämääsi mitenkään.

Mitä sitten, kun kilot ovat poissa? Sitten vain nautitaan keveämmästä olosta! Älä kuitenkaan odota kevennykseltä liikoja. Moni ongelmasi ei alkujaankaan johtunut ylimääräisistä kiloista, sillä kilothan olivat vain seurausta kaikesta muusta, mitä elämässäsi on tapahtunut. Jos olet keventänyt oikeista syistä, ja sinulla oikeastikin oli kevennettävää, silloin pystyt todennäköisemmin iloitsemaan lopputuloksesta.

***

Tekstin selkokielinen käännös: Olin säilönyt kuvissa näkyvään isoon laatikkoon yli 11 kilon edestä papereita, joista suurin osa oli yläasteajoiltani. Heitin lähestulkoon kaikki paperit (99,9 %) kierrätykseen otettuani muutamista ensin valokuvan, ja minulla on nyt kaikin päin kevyempi olo!

Ihanaa tietoa laihduttajalle

Oletko sinäkin dieetillä juuri nyt laihtuaksesi kesäksi? Tuntuuko, että elämäsi pyörii liikaa syömisten ja vatsamakkaroiden puristelun ympärillä? Kuinka monta bikinikuntoon kesäksi -otsikkoa olet jo nähnyt eri medioissa? Onko sinulla sen verran ylipainoa, että ”bikinikunto” ei edes ole mahdollinen vielä tulevaksi kesäksi? Tunnetko, ettei mikään motivoi sinua liikkumaan ja syömään terveellisesti, vaikka sinulla on paljon tietoa kunnollisesta ravinnosta? Ärsyttävätkö sinua joka puolelta kantautuvat laihdutusneuvot ja jo valmiiksi normaalipainoisten ihmisten laihdutusyritykset ja läskiksi voivottelut?

Mikä ikinä tilanteesi onkin, minulla on sinulle ihania uutisia ja valtavasti luettavaa, josta sinulle tulee hyvä olo. On nimittäin erityisen tärkeää, ettei omaa painoa, kehoa ja syömisiään ajattele enää hetkeäkään negatiivisessa valossa.

Puhuttelevatko alla olevat ajatukset sinua?

Kun ihminen alkaa tiedostaa omia tunteitaan ongelmiensa takana, hän pääsee kosketuksiin sisäisen rauhansa kanssa, josta seuraa paljon hyvää oloa ja oivalluksia. Laihtuminen on yksi sivutuote tässä prosessissa (mikäli ylipainoa on kertynyt).

Jos tuomitset minkä tahansa puolesi rumaksi ja ällöttäväksi, se on itsesi hyväksikäyttöä.

Kaikki liikakilot ovat seurausta jostakin, eivät syy itsessään. Lääketiedettä usein kritisoidaan siitä, että lääkkeillä lievitetään oireita, ei paranneta itse sairautta. Sama koskee ylipainoa: pitäisi olla tietoinen niistä syistä, miksi turruttaa omat tunteensa syömällä, jotta kierteen saa vihdoin katkaistua.

Pelko ei ole hyvä motivaattori laihduttamiseen tai tietyn painon ylläpitämiseen. Jopa sydänkohtauksen saaneet potilaat usein palaavat vanhoihin elintapoihinsa vain muutaman viikon päästä siitä, kun saivat kohtauksen ja lupasivat muuttaa elintapojaan. Tahdonvoima ja kurinalaisuus eivät myöskään toimi pitemmän päälle, koska niiden takana on itsensä pakottaminen. Pakottamalla voi saada haluttuja tuloksia millä vain elämän osa-alueella, mutta kyse on aina väliaikaisesta tilasta. Kukaan ei pysty koko elämäänsä pakottamaan itseään, vaan motivaation täytyy kummuta rakkaudesta ja ilosta.

Roskaruualle pitäisi olla helppo sanoa ei, koska tiedämme sen olevan huonoa ravintoa, mutta rakkauden puutteessa roskaruoka näyttää lohduttajalta ja hyvältä ystävältä, joka on tukenamme vaikeina hetkinä. Mieli lörpöttelee meille usein omiaan, ja itseinhon hetkellä se vakuuttaa, että olomme helpottuu, kun syömme paketillisen keksejä. Uskomme samaan lörpöttelyyn joka kerta, vaikka tiedämme, että kekseistä tulee lopulta paha olo.

Ylensyöjä on antanut ruualle sellaisen vallan, jota ruualla ei oikeasti ole. Silloin jopa sellainen ruoka tai ruuan määrä, joka on haitallista terveydelle, saatetaan kokea lohtua ja voimaa tuovaksi. Ensimmäiseksi ihmisen on ymmärrettävä, että hän on jossain vaiheessa alkanut uskoa valheeseen. Valhe on se, että epäterveellinen ruoka pystyisi millään keinolla lohduttamaan ja ravitsemaan ihmistä.

Jos ruoka vastaisi tunneperäisiin tarpeisiimme (esim. rakkauden kaipuuseen), olisimme ikionnellisia ahmimisen jälkeen. Näin ei kuitenkaan koskaan ole.

Kehon kuuluu olla heijastus tai peilikuva siitä, keitä olemme sisimmässämme, ja kukaan ei ole lihava sisimmässään. Sielumme eivät koskaan ole lihavia. Paino, jonka haluat pudottaa, oli tietoisuudessasi paljon ennen kuin se saapui näkyvästi kehoosi. Kehosi on pelkästään valkokangas, jolle ajatuksesi on heijastettu.

***

Olen poiminut kaikki yllä olevat kohdat vanhoista teksteistäni. Olen tiennyt kirjoittaneeni laihduttamisesta ja painonhallinnasta hyvinkin paljon blogissani, mutta kaikki ne tekstit ovat olleet Pohdintaa-kategoriassa. Siinä ei sinällään ole ollut mitään ongelmallista, koska tekstini ovat usein luonnostaan pohdiskelevia, mutta tietyt jutut (aikoinaan hyvin suositutkin) saattavat hävitä blogin muuhun massaan, niin etten itsekään löydä tekstejä helposti, mikäli haluan palata niihin. Juuri siksi olen vihdoin saanut aikaan jotain, mitä olen jo jonkin aikaa suunnitellut tekeväni; blogissa on nyt uusi kategoria nimeltään Laihdutus ja painonhallinta. Näin ollen kaikki teemaan sopivat tekstit ovat vain parin klikkauksen päässä.

Vanhojen tekstien parempi kategorisoiminen ei olisi mikään uutinen, mikäli olisin kirjoittanut pelkkää huttua, mutta asia on täysin päinvastoin: olen onnistunut kirjoittamaan oivaltavia tekstejä pitkälti lukemieni kirjojen ansiosta. Melkein joka päivä näen väistämättä laihdutusaiheisia juttuja mm. Blogit.fi-sivuston Terveys-kategoriassa, jonne omakin blogini aikoinaan luokiteltiin. Mielestäni on käsittämätöntä, miten typeriä juttuja siellä toisinaan näkee, vaikka elämme vuotta 2017 ja meillä on niin paljon tietoa asioista. Yhä ihmiset ovat dieetillä laihtuakseen, vaikka dieetit ovat tehottomia keinoja laihtua (lue esim. Laihdu pysyvästi 50:50-menetelmällä ja Läskikeskustelu ja laihdutuksen lopettaminen). Yhä ihmiset vihaavat vartaloaan. Toiset menevät jo valmiiksi hoikkina ja liikunnallisina personal trainerin pakeille, ja heille laaditaan kiinteyttävä ravinto- ja liikuntaohjelma. Parin kuukauden kuluttua he kauhistelevat, miten hirveiltä näyttivät ennen ohjelmaa! Kerrassaan käsittämätöntä. Sitten he levittävät sitä ilosanomaa muillekin: sinun tulee vihata hoikkaa, tervettä ja liikunnallista kehoasi, ja lähestulkoon tappaa itsesi, jos herra varjelkoon olet päästänyt itsesi ylipainoiseksi saati lihavaksi. Häpeäisit edes, vaikka et laiskuudessasi mitään läskeillesi teekään!

Edellä mainituista syistä koen, että blogistani löytyy juuri sellaisia laihdutus- ja painonhallintatekstejä, joiden sanoma tuo kauan kaivattua salvaa haavoihin. Ja kaupanpäällisenä vie mennessään ylimääräiset kilot, mikäli niitä on.

Suosittelen erityisesti näitä tekstejä:

Omaa suhdettani laihdutukseen ja painonhallintaan olen pohtinut mm. seuraavissa teksteissä:

Mistä tahansa Laihdutus ja painonhallinta -kategorian aiheesta oletkaan kiinnostunut, nyt jutut löytyvät vaivatta ja niihin voi halutessaan palata. Minullekin teki kovin hyvää lukea tekstejäni mm. Marianne Williamsonin viisaista sanoista. Kunpa useampi laihdutusbloggaaja tietäisi hänestä, niin ei tarvitsisi yhä tänäkin päivinä törmätä luokattoman huonoihin laihdutusteksteihin, joita itseään vihaavat ihmiset suoltavat.

Herkkuhimo kuriin 10 000 kalorin haasteella

Syöminen on ihanaa. Monelle kuitenkin maistuvat erilaiset herkut liiankin hyvin, ja herkutteluputki voi helposti jäädä päälle. Itse olen juuri sellainen herkuttelija. Herkutteluputkissa minua harmittaa eniten se, että liialliseen herkutteluun tottuu ja siitä tulee jopa riippuvaiseksi. Samalla hedelmät ja muut terveelliset ruoat pilaantuvat keittiössä, koska ne eivät pärjää jäätelölle, pullille, kekseille, lakuille ja erilaisille toffeille, joihin on itsensä totuttanut. Välillä herkkuja ei tee varsinaisesti edes mieli, mutta niitä syö silti, koska niistä on tullut osa jokaista päivää ja pahimmillaan jokaista ateriaa ja välipalaakin.

Löysin sattumalta yhden kenties melko erikoisen tavan vähentää omaa herkkuhimoaan, ja päätin jakaa löydökseni blogissa.

Sosiaalisessa mediassa on jo jonkin aikaa näkynyt 10 000 kalorin haasteita. Niissä haasteeseen ryhtyjä saa syödä mitä haluaa, ja tavoitteena on ylittää 10 000 kalorin raja yhden vuorokauden sisällä. Kaloreiden on tultava kiinteästä ruoasta, eli esim. sokerilimun juominen ei ole vaihtoehto. Tavallisinta on näyttää syömänsä ruoat videomuodossa, jotta varsinainen syöminen todella näkyy katsojille. Useimmat toteuttavat haasteen syömällä pelkkiä herkkuja ja roskaruokaa, mutta jotkut syövät 10 000 kalorin edestä esim. pelkkää vegaanista ruokaa ja/tai terveellistä ruokaa. (Haaste on vaativampi terveellistä ruokaa syöden, koska ruoka on täyttävämpää ja kaloreita on vähemmän.)

Minulle on epäselvää, mikä on haasteen perimmäinen idea, mutta haastevideoiden on tarkoitus olla viihdyttävää katsottavaa. Haasteeseen tuntuvat tarttuvan erityisesti erilaiset fitnessharrastajat, joilla on timmi kroppa ja jotka joutuvat normaalioloissa syömään hyvin kurinalaisesti ja kaloreita tiiraten. Niinpä heille haasteessa on kyse kauan odotetusta ja harvinaisesta mahdollisuudesta herkutella oikein olan takaa. Haasteen jälkeen he palaavat normaaliin (ja tiukkaan) ruokavalioonsa. Viimeinen syy, minkä keksin haasteen olemassaololle, on se, että se on todella suosittu videoaihe, mikä tarkoittaa hyviä tienestejä sille, joka taltioi ja jakaa syömisyrityksensä netissä.

Tarvitsin jotain katsottavaa käsitreenini ajaksi, ja ryhdyin katsomaan nimenomaan naisten syömisyrityksiä. (Monille miehille 10 000 kalorin haaste ei ole lainkaan yhtä haastava kuin pienempikokoisille naisille, jotka muutenkin tarvitsevat miehiä vähemmän energiaa).

Ehdin katsoa juuri nämä kolme videota, jotka olen linkannut tähän postaukseen. Täytyy sanoa, että itse todella pidin videoita viihdyttävinä, mikä oli mukava huomata, sillä en ole koskaan tajunnut esim. amerikkalaisten piirakansyöntikilpailujen tarkoitusta. Tosin niissä valttina onkin nopeus syötyjen määrien lisäksi, eikä nopeasti syömisessä ole mielestäni mitään hienoa. 10 000 kalorin haasteessa ei kilpailla nopeudessa eikä muiden kanssa, vaan siinä hölmöillään omilla ehdoilla. Siispä pidin haastevideoista, mutta mitä ne tekivät ruokahalulleni? Alkoiko videoita katsellessa tehdä mieli kaikkia herkkuja? Niinhän voisi hyvin olettaa, sillä esim. ruokatuotteita esittelevien tv-mainosten tarkoitus on nimenomaan herättää kuluttajan himo kyseisiin tuotteisiin.

En tiedä muista, mutta minulla meni melko lailla välittömästi herkkuhimo, kun näin, miten videoiden naiset ahtoivat itseensä roppakaupalla herkkuja ja roskaruokaa. Monet (teolliset) ruoat näyttivät aneemisilta ja värittömiltä eivätkä ollenkaan houkuttelevilta. Tämä kaikki on minulle ihmeellistä, koska pidän ja syön itse normaalisti paljon epäterveellisiä herkkuja. Huomasin, että videoiden naisten ei tarvinnut edes syödä, vaan jo pelkästään herkkujen esitteleminen ennen syömistä tai niiden asetelma sängyllä tai pöydällä eivät herättäneet minkäänlaista ruokahalua tai herkkuhimoa.

En koskaan itse laske kaloreita, mutta tiedän menneisyydestä, että minun olisi helppo syödä ainakin 5 000 kalorin verran  joka päivä täysin yrittämättä. Tuolloin kalorit kuitenkin kertyisivät tasaisesti päivän kuluessa puhtaasta halustani syödä mitä sattuu, enkä ajattelisi asiaa sen kummemmin. Jos puolestaan aloittaisin päiväni kasaamalla sängyn täyteen teollisia herkkuja tietäen, että tänään minun pitää syödä 10 000 kalorin edestä, jo pelkkä ajatus tuosta saa herkkuhimoni häviämään sen siliän tien. Herkut eivät houkuta, kun syömisen ajattelee työnä eikä nautintona.

Eniten videoissa ihmetyttää se, että ne eivät herätä syömishalujani edes silloin, kun niissä syödään sellaisia herkkuja, jotka ovat omiakin suosikkejani. Mitä enemmän videoiden naiset syövät jäätelöä, keksejä, kakkua ja suklaata, sitä voimakkaampi tarve minulle syntyy pysyä kaukana vastaavista herkuista. Tämä ei johdu siitä, että naisilla olisi paha olo tai he olisivat oksentamaisillaan, sillä varsinkin keskimmäisessä jakamassani videossa (otsikolla 10,000 Calorie Challenge Destroyed!) nainen nauttii ruoista täydestä sydämestään, ja hänen on helppo selvitä haasteesta.

En tiedä, onko videoiden tarkoitus saada muut ihmiset syömään terveellisemmin, mutta ainakin minun kohdallani niin kävi. Ensimmäisenä videoiden katsomisen jälkeen minun teki mieli mennä syömään oikein punainen tomaatti!

Laihdu pysyvästi 50:50-menetelmällä

Mikään ei ole niin vaikeaa kuin laihduttaminen. Laihduttaminen on vanhanaikainen ja tehoton tapa laihtua. Mutta pehmeä lasku mukavampaan painoon, se onnistuu kyllä. Tarvitaan vain oikeat työkalut, tietoa ja uudenlaisia taitoja. Tämä kirja on sinulle, joka olet kokeillut jo vähän kaikkea.

Lähde: Nina Sarell: 50:50 – Helppo tie hoikaksi ja pysyvään painonhallintaan (2017)

50-50-helppo-tie-hoikaksi-ja-pysyvaan-painonhallintaan

Arvosteltavakseni osui tällä kertaa kaikin päin kiinnostava opus. Terveystoimittaja ja sairaanhoitaja Nina Sarellin kirjoittama 50:50 – Helppo tie hoikaksi ja pysyvään painonhallintaan (2017) lyttää dieetit tieteeseen vedoten ja tarjoaa armollisen, helpon ja pysyvän tavan laihtua ja ylläpitää painoa.

Kirjan kantava idea on yksinkertainen ja lopulta mukavaa luettavaa: dieetit kyllä laihduttavat, mutta sotkevat kehon monia toimintoja eivätkä opeta mitään painonhallinnasta. Siksi niin moni ”onnistuneesti” laihduttanut lihoo kaikki kilot takaisin. Yleensäkin ihmiset näkevät dieetit projekteina, joilla on jokin päättymispäivämäärä, sillä lujallakaan tahdonvoimalla ei pysytä dieetillä koko elämää. Mitä sitten, kun dieetti on ohi? Ainut pysyvä tapa ylläpitää itselleen sopivaa painoa on tehdä edes osittain järkeviä ruokavalintoja joka päivä. Painonhallinta ei ole mikään erillinen asia elämässä, vaan siihen vaikuttavat monet eri tekijät ruokavalion ja liikunnan lisäksi. Siksi painonhallinta onkin laajemmin elämänhallintaa.

50:50-menetelmä eli fiftaaminen tai puolittaminen on painonhallintafilosofia, jolla tarkoitetaan aterioiden ja omien ruokavalintojen muokkaamista terveellisemmiksi pikkuhiljaa esim. korvaamalla puolet valkoisista jauhoista täysjyväviljoilla tai leipomalla lihapullat vain puolittain lihaan ja puolittain juuresraasteeseen. Fiftaamiseen kuuluu suuresti psykologia painonhallinnan käytännön lisäksi.

Kirjassa on paljon sellaista asiaa, josta minäkin olen blogissa kirjoittanut. Asiaa löytyy tahdonvoimasta ja opituista tavoista, liiallisesta proteiinin tankkaamisesta ja sen mahdollisista terveyshaitoista, tunneperäisestä syömisestä ja ruokariippuvuudesta. Lisäksi Sarell kirjoittaa tietoisesta syömisestä, kylläisyyden saavuttamisesta vähemmillä kaloreilla ja erityisesti omien makumieltymysten muuttamisesta, mikä on avainasemassa painonhallinnassa.

nelja-nyrkkisaantoa

Kasvissyöjän näkökulmasta kirja on miellyttävää luettavaa: kasvikset ovat terveellisen ja hoikentavan ruokavalion keskiössä, ja niitä ei oikein millään voi syödä liikaa. Jos kirjasta saisi ottaa vain yhden opin mukaansa, se koskisi nimenomaan kasvisten syömistä. Joillekin jo pelkästään se, että lisää kasvisten käyttöä joka aterialla, voi yksistään riittää painonhallintakeinoksi. Lihaa ja yleensäkin eläinproteiinin saantia puolestaan kehotetaan vähentämään reilustikin.

Kasvikset ovat täsmälääke painonhallintaan. Kasvikset täyttävät vatsaa, mutta eivät lihota. Kasvikunnasta löytyvät ruoka-aineiden höyhensarjalaiset, joissa on energiaa 0,8 kilokaloria grammaa kohti tai vähemmän. Sellaisia ruokia voi syödä käytännössä mielin määrin ilman huolta painonnoususta. Kukaan ei ole tiettävästi vielä lihonut syömällä enemmän kurkkua, appelsiineja, vesimelonia, omenoita tai kiinankaalia. Voit syödä jopa aiempaa isompia ruoka-annoksia, mutta energiaa kertyy vähemmän.

kasvissyojat

Kirjassa on lukuisia esimerkkejä siitä, miten makumieltymysten muuttaminen onnistuu ja miksi se kannattaa. Kun pysyvästi vähentää esim. syömänsä sokerin ja suolan määrää, omat entiset luottoherkut alkavat jossain vaiheessa maistua äiteliltä tai myrkynsuolaisilta. Luonnollisestikaan niitä ruokia ei silloin enää halua syödä, ja niiden tilalla nauttii automaattisesti vähäsokerisempia ja vähäsuolaisempia ruokia.

painonhallinta

Niin mielenkiintoisena kuin itsekin pidän kaikkea terveyteen ja ruokaan liittyvää, joskus käy mielessä, kuinka iso rooli ruoalle tulisi antaa. Erityisesti kasvissyöjänä ja kasvisruoan puolestapuhujana tulee toisinaan olo, että maailmassa on niin paljon tärkeämpiäkin asioita kuin se, mitä suuhunsa laittaa ja varsinkin se, mitä muut syövät. Niinpä Sarellin terveet pohdinnat ruoan merkityksestä nykymaailmassa iskivät minuun välittömästi:

Yksi painonhallintaamme kuormittava ongelma on se, että ruuan rooli kulttuurissamme on paisunut suhteettomiin mittoihin. Ruoka ei ole enää niinkään energianlähde tai vatsantäyte. Se on harrastus, mielihyvän lähde, identiteetin rakennuskivi, olemassaolon tyhjyyden täyttäjä. Ravitsemusfriikit suhtautuvat ruokaan ja syömiseen kuin jonkinlaiseen uskontoon. Ruokauskonto on välillä suorastaan syvä ja harras kokemus. Eikö se ole pelkästään positiivinen asia, että ihmiset ovat kiinnostuneita terveellisemmästä ja ekologisemmasta tavasta syödä? On se sitäkin. Mutta kuinka ison osan ajatusenergiastamme ruoka oikeasti tarvitsee? Ruoka voi hallita ajatuksia monella tavalla. Ajatukset voi täyttää ruuan terveellisyys, mikä on kohtuullisissa määrin hyvä asia. Jos innostut ja motivoidut terveysajattelusta ja viherpirtelöistä, se voi antaa iloa ja motivaatiota tehdä hyviä ruokavaliomuutoksia. Mutta oikeasti ruuasta ei ole elämän tarkoitukseksi, vaikka se olisi kuinka terveellistä. Ruoka on vain ruokaa.

Niinpä! Tuon kaiken kun aina muistaisi, niin elämä olisi kyllä paljon lunkimpaa ja tasaisempaa.

Kysyin lopuksi itseltäni, miten Sarellin kirja eroaa muista vastaavista. Se eroaa kaikista dieettioppaista jo puhtaasti painonhallinnan filosofiallaan ja realismillaan. Kirja osoittaa sen, kuinka hyvin pienilläkin muutoksilla syntyy painavaa tulosta, jos ihmisellä olisi edes vähän malttia. On niin tavallista haluta tuloksia nyt heti, että ajatus painonhallinnasta esim. vuoden päästä nykyhetkestä tuntuu liian kaukaiselta, vaikka todellisuudessa painonhallinta kestää koko elämän. Moni on dieetillä vuodesta toiseen pysyen kuitenkin lopulta samassa lähtöpainossa tai menee jopa sen yli, vaikka pienillä muutoksilla voisi laihtua helposti ja pysyvästi ilman, että tuntee luopuvansa juuri mistään.

pts

Kirja ei tuputa mitään yksittäistä painonhallinnan kaavaa, vaan sen ohjeita pystyy täydellisesti soveltamaan omiin mieltymyksiin. Kirja ei sovi niille, jotka haluavat laihtua 10 kiloa kuukaudessa, mutta lähes kaikille muille painonhallinnasta kiinnostuneille se on oivallinen kertaus ja kattaus siitä, miten koko elämänsä voi elää normaalipainoisena terveellistä ruokaa ja sopivasti herkkuja syöden ilman minkäänlaista taistelua.

Laihdutushuijaus

Näin eilen Blogit.fi-palvelussa tällaisen mainoksen: ”Hän laihtui 24 kiloa ilman fyysisiä harjoituksia”.

han-laihtui-24-kiloa

Normaalisti en kiinnitä mitään huomiota tällaisiin mainoksiin enkä koskaan klikkaa niitä monestakaan syystä. Ensinnäkään laihtuminen (ilman liikuntaa) ei kiinnosta minua yleensäkään, ja toisekseen tällaiset mainokset ovat useimmiten enemmän tai vähemmän huijausta. Kuinka isosta huijauksesta tällä kertaa on kyse, ja miksi klikkasin tätä mainosta? Olin nähnyt mainoksen naisen ennenkin. Enää täytyi muistaa missä.

Muistin onneksi vastauksen nopeasti. Juuri samaista kuvaa naisesta on käytetty YouTube-videolla nimeltään 18 Countries Photoshopped One Woman To Have ”The Perfect Body”.

Videolla kerrotaan projektista, jossa eri puolilta maailmaa palkattiin suunnittelijoita photoshoppaamaan yksi ja sama kuva naisesta niin, että lopputulos vastaa kunkin maan kauneuskäsityksiä. Video osoittaa hyvin sen, että tietyissä maissa pidetään runsaammista ja tietyissä laihemmista naisista. Myös se käy selväksi, että joissain maissa tykätään luonnollisemmista naisista, eli alkuperäistä kuvaa on käsitelty huomattavasti vähemmän kuin toisissa maissa.

projektin-tarkoitus

Tässä esimerkkejä videolla esitetyistä kuvankäsittelyn tuloksista:

sama-nainen-photoshopattuna

Ja voi ei, löytyypä videolta myös juuri sama photoshopattu kuva, jota ”Hän laihtui 24 kiloa ilman fyysisiä harjoituksia” -mainoksessa on käytetty:

italian-photoshoppaus

Mainoksen suomalainen ”Liisa” onkin ties minkä maalainen, Italiassa photoshopattu tilaustyö!

Itselleni ei ole koskaan ollut yhtä harvinaisen selvää, millaisesta huijauksesta Blogit.fi-sivulta löytämässäni mainoksessa on kyse. Olisihan laihdutustuotetta myynyt firma sentään voinut photoshopata itse jonkun tuntemattoman naisen kuvan, jotta huijaus ei olisi näin läpinäkyvä. Nyt mainoksen tietää klikkaamattakin täydelliseksi valheeksi.

Postausta varten klikkasin mainosta, ja luin jutusta tarkemmin. Mainos vei minut http://laihtua-nopeasti.com/slim/-nimiselle sivulle. Siellä todetaan mm. että:

Ennen yksityiskohtiin menoa katsokaamme tämän läpimurtokeksinnön tuloksia. Uusi menetelmä tarkastettiin 300:lla vapaaehtoisella mies- ja naiskoehenkilöllä. Kaksiviikkoisen testausajan kuluessa he laihtuivat keskimäärin 13,7 kg. He saivat tutkijoilta yhden ohjeistuksen – noudattakaa normaaleja elintapojanne. Siis ei ylimääräisiä harjoituksia eikä dieettejä. Koehenkilöt saivat syödä kuten siihen asti – ja siitä huolimatta heidän painonsa laski tasaisesti noin kilon päivässä.

Ei hyvänen aika, tuon tasoinen huijaaminen on liian paksua jopa laihdutustuotteelle. Jos laihtuminen kerran on noin reilua ja nopeaa (mikä on jo lähtökohtaisesti täysin mahdotonta), miksei käyttää mainoksessa aitoja kuvia aidoista tuotteen käyttäjistä?

Mainosjuttu jatkuu yhtä naurettavana ja järkyttävänä. Seuraavien seikkojen tulisi kertoa kenelle tahansa, että rahojaan ei todella kannata tuhlata yhteenkään vastaavaan laihdutustuotteeseen:

  • mainoksessa käytetyt kuvat ovat photoshopattuja
  • mainoksessa on mahdottomia lupauksia, jotka uhmaavat ihmisen fysiologiaa
  • mainosjuttu on kirjoitettu kapulakielellä, joka viittaa konekäännökseen, esim. ”Mutta, jos, panemme merkille nobelistien elimistön soluja koskevat löydöt, asia näyttää selvältä: tämä on mahdollista. Tämän vahvistavat myös tutkimusten erityistulokset.” (Niin hupaisia nuo nobelistien elimistöt, väärin käytetyt pilkut ja erityistulokset! 😂 Tutkimustulokset ovat aina vain tuloksia, minkäänlaisia erityistuloksia ei ole olemassa.)
  • jutussa puhutaan tutkimuksista, joita ei pääse lukemaan, koska niitä ei todellisuudessa ole tehty
  • jutussa mainitut asiantuntijoiden tai tutkijoiden nimet eivät tuo hakutuloksia googlaamalla

Voi vain toivoa, ettei kukaan haksahtaisi tällaisiin huijauksiin. Jotkut kuitenkin lienevät valmiita kokeilemaan mitä tahansa hoikemman vartalon toivossa. Kyllä kelpaa ihmetellä, miten näin pöyristyttävä valehtelu mainoksissa voi olla edes laillista.

Nopeaa lihomista ja painonvaihtelua

Sain idean tähän kirjoitukseen ulkomaalaiselta ystävältäni, jonka kanssa tutustuimme vuonna 2008 Kalliovuorilla ja jonka kanssa yhteys katkesi jo vuosia sitten. Hänhän kirjoitti minulle tänä syksynä aivan yllättäen, ja uskokaa tai älkää, niin hän on nyt Suomessa! Näimme jo kertaalleen Helsingin keskustassa, ja näemme vielä uudestaan, kunhan hän palaa tänne pohjoisemmasta Suomesta.

Kun olimme halanneet ja ihmetelleet jälleennäkemistä jonkin aikaa, ystäväni sanoi, että en näytä samalta kuin kesällä 2008. Olen kuulemma nyt hoikempi, ja hän odotti muistojensa perusteella pulleampaa minua. No shit. Lihoin sinä kesänä 11 kiloa. Muistan yhä niin elävästi, miten tärisin vaa’alla karmean totuuden selvittyä. Lihomiseni oli niin nopeaa, että sen kesäiset kaverini eivät tunnu tietävän tai muistavan, että olin kesän alussa merkittävästi hoikempi.

kasvot

Edellä linkkaamassani lihomistekstissä pidin vielä blogiani anonyymisti, joten leikkasin silloin kaikista kuvista kasvot pois. Nimenomaan kasvot kuitenkin kertovat paljon lihomisista ja laihtumisista. Yllä näkyy, miten reilussa kolmessa kuukaudessa lihomani 11 kiloa näkyy pyöristyneissä kasvoissa. Olin entiselläni vuonna 2009, ja kollaasin viimeisessä kuvassa vuodelta 2010 olen vielä pari kiloa alkuperäistä lähtötilannetta laihempi (eli 14 kiloa kevyempi kuin kesän 2008 lopussa).

Nyt Suomessa olevan ystäväni mukaan tuossa vuoden 2010 kuvassa ei ole minä laisinkaan. Hän sanoi, että näytän ihan oudolta ja ettei hän olisi tunnistanut minua sen perusteella. Toki 14 kilon ero näkyy enemmän kuin selvästi kokoisessani ihmisessä, mutta onneksi itse sentään tunnistan itseni!

painonvaihtelua

Yllä painoeroa on noin 13 kiloa. Lukema tuntuu valtavalta, eikä ero ehkä näytä ihan niin suurelta, vaikka olenkin joka paikasta silminnähden paksumpi vasemmassa kuvassa. Onneksi painoni on pysynyt melko vakaana jo vuosikaudet.

paino-pysynyt-vakaana

Yllä olevien kuvien välissä on lähemmäs kuusi vuotta, mutta minulla on niissä sama takki yllä! Painan kummassakin suurin piirtein saman verran.

Ihailen ihmisiä, joille omalla painolla ei ole paljoakaan merkitystä. Ei minullekaan merkitse mitään vaa’an lukema itsessään, mutta se olo, mikä minulla oli painavampana… sen kyllä muistan häirinneen. Vatsamakkarat tuntuivat olevan tiellä varsinkin urheillessa, ja olo oli kauttaaltaan raskas ja tukala normaaliin tilaani verrattuna. Ulkonäöllisesti tilanne ei välttämättä ollut kovinkaan paha, vaikka itse vierastankin runsaampaa itseäni.

2008-2016

En enää ällöty loppukesän 2008 kuvista aivan samoin kuin ennen, mutta kyllä nykyinen tilanne silti miellyttää hurjasti enemmän!

Oletko ruokariippuvainen?

Väitin jo syksymmällä epäsuosituissa mielipiteissäni, että ruokariippuvuus on todellinen ja vaikea riippuvuus. Eilen löysin tuoreimmasta Yhteishyvästä (6/2016) jutun otsikolla ”Ruokariippuvuus on uusi ilmiö”. Lähes sama teksti löytyy netistä otsikolla Syötkö vaikkei ole nälkä? Saatat kärsiä ruokariippuvuudesta.

kakkupala

Ensimmäiseksi on iloittava siitä, että asioista vihdoin puhutaan niiden oikeilla nimillä; ehkä emme pian enää törmää suklaata, leivoksia ja sipsejä ahmiviin SOKERIriippuvaisiin yhtä usein kuin ennen nyt kun meillä on kuvaavampi termi. Mistä ruokariippuvuudessa sitten on kyse?

Yhteishyvä kiteyttää ilmiön näin:

Ruokariippuvuudesta on alettu puhua vasta viime aikoina. Ruoasta riippuvainen voi syödä tavallista ruokaa suuria määriä tai olla koukussa johonkin tiettyyn ruoka-aineeseen, kuten suklaaseen.

Käsi nappaa suklaapatukan kaupan kassajonossa kuin huomaamatta. Vaikka ihminen on kuinka päättänyt, ettei tällä kertaa osta herkkuja, aivot puuttuvat peliin. Jo pelkän patukan näkeminen käynnistää niiden mielihyväkoneiston.

Moni ohittaa suklaan ilman reaktion häivääkään, mutta makeaan koukuttuneen aivot ovat oppineet saamaan suklaasta mielihyvämyrskyn. Riippuvuus ei ole syntynyt ensimmäisestä suklaapalasta vaan pikkuhiljaa. Aivoihin on piirtynyt muistijälkiä, jotka uskottelevat, ettei ihminen pärjää ilman suklaata.

suklaata-hakkaamassa

Ennen kaikkea ruokariippuvainen ei enää hallitse syömisiään, vaikka tietää, miten tulisi syödä ja mitkä ruoat ovat terveellisiä. Ihmisellä voi olla ruokariippuvuus, jos hän

  • tuntee pakkoa syödä silloinkin, kun ei ole nälkä
  • väittää syöneensä vähemmän tai eri ruokia kuin todellisuudessa söi
  • odottaa pääsevänsä syömään tai ahmimaan yksin tai muilta salassa
  • on päättänyt muuttaa ruokailutottumuksiaan, mutta epäonnistunut siinä
  • syö tukahduttaakseen tunteensa ja ongelmansa

Oma näkemykseni on, että mikä tahansa häiriökäyttäytyminen on helpompi muuttaa, jos todella ymmärtää, mistä omassa ongelmassa on kyse. Uskon, että moni ruokariippuvuudesta kärsivä on leimannut itsensä sokeririippuvaiseksi ja tehnyt sitten muutamia toimia ongelman ratkaisemiseksi: hän on jättänyt sokerin niin pitkälti kuin on pystynyt. Ruokavaliosta voi kuitenkin vain harvoin pelkästään poistaa ruokia, ja niinpä poistettujen ruokien tilalle keksitään uusia. Sokeristen herkkujen tilalle on saattanut tulla vaikkapa ”sokerittomia” raakaherkkuja, jotka ovat lähes aina energiatiheitä mm. kuivattujen hedelmien ja kookosöljyn vuoksi. Koska ihmisellä todellisuudessa oli ja on yhä ruokariippuvuus, yksistään sokerin jättäminen ei luonnollisestikaan auta. Pahimmillaan omat lempiherkut saatetaan korvata huomattavasti kaloripitoisemmilla ”terveellisillä” herkuilla, ja välillä erilaisissa lehdissäkin näkyy otsikoita, kuten ”Kyllä, myös terveellisiä herkkuja ja superfoodeja voi syödä liikaa”. No niinpä! Kun ydinongelmana on ylensyönti, ihminen keksii erittäin helposti tapoja syödä liikaa ilman sokeriakin tai mitä tahansa muuta yksittäistä ruoka-ainetta.

sipsit

Yhteishyvä onneksi tarjoaa yllättävänkin lempeitä ohjeita ruokariippuvuuden selättämiseen:

Hae tietoa ja tukea. Kun saa puhua omasta syömisestään, pääsee häpeästä ja syyllisyydestä eroon. Esimerkiksi Ruoka ja riippuvuus -projekti jakaa tietoa, tarjoaa vertaisryhmiä sekä järjestää seminaareja. Lue lisää: ruokariippuvuus.fi.

Tarkista ruokarytmisi. Syö riittävän usein ja tarpeeksi. Epäsäännöllinen syöminen laukaisee ahmintaa.

Lopeta laihduttaminen ja pane mieluummin ruokavalion perusasiat kuntoon. Painontarkkailuun liittyy usein syklisyyttä: ensin laihdutetaan tiukasti ja sitten syödään kaksin käsin.

Jätä kokonaan pois tuotteet, joita ahmit. Ruokariippuvaisen voi olla mahdotonta syödä esimerkiksi suklaata kohtuudella.

Mielestäni ohjeet osoittavat, että ruokariippuvuus on kunnolla tunnistettu vaikeaksi ongelmaksi, jolloin älyttömiä neuvoja, kuten ”vastusta herkkuhimoa 15 minuuttia, niin se katoaa itsestään” ei tarvitse antaa. Lempeät ohjeet on helppo ymmärtää, sillä lopulta vain ja ainoastaan sellaiset ohjeet toimivat. Rakkaudella on edettävä tässäkin asiassa.

Jos haluaa testata, onko itsellä ruokariippuvuus, netistä löytyy kaksikin siihen tarkoitettua testiä, joista ensimmäinen on lyhyempi ja toinen kattavampi:

Sokeririippuvuutta ei ole olemassa

Mitä minä edellä, sitä Helsingin Sanomat perässä.

Kirjoitin nelisen viikkoa sitten jutun Lue tämä, jos luulet olevasi sokeriaddikti, sokeririippuvainen, sokerihiiri tai koukussa sokeriin. Kirjoituksessa osoitin, miten tiedostamatonta ja valheellista on diagnosoida itsensä sokeririippuvaiseksi, vaikka ei himoitse eikä siten syö pelkkää sokeria, vaan erilaisia makeita herkkuja, joissa on sokerin lisäksi (tai jopa sokeria enemmän) esimerkiksi rasvaa, jauhoja ja kaakaota.

Juuri sopivasti eilisestä (3.11.2016) Hesarista löytyi juttu Sokeri ei aiheuta riippuvuutta.

sokeri-ei-aiheuta-riippuvuutta

On hienoa, että sama totuus tulee nyt ravitsemustieteen professorin suusta. Hieman hälyttävää puolestaan on se, että Hesarin jutussa on muutamia kohtia, jotka ovat asiasisällöltään kuin suoria kopioita omasta kirjoituksestani. Alla esimerkkejä:

Minä: Mitä tapahtuu, kun jollekin ilmiölle [makeanhimolle] annetaan väärä nimi [sokeririippuvuus], ja sitä nimeä aletaan hokea yleisesti ja niin laajasti, ettei kukaan enää hoksaa yksinkertaista totuutta?

Hesari: Sokeririippuvuus on iso harha, urbaanilegenda.

Minä: Sokeri ei ole yhtä kuin suklaa, jäätelö, keksit ja kakku. Sokeri on sokeria. Miksi henkilö, joka kutsuu itseään sokeriaddiktiksi, sokeririippuvaiseksi tai sokerihiireksi, ei mene hakemaan kaapistaan sokeripakettia ja syö 100-prosenttista sokeria?

Hesari: ”Ei myöskään ole näyttöä siitä, että ihmiset haluaisivat juuri sokeria. Sen sijaan he haluavat makeita tuotteita. Harva hamuaa valkoista sokeria tai sokeripaloja, vaan ihmiset haluavat karkkia, limua tai muuta makeaa. Ihmiset himoavat itselleen mieluisia makeita tuotteita tai ruokia, eivät sokeria sinänsä.”

Minä: Tiedän siis todellakin sen tunteen, kun herkut ottavat vallan. Se tunne on ehdottoman todellinen ja vaikea käsitellä, mutta se ei ole sokeririippuvuutta, ellei sitten todellakin himoitse ja syö pelkkää 100-prosenttista sokeria.

Hesari: Tämä [se, että sokeririippuvuutta ei ole olemassa] ei silti Fogelholmin mukaan tarkoita, että sokerista olisi helppo päästä eroon, jos sattuu kovasti pitämään makeista ruuista.

Minä: Kaiken tuon tutkimuksen, omien mieltymysten ja evoluution tuloksena hyväksyn nykyään sen, että pidän paljon makeista herkuista.

Hesari: Mieltymys makeaan on Fogelholmin mukaan ilmeisesti ainakin osin evoluution sanelema. […] Toki makumieltymyksetkin vaihtelevat. Jotkut pitävät makeasta muita enemmän.

Sattumaa vai suunnitelmallista kopiointia? Ei tuo nyt plagioinnista käy, mutta kyllä Helsingin Sanomat mielestäni saisi olla omaperäisempi tai vähintään ilmoittaa lähteen, josta alkuperäinen idea on napattu (eli minun blogini!). Kirjoitan tämän toki pitkälti kieli poskessa, mutta tuntuu silti hassulta, että yhtäläisyyksiä on noin monta.

Loppuun vielä mielipidekirjoitus Helsingin Sanomista (2.11.2016). Kirjoitus on hyvä muistutus siitä, että pelkkään sokeriin keskittyminen on ”pulmallista”, koska syömme liikaa niin monia paljon epäterveellisempiä aineita, kuten tyydyttyneitä eläinrasvoja. Sokerista on turha hakea syntipukkia kaikkiin mahdollisiin terveysongelmiin.

syomme-liikaa-suolaa-rasvaa-ja-sokeria