Aihearkisto: Pohdintaa

Talon ja blogin uudet tuulet

Yli kuukauden jouduin odottamaan tätä näkyä:

Sähkökaapelia ollaan vihdoin kaivamassa maahan, ja muutkin kauan seisoneet hommat ovat jatkuneet tontilla. Tällä viikolla taloon tulee viimeinkin sähköt! Vedenkin kanssa on tapahtunut edistystä; en jaksanut viime kirjoituksessani korostaa, että talosta uupui täydellisesti myös vesiliittymä. Sillä ei ollut niin väliä, koska sähkö on lämmityksen takia tässä vaiheessa niin paljon tärkeämpi keksintö. Vesiputket ja sähkökaapeli tulevat osittain samaan uraan siten, että vesiputket kulkevat paljon syvemmällä maassa sähkökaapelin alla. Niinpä se, että sähkötöissä ollaan pitkällä, tarkoittaa samalla myös sitä, että iso osa vesiputkista on jo asennettu ja peitetty. (Viime kesänä oli vielä epäselvää, saadaanko vesi kaivosta vai putkista. Sittemmin on selvinnyt, ettei kukaan alueen asukas käytä kaivovettä korkeiden radonpitoisuuksien vuoksi, vaan vesi saadaan kunnallistekniikan kautta. Viemäröintiä ei kuitenkaan ole, ja siksi meille tuleekin pakastava vessa.)

Taloprojektille kuuluu siis hyvää, vaikka hukkaan mennyt kuukausi olikin niin tuskaista aikaa. Veikkaan, että pääsen muuttamaan taloon parin kolmen viikon päästä, optimisti kun pohjimmiltani kuitenkin olen!

Huomaa talon putsattu päätyseinä. Se oli kuljetuksen jäljiltä teiltä roiskuneen kuran peitossa, mutta puhdistettuna hohtaa nyt valkoisuuttaan.

Huomaa talon putsattu päätyseinä. Se oli kuljetuksen jäljiltä teiltä roiskuneen kuran peitossa, mutta puhdistettuna hohtaa nyt valkoisuuttaan.

Tällä välin haluan kirjoittaa siitä, mitä olen ajatellut tehdä blogille nyt kun sen semi-lopetuspäätöksestä on kulunut jo yli puolitoista kuukautta.

En ole koskaan aiemmin kirjoittanut blogia näin harvakseltaan kuin viimeisen kuukauden aikana. Tänä aikana olen ehtinyt rauhassa pohtia kaikkea blogiin, kirjoittamiseen ja omaan elämääni liittyvää. Moni asia on selkiytynyt, ja olen tehnyt enimmäkseen positiivisia huomioita.

Ainakin tällaisia huomioita:

  • Blogillani menee paljon paremmin kuin olen antanut itseni ja muiden ymmärtää. Blogin jo olemassa olevaa sisältöä luetaan niin paljon, että lukijamäärät eivät ole viime viikkoina laskeneet juuri ollenkaan, vaikka julkaisin vain kaksi uutta tekstiä.
  • Se, että blogilla menee hyvin, on tässä vaiheessa bloggaajan uraani äärimmäisen tärkeää: en halua tehdä enää tuntiakaan turhaa työtä blogin parissa, ja kun vanhoja(kin) tekstejä luetaan paljon, on varmaa, ettei työni ole ollut turhaa.
  • Kuinka paljon on ”paljon”, sen määrittelee kukin itse. Jos puhutaan numeroista, oman blogini kohdalla se luku on kuusinumeroinen. Olisinko onnellisempi, jos liikuttaisiinkin miljoonissa tai vastaavasti blogi saisi satojatuhansia klikkauksia paljon aiempaa lyhyemmässä ajassa? En. Ottaen huomioon, mitä asioita olen tietoisesti tehnyt ”väärin” blogissani (kerron tästä lisää alla), nykyinen saldo on varsin mittava.
  • Blogi on jo nyt tuonut minulle enemmän mahdollisuuksia kuin olen tajunnut itselleni myöntää. Ne monet mahdollisuudet eivät kuitenkaan ole tuntuneet mahdollisuuksilta, koska en ole ollut niistä riittävän kiinnostunut.
Kutsuja, kutsuja, kutsuja.

Kutsuja, kutsuja, kutsuja.

  • Kerroin aiemmin saavani paljon kutsuja erilaisiin tapahtumiin blogin ansiosta. Monet niistä ovat terveyteen ja liikuntaan liittyviä, ja minut kutsutaan niihin terveystoimittajan asemassa. Jollekulle muulle se voisi olla kunnia ja unelmien täyttymys: päästä terveystoimittajien joukkoon, kun olen jo valmiiksi kielialan ihminen, joka on omasta mielenkiinnostaan kirjoittanut muinoin paljon terveydestä. Kun kävisin useissa terveysalan tapahtumissa ja kirjoittaisin niistä laadukkaasti, ties mitä se poikisi. Onhan blogi poikinut jo tähän mennessä vaikka mitä.
  • Tästä päästäänkin taas uuteen tärkeään huomioon: kuinka kiinnostunut ylipäänsä yhä olen terveydestä ja haluanko enää kirjoittaa siitä? Milloin viimeksi olen kirjoittanut mitään terveyteen liittyvää? Miten taloprojekti liittyy terveyteen? Kerron heti, että minua ei enää kiinnosta tietyt terveyteen liittyvät aiheet, kuten aivan älyttömyyksiin mennyt keskustelu eri ruokavalioista ja niiden paremmuusjärjestyksestä. Hetken ajattelinkin, että minun on karistettava terveysblogin viimeisetkin rippeet blogini kuvauksesta, kategorioista ym., mutta se hetki ei kestänyt kauaa. Terveys tai sen menettäminen kulkee ihmisen matkassa koko elämän. Minua kiinnostaa nykyään etenkin sisäinen terveys eli henkinen hyvinvointi. Uskon vahvasti (ja tiede sanoo samaa), että monet sairaudet lieventyvät/häviävät, kun ihminen hoitaa ennen kaikkea sisintään. Kun hoitaa sisintä, hoitaa samalla myös ulompia kerroksia. Niinpä haluan kirjoittaa vielä paljon terveydestä, ja arvelen, että uudessa kodissa myös oma (mielen)terveyteni tulee kukoistamaan tavalla, jolla se ei aiemmassa elämässäni koskaan pystynyt. Siksi jopa sellainen asia kuin talo, joka itsessään ei liity mitenkään terveyteen, voi vaikuttaa merkittävästi ihmisen terveyteen, vireystilaan ja koko elämään.

Muutamia asioita olen tehnyt tietoisesti ja tahallani ”väärin” blogin kohdalla. Olen rikkonut tiettyjä bloggausohjeita isosti ja alusta alkaen. Kun lukee melkein mitä tahansa blogioppaita (englanniksi), niissä korostetaan varsinkin näitä kahta asiaa:

1. Älä missään nimessä kirjoita kasvottomana ja anonyyminä. Väitetään, että anonyyminä kirjoittajan on miltei mahdotonta vakuuttaa ketään (saati myydä mitään, puhuttiin sitten ajatuksista, tuotteista tai palveluista), koska kirjoittaja voi olla kuka tahansa ja piiloutua tekaistun roolin taakse. Toisaalta myös nimiä ja kasvoja voidaan käyttää väärin kirjoittajan ollessa kokonaan toinen henkilö: moni lienee kuullut tapauksesta, jossa blogia kirjoittava syyrialaislesbonainen paljastui amerikkalaiseksi heteromieheksi. Blogin kuvissa esiintynyt nainen oli kroatialainen, eikä liittynyt Syyriaan tai koko tapaukseen mitenkään. Niinpä nimille ja kasvoille ei tule antaa liikaa arvoa. Suomessa nimet eivät onneksi muutenkaan ole niin tärkeitä, mikä on hyvä asia. Itse esiinnyin blogissa hyvin pitkään kasvottomana, ja tulin esiin pikkuhiljaa neljäsosa kasvoja kerrallaan. Oma nimettömyyteni puolestaan on pitkälti erään käräjäoikeustarinan tulosta.

2. Valitse blogillesi tietty aihealue tai teema, ja kirjoita vain siitä. Jos kirjoittaa mistä sattuu, lukijoiden on vaikea hahmottaa, mistä koko blogissa on kyse. Sellaisessa sekamelskassa blogi menettää lukijoita ja blogin kasvu tyrehtyy. Tämä väite pitää ehdottomasti paikkansa. Niin monta kertaa olen itsekin huomannut, että blogini saa uusia tilaajia välittömästi esim. jonkin laihdutusjutun jälkeen, ja kun en sitten enää kirjoitakaan laihduttamisesta, menetän juuri samat tilaajat, ja toki syystä. Minun blogissani rasvaiset ja viljattomat raakakakut muuttuvat hetkessä päinvastaisiksi, eli rasvattomiksi ja täysjyvävehnäisiksi tärkkelysleipomuksiksi (!), ja laihdutusjuttujen tilalle tulee yhtäkkiä monen kuukauden ajan Irlanti-kuulumisia ja myöhemmin taloprojekti. Mitään näistä asioista en ole osannut ennustaa. Olen aina tiennyt, että ideaalitapauksessa blogia pidetään juuri tietystä aiheesta, mutta tiesin aina myös sen, että omalla kohdallani sellainen ei koskaan olisi toiminut. Jos en olisi vapaa kirjoittamaan mistä tahansa, mitään blogia ei olisi ikinä syntynyt. Jätin siis huomiotta myös tämän bloggausohjeen, vaikka olikin selvää, että blogi kärsii siitä. Kärsimys on kuitenkin pienempi paha kuin se, ettei olisi ollenkaan olemassa!

Johtopäätös

Elämää ja omia mielenkiinnon kohteita ei tule rajoittaa. Itse tartun aina täysillä kaikkeen, mistä innostun, koska en tiedä, kuinka kauan saankaan odottaa seuraavaa innostumista. Olen kertonut huipuista ja laskuista, joista olotilani usein koostuu, enkä välillä innostu kuukausikaupalla mistään (uudesta).

Ei rajoja, ei kontrollia, ei tietoa tulevasta, paljon epävarmuutta, avoimia kysymyksiä, heittäytymistä. Sellaista pitkälti haluan elämän olevan, ja se näkyy myös blogissa. En tiedä, mihin blogi on menossa. En ole koskaan tiennyt, ja niin se tulee olemaan vastaisuudessakin. Epätietoisuus on rikkautta.

Mainokset

Ylen toimittaja kutsui minut radiohaastatteluun

Arvaan, että blogin tietty lukijakunta odottaa lisää talouutisia, talon saapumisesta tontille kun on jo kulunut yli kolme viikkoa.

Kertoisin mielelläni talokuulumisia, mikäli niitä vain olisi. Hommat tontilla ovat kuitenkin jääneet pahasti kesken. Talofirma ei pääse viimeistelemään mm. ulkopohjan lisäeristystä, terassin pintoja, terassikatosta ja rännejä, koska heillä ei ole sähköä käytettävänään. Sähköä puolestaan ei ole, koska maaurakoitsija ei tule kaivamaan sähkökaapelia maahan. Hän ei tule, koska hänellä on liikaa muita töitä. Hänen muut asiakkaansa lienevät (isoja) rakennusfirmoja, jotka menevät tärkeysjärjestyksessä yksityishenkilön ohitse. Olen silti niin kyllästynyt tähän ainaiseen odotteluun, että lähetin pääsuunnittelijalle vastikään ukaasin: jos maaurakoitsija ei tule tälläkään viikolla tontille töihin, hänen tilalleen palkataan joku muu. Oikeasti minulla ei ole hajuakaan siitä, kuinka helppoa tai edes mahdollista juuri meidän tontin alueelle on saada lyhyellä varoitusajalla joku toinen asiansa osaava. Tiedän kuitenkin sen, että tilanne ei voi enää jatkua tällaisena ja että talolle ei tee hyvää olla viikkokausia ilman lämmitystä näin kalsassa ja kosteassa säässä. Siksi pian on pakko alkaa tapahtua, maksoi mitä maksoi.

Tämä viikkojen odottelu on tullut minulle kalliiksi niin henkisesti kuin ehkä muutenkin: Yleltä otettiin minuun yhteyttä taloprojektin tiimoilta. Sieltä ehdotettiin, että tulisin radiohaastatteluun kertomaan, millaista on asua minitalossa. Ajatus haastattelusta kiehtoo minua, mutta minun oli luonnollisesti kirjoitettava toimittajalle, etten vielä tiedä talossa asumisesta mitään, koska tilanne on mikä on. Toimittaja ei vastannut viestiini mitenkään. On mahdollista, että moni muu ehtii rakennuttamaan itselleen minitalon paljon ennen kuin itse pääsen asumaan omaani, ja niinpä haastateltavaksikin kenties pääsee tai on jo päässyt joku muu. Oli kuitenkin mukava huomata, millaiset asiat ylittävät uutiskynnyksen: jos minitalossa asumista pidettäisiin tavallisena, minun taloprojektissani ei silloin olisi mitään kiinnostavaa eikä siitä syntyisi sisältöä haastatteluun. Voidaan siis päätellä, että minitalossa asuminen on riittävän epätavallista herättääkseen jopa median huomion. Toki myös lähipiirini on ihmetellyt talohankintaani, ja moni on esittänyt huolensa siitä, että vaikka he tajuavatkin joitakin pienesti asumisen hyötyjä ja siitä kertyvää säästöä, 33-neliöinen talo on silti aivan liian pieni. Itse olen tietysti eri mieltä!

Jos yritän keskittyä johonkin positiiviseen, niin taloon on sen saapumisen jälkeen asennettu ilmastointiputket katolle, sisälle on tuotu patterit, ja sain hankittua, maalattua ja vietyä taloon takan. Kannoimme takan isän kanssa kahdestaan ensin kuljetusautolta pihalle, sitten pihalta pakettiautoon ja lopulta autosta taloon. Ne 90 kiloa kävivät voimille, mutta kaikki käsitreeni on onneksi tehnyt tehtävänsä.

Päädyin lopulta eri malliin kuin olin alun perin suunnitellut. Tämä on paljon sirompi, hyötysuhde on parempi, lämmitysala on laajempi, ja takalla on Joutsenmerkki, koska hiukkaspäästöt ovat erittäin alhaiset. Ainoastaan väristä en pitänyt, joten maalasin takan hommaan tarkoitetulla kuumuutta kestävällä maalilla. Väriksi valikoitui hopea, sillä myös takkapiippu on sen värinen, todellisuudessa rosteria eli ruostumatonta terästä.

Kun vielä pääsisi asumaan tänne. Syvä huokaus.

Tällaista näkee vain kerran elämässä

Talo on nyt tuotu tontille. Ikioma taloni! Ihana pikku kaksioni! Perillä! Nyt!

Koko asia tuntuu yhä kovin epätodelliselta, vaikka kaikki meni yllättävänkin samalla tavalla kuin olin mielessäni kuvitellut.

Talo teki pitkän matkan luoksemme etelään. Se lähti yöllä Teuvalta, ja saapui aikaisin aamulla. Halusimme olla paikalla, kun taloa tuotiin. Niinpä olin kiihdyksissä koko edellisen illan ja yön, ja sain nukuttua vain silmänräpäyksellisen. Toivoin, että kaikki menisi hyvin ja suunnitelmien mukaan.

Oli tärkeää osua tontille juuri oikealla hetkellä. Meidän ei nimittäin olisi tarvinnut olla tontilla talon saapumisen aikaan, sillä meille ei ollut siellä mitään hommia. Kaikki työ oli jätetty ammattilaisille. Menimme tontille puhtaasta halusta todistaaksemme tapahtumaa, jonka voi kokea vain kerran elämässä (ja moni ei senkään vertaa): halusimme nähdä, kuinka kokonainen talo kuljetetaan tontille ja lasketaan sitten nosturin voimin valmiin perustuksen päälle.

Minulle oli erityisen tärkeää nähdä talon saapuminen jo yleisellä tiellä, ei siis vasta tontilla. Jos olisimme myöhästyneet, ja talo olisi jo ollut tontilla saapuessamme sinne, olisi tuntunut siltä kuin talo olisi vain tupsahtanut sinne tyhjästä. En olisi pitänyt siitä. Halusin olla osa talon matkaa, ja toivottaa sen kädet ojossa tervetulleeksi kuin kauan kaivatun ja poissa olleen ystävän. Olin kuvitellut ja visioinut talon saapumisen tarkasti mielessäni. Todellinen näky vastasi kuvitelmiani täydellisesti! Näyn herättämiä tunteita on mahdotonta kuvailla, ne kun ovat kohdallani niin ainutkertaisia ja henkilökohtaisia, mutta onneksi on olemassa valokuvia.

Sieltä se tulee!, hihkuin.

Kuljettaja kääntyi pihatielle hitaasti ja hallitusti.

Vaikea kääntyminen oli nyt onnistuneesti takana. Vielä piti päästä kaikkien tönöjen välistä varsinaiselle tontille.

Mitään ongelmia, vaaratilanteita tai läheltä piti -hetkiä ei kuitenkaan ollut. Talo mahtui jokaisesta mutkasta, vaikka kuvissa näyttääkin ahtaalta.

Tässä kohtaa talo oli saatu niin lähelle sokkelia kuin mahdollista. Nosturi oli kaikkein lähimpänä talon pohjaa, eli aivan sen vieressä. Talon ympäriltä purettiin paljon erilaisia tukia ja vilkut/takavalot ennen kuin sen alle pujotettiin nostoliinat. Nosturikuskilla ei aluksi ollut riittävän pitkiä ja tukevia nostoliinoja, joten jouduimme odottamaan niiden saapumista.

Nyt talo oli saatu puettua nostoliinoihin. Näin jälkikäteen arvioituna tuntuu hurjalta, että noin kapeat ja ohuet liinat riittävät kannattelemaan lähes 12 000 kiloa painavaa taloa.

Apua, nyt se on ilmassa! Nyt ollaan tositoimissa! Tässä kohtaa minua alkoi todella jännittää. Olin muutenkin odottanut koko päivää kuin pikkulapsi jouluaattoa, mutta nyt alkoi myös hermostuttaa. Mitä jos jokin menee pieleen? Mitä jos talo osuu johonkin tai johonkuhun, tai peräti putoaa? Kaiken lisäksi nosturista alkoi kuulua varoituspiippauksia, koska kuorma oli aavistuksen liian painava.

Iik, lentävä talo!

Otin videokuvaa tästä eteenpäin ja taltioin, kuinka talo laskettiin juuri siihen, mihin piti. Videolla enoni ja minä käymme seuraavan keskustelun:

Eno: Siinähän se nyt on. [Talo jo hipoo sokkelia.]

Minä: Nii-i! Joo, niin millintarkkaa toi… [Seuraa herkeämättä, kuinka talo laskeutuu tarkasti paikalleen.] Hienosti se näky osuvan. Joo, vautsi!

Siinä se tosiaan nyt on!

Myös terassit oli tuotu tontille kokonaisina, ja ne laskettiin ja kiinnitettiin paikoilleen.

Siinä sinä nyt olet, reilu 30-neliöinen unelmani! Tervetuloa, ole kuin kotonasi! Haluan asua sinussa aina. En muuta koskaan pois enkä myy sinua ikinä. Olen omistautuva, ja sitoudun aina täysillä ihmisiin ja asioihin, joita rakastan.

Mi casa. Para siempre.

Blogi semi-lopettaa

Pohdin paraikaa vakavasti, lopettaisinko Mielekkään miellekartan kirjoittamisen.

Minulle on aina ollut selvää, miksi kirjoitan blogia. Syy kirjoittamiseen on koko blogin olemassaolon ajan ollut sama, ja olen avannut sitä eniten blogin About-sivulla. Olen halunnut luoda ja tehdä jotain tuottavaa ainaisen kuluttamisen sijasta. On nimittäin paljon helpompaa ja yleisempää pelkästään kuluttaa (netti)sisältöä kuin luoda sitä. Olen jaksanut blogata lähemmäs kolme vuotta juuri siksi, että olen huonoinakin hetkinä pystynyt aina palauttamaan mieleeni syyn, miksi kirjoitan.

Vajaa kuukausi sitten törmäsin YouTube-videoon nimeltään 10 Top Creativity Tips You Should Know. Video on kauttaaltaan täynnä arvokasta ja viisasta asiaa, mutta yksi kohta vetosi minuun erityisesti. Kohdassa puhutaan siitä, kuinka sisällöntuottajan tulisi saada jonkinlainen korvaus työstään, ja todetaan, että

A lot of people create out of the goodness of their heart, and they don’t get anything back. Creator compensation is to realize that whatever you put out, you should be getting back. So create wisely and smart. Make sure you are getting compensated for what you create so you can invest back into your creation.

-Ralph Smart

Videossa siis todetaan, että moni luo asioita hyvää hyvyyttään eikä saa mitään vastineeksi. Juuri sitä mieltä minäkin olen.

Mitä sitten oikein tarkoitetaan, kun puhutaan palkasta, vastineesta, korvauksesta tai kompensaatiosta, mitä ihmisen tulisi kaikesta luomisesta saada? Blogimaailmassa kirjoittamisesta voi saada vastineeksi ainakin julkisuutta ja/tai rahaa, kehuja, tykkäyksiä, jakoja ja kommentteja, työtarjouksia, (testi)tuotteita ja kutsuja erilaisiin tapahtumiin. Minä olen jossain määrin saanut maistaa melkein kaikkia noita, mutta useimmiten vain lilliputtisen pikkuriikkisissä annoksissa. Isoin palkka, minkä olen koskaan kokenut bloggaamisesta saavani, on kuitenkin aina ollut työ itse. Kun rehkii oikein kunnolla blogijutun eteen, niin kuin minulla on usein ollut tapana, minulle jää siitä hyvä olo. Kaikki viihde, hauskanpito ja kavereiden näkeminen tuntuu paljon upeammalta, kun on sitä ennen nähnyt vaivaa, käyttänyt kykyjään ja luonut niin hyvin, kuin on kussakin tilanteessa pystynyt ja tuntenut sopivaksi.

Jos omistan hetken noiden muiden palkkojen ja korvausten analysointiin, niin tiettyjä asioita minulle kyllä tarjotaan blogin kautta useinkin. Saan kutsuja monenlaisiin tapahtumiin, ja yksittäisistä tuotteista minulle tarjotaan ehdottomasti eniten erilaisia kirjoja. Valtaosalle tapahtumista ja tuotteista joudun kuitenkin sanomaan ei, koska ne eivät kiinnosta minua tarpeeksi. Mitä tarkoittaa sana tarpeeksi tässä yhteydessä eli bloggaajan kohdalla? Minun tulee olla niin kiinnostunut kirjasta, että viitsin käyttää tuntikaupalla tai viikkotolkulla aikaa sen lukemiseen, sisällön pohtimiseen ja kaikesta siitä kirjoittamiseen. Jos kirjaa pitää korvauksena tai palkkana siitä, että luen sen ja kirjoitan siitä jutun (mihin voi mennä yhteensä esim. 30 tuntia aikaa), käy selväksi, minkä suuruinen palkka kirja työstäni on. Sen takia kirjan täytyy olla maailman mullistava tai vähintäänkin tajuttoman loistava, jotta minun kannattaa ottaa se vastaan.

Monien tapahtumien kohdalla huomaan, että minun ei yksinkertaisesti tee mieli mennä, vaikka ne vaikuttaisivat lupaavilta ja lopulta olisivatkin sitä. Kai koen niidenkin kohdalla, että minulle ei jää niistä mitään käteen. Myös oma roolini tapahtumissa on toisinaan hämärä; mitä teen maanläheisenä bloggaajana julkkisten, toimittajien ja bling blingin keskellä? Omat arvoni ovat usein ristiriidassa sen kanssa, mitä tapahtumissa ajetaan, eikä niihin siksi ole järkevää mennä. Härkis-tapahtumista sentään pidin kovasti (sekä ensimmäisestä että toisesta), ja samaten Lavera-päivä oli yllättävän mielenkiintoinen ottaen huomioon, että olen kaukana kosmetiikkafriikistä.

Siirrytään sitten tuotteista ja tapahtumista bloggaamisen miellyttävyyteen yleensä. Olen nimittäin huomannut, että minun ei enää tee mieli kirjoittaa monista sellaisistakaan aiheista, joista olisin ennen kirjoittanut ja jotka sopisivat mainiosti blogiin. En mm. koskaan kirjoittanut kesän Budapestin-matkastamme, vaikka se oli oikein leppoisa ja onnistunut. Oli kesäkuun loppupuoli, minulla oli jäänyt kotona muuttohommat kesken, ja Budapestissa oli yhtenäkin lomailtanamme 32 astetta lämpöä. Kun lukema tippui 30 asteeseen, ja tuuli puhalsi kevyesti, Budan kuuluisilla kukkuloilla oli kumman miellyttävää. Koska Budapest on tunnettu ja kehuttu kaupunkikohde, sitä ei liitetä patikointiin, luontoon eikä metsäkävelyihin. Minä kuitenkin varta vasten varasin meille sellaisen hotellin, joka oli keskeisellä paikalla Budan puolella mutta samalla kuitenkin riittävän lähellä metsää, ja niinpä pääsimme patikoimaan. Olin jo otsikoinut tarinan blogiluonnoksiin nimellä ”Patikoitsijan Budapest”. Ajattelin sen tuovan netin valtaisaan informaatiomereen jotakin uutta, sillä tuskin turhan moni käy Budapestin maastossa patikoimassa, ja kirjoittaa siitä sitten suomen kielellä ja kattavasti nettiin. Juttu jäi kuitenkin kirjoittamatta. Aprikoin, että se olisi vaatinut paljon sellaista (selvitys)työtä, josta en yleensä ole niin innoissani, ja vastine kaikesta siitä työstä olisi kokemukseni mukaan jäänyt kovin pieneksi tai olemattomaksi. Niinpä minun ei kannattanut tuhlata aikaani moiseen.

Budapest zoomattuna maastosta kesäkuussa 2017.

Budapest zoomattuna maastosta kesäkuussa 2017.

Ajan tuhlaamisesta päästäänkin taas uuteen pointtiin. Luomistyö itsessään ei välttämättä koskaan ole turhaa ja/tai ajan tuhlaamista. On kuitenkin monia tapoja luoda kielen ja kirjoittamisen avulla. Jos tunnen, että blogin puolella luominen on toisinaan yhtä tyhjän kanssa, eikö minun kannattaisi suunnata aikani ja energiani esim. romaanin kirjoittamiseen? Minulla on ollut ajankohtainen, mieluisa ja jännittävä aihe romaaniin jo vuosien ajan, ja Irlanti-kokemus toi siihen viimeisetkin ainesosat. Mitään en kuitenkaan ole kirjoittanut, vaikka palasin Irlannista yli vuosi sitten. Blogiartikkeleita olen sen sijaan kirjoittanut jo 404. Mitä ne ovat minulle lopulta antaneet? Itse työstä saamaani tyydytystä ja muutamia ihania kommentteja lukuun ottamatta eivät juuri mitään.

Vielä jokin aika sitten kuvittelin, että blogista löytyisi jatkossa ainakin luonto- ja kotiaiheisia kirjoituksia, koska asun pian talossa omassa pihapiirissä. Taloon suorastaan tulvii valoa verrattuna siihen pimeään luolaan, jossa ennen asuin. Ajattelin, että reilun luonnonvalon ansiosta saisin parempia ja monipuolisempia kuvia blogiin. Näin itseni pohtimassa syvällisiä tuijottaessani järvelle ja katsellessani kurkipariskunnan lentelyä. Teekupposen äärellä omalla terassilla kirjoittaisin sitten pohdinnoistani blogiin. Enää en kuitenkaan välttämättä näe asetelmaa juuri tuollaisena. Voisin korvata täysin tuottamattoman blogin tekstinkäsittelyohjelmalla, ja kirjoittaa pohdintani sinne.

Blogini kohtasi tähän mennessä suurimman tappion, kun menetin ykkösfanini. Kukaan ei lukenut ja kommentoinut blogiani niin kuin äitini. Yleensä mies on ykkösfanini lähes kaikessa, mutta blogia hän seuraa laiskahkosti eikä varsinkaan kommentoi koskaan. Äidiltäni kesti aika kauan ”löytää” blogini, mutta kun hän vihdoin alkoi seurata sitä, se into kantoi loppuun asti. Viimeinen kirjoitukseni, jonka äiti ehti lukea, oli Kylpyhuoneremontti alle 25 eurolla. Hän makasi tuskissaan sängyllä, mutta tahtoi ja jaksoi kuitenkin lukea jutun täysin oma-aloitteisesti. Kirjoitukseni huvitti äitiä niin kuin pitikin, ja kun hän hymyili lukemilleen kohdille, hetkeksi melkein unohtui, että hän oli kuolemansairas. Muutama päivä sen jälkeen äiti nukkui pois. Äiti aina toivoi, että blogista seuraisi minulle jotain hyvää ja ansaittua. Hänellekin välillä selitin, kuinka itse työ riitti minulle palkaksi, vaikka toivoin toki itsekin, että sen lisäksi blogi toisi minulle jotain hienoa. Ei mainetta ja mammonaa, mutta jonkin sellaisen tilaisuuden, jollaista en koskaan olisi voinut saada ilman blogia. Toivossa on hyvä elää, kunnes ei enää olekaan.

Olen nyt saanut tähän yli 1 000 sanan edestä sellaisia pohdintoja, jollaisia olin mielessäni aiheen tiimoilta luonnostellut. En näe itseäni lopettamassa bloggaamista kokonaan, mutta se on varmaa, että harvennan kirjoitustahtia tuntuvasti, ja keskitän (kirjoitus)energiani muihin töihin. Osittainen vetäytymiseni blogimaailmasta tarkoittaa myös sitä, että en enää seuraa muita blogeja yhtä aktiivisesti kuin ennen. Mutta ei hätää, aion kuitenkin käydä kurkkaamassa silloin tällöin, mitä bloggaajakollegoilleni kuuluu.

Tavataan taas, ties milloin ja missä merkeissä!

3 000 euron shoppailureissu

Kun naiset esittelevät ostoksiaan, mistä ne useimmiten koostuvat? Vaatteista, laukuista, kengistä, koruista, meikeistä, sisustustavaroista ja trendikkäistä ruoista.

Kun miehet esittelevät ostoksiaan, mistä ne useimmiten koostuvat? Miehet eivät varsinaisesti esittele ostoksiaan. Joko leuhkitaan, hehkutetaan tai ohimennen mainitaan ostoksista, riippuen siitä, mitä tuli ostettua. Ostokset vaihtelevat televisioista muuhun (kodin)elektroniikkaan ja työkaluista älylaitteisiin.

Mutta eivätkö nuo olekin vain stereotypioita? Ehdottomasti ovat, mutta vain osittain.

Alla esimerkit:

Yllä näkyy naisten shoppailua, alla puolestaan miesten:

Alla hämmästellään seinän kokoista uutta telkkaria.

Kun minä esittelen ostoksiani, mistä ne useimmiten koostuvat? Naisellisen hempeistä sandaaleista ja bikineistä vai harmaan ja ruskean sävyisistä laatikoista ja kasoista? Sekä että! Onko shoppailijaminässäni enemmän naista vai miestä, jos ostan ulkovalaisimia, takkapiipun ja kompostoreita?

Totta puhuen blogistani löytyy erittäin vähän asiaa shoppailusta, koska en yleisesti välitä moisesta. Liitän sen mielessäni kaiken turhan ja tarpeettoman haalimiseen, vaikka todellisuudessa myös tarpeeseen ostaminen lienee shoppailua. Itse pyrin joka tapauksessa ostamaan vain aitoon tarpeeseen, ja yleensä se ei jää pelkäksi pyrkimykseksi, koska minun ei tee mieli ostaa mitään turhaa. Näitäkin 3 000 euron ostoksia vertailin ja pohdin niin pitkään, että hermo meinasi jo mennä. Kaikki ostokset liittyvät taloprojektiin.

Mitä kaikkea sitten ostin?

Ostin yhteensä neljä kompostoria: kolme Keter Deco -kompostoria (vas.) ja yhden maisemakompostorin Biolanilta.

Tarvitsen monta kompostoria, koska meillä kertyy pian kaikkea mahdollista kompostoituvaa jätettä: bio-, puutarha- ja käymäläjätettä. Valitsemissani malleissa on kummassakin pohja (monissa kompostoreissa ei ole pohjaa), mikä on tärkeää mm. siksi, että jyrsijät pysyvät poissa, ja koska kunta niin vaatii (käymäläjätteelle tarkoitetuissa kompostoreissa täytyy olla tiivis pohja, jotta mitään nesteitä ei valu maahan). Kompostorit ovat lisäksi kauniita kompostoreiksi, mikä ei kuitenkaan ollut minulle ensisijaista. Juuri nämä mallit ovat myös edullisimmasta päästä, sillä myös kompostoinnissa on menty ihmeelliseen hifistelyyn, mikä näkyy hinnoissa; hienoimmat peruskompostorit maksavat yli 800 euroa, koska niiden väitetään kompostoivan jätettä myös talvipakkasilla. Silti keskustelupalstoilta selviää, että monen kallis kompostori on jäätynyt talvella. Jäätyminen ei oikeasti haittaa ollenkaan, mutta se pysäyttää kompostoitumisen hetkellisesti, eikä monien pihoilla ja tonteilla ole tilaa lukuisille täyttyville kompostoreille. Minulla onneksi on, joten en tarvitse kalliita lämpöeristettyjä malleja. Vaikka saihan noista minunkin valitsemistani muovipaloista maksaa: Biolanin maisemakompostori maksoi vajaat 300 euroa, ja kolme Keter-kompostoria yhteensä 180 euroa. Harkitsin myös kompostorien tekemistä itse, mikä voi yhä joskus tulla ajankohtaiseksi, mutta tällä erää itse tehtävää on niin paljon (esim. saunan täysi kunnostus/uudelleenrakentaminen), että aikani ja voimani eivät riitä kaikkeen. Maisemakompostorin tilavuus on 450 litraa, Ketereiden puolestaan yhteensä 1 020 litraa, eli emmeköhän pääse niillä ihan mukavaan alkuun.

Sitten seuraaviin ostoksiin eli takkapiippuun ja yläpohjan lisäeristeeseen:

Jo kuva kertoo, että noista ei saa kiinnostavaa tarinaa. Mutta kun taloon tulee takka, tarvitaan myös piippu. Yläpohjan lisäeriste tulee talon sisäkaton ja ulkokaton väliin, ja sen tehtävä on parantaa merkittävästi paloturvallisuutta. Vinkki sen hankkimiseen tuli talofirmalta, mikä ilahdutti minua kaiken takkapiippua koskevan sähköpostipelleilyn päätteeksi.

On yksi tuote, jonka hankintaa olen odottanut kovasti jo alkukesästä asti. Silloin nimittäin keksin, että meille tuleekin vesivessan ja umpisäiliön sijasta pakastava vessa ja kompostorit jätteiden jälkikäsittelyyn. Markkinoiden kolmesta pakastavasta käymälästä päädyin Biolanin Icelettiin.

Se on niin upean näköinenkin, ja saanut kiitettävät arvostelut lukuisilta käyttäjiltä. Olen edelleen yhtä innoissani vessahankkeesta kuin ennenkin, tai mahdollisesti vielä innokkaampi luettuani tämän: Kohti vedettömiä käymälöitä: Miksei vesivessa ole jo historiaa?

Huh, shoppailu on minulle uuvuttavaa, mutta niin meinaa olla shoppailusaaliin esitteleminenkin. Viimeisenä hankintanani tällä kertaa ovat ulkovalot. Niiden valitsemisesta teki raskasta se, että kaikki myydään pienen pienissä osissa. Toisin sanoen lamput, itse valaisimet, niiden pylväät ja mahdolliset maatuet ostetaan erikseen.

Valaisinasioihin perehtyminen vei aikaa, koska valikoima on niin suuri. Päädyin Enston Aaria-merkkiseen valaisimeen kahden metrin pylväällä. Vihreä maatuki ei jää näkyviin, mutta se helpottaa asennusta. Tilasin neljä valaisinta pylväineen ja maatukineen, koska tontti on niin iso. Taloon itseensä kuuluu ulkovalot, mutta koska en näkisi lähteä talolta tai tulla kotiin pimeässä ilman taskulamppua, ulkovalaisinten hankinta oli perusteltua. Ulkonäöllisesti olisin pitänyt monista muistakin malleista ja väreistä (esim. romanttisemmista tai vintage-tyylisistä), mutta ne eivät sopisi yhteen romahtavien latojen ilmeen kanssa, ja juuri niitähän tontti on täynnä. Valitsemani Enstot ovat yksinkertaisen tyylikkäät ja ajattomat, ja riittävän neutraalit sopimaan yhteen sekä uuden talon että vanhojen latojen kanssa. Talossa olevat ulkovalaisimet ovat sävyltään harmaat, joten sillä perusteella valitsin myös Enstojen värin. Harmaa sopii parhaiten myös luontoon, josta esim. täysin valkoinen valaisin pomppaa liiaksi näkyviin. Löysin nimittäin myös kauniita valkoisia valaisimia, mutta koin niiden vaativan huolitellumman, puutarhamaisemman ilmeen ympärilleen. Meidän villiin ja rehevään viidakkoon ja hajoavien mörskien keskelle täysin valkoiset valaisimet eivät sovi.

Lamppulöydöstä olen iloinen, sillä edes isäni ei ollut vielä ehtinyt kuulla tällaisista:

Ostin noita neljä Biltemasta. Keksin ylipäänsä etsiä tuollaisia lamppuja, koska jouduin miettimään, kuka tai mikä sytyttää ulkovalaisimet. Jos ne toimisivat esim. katkaisinta painamalla, ne eivät luonnollisestikaan palaisi illalla, kun tulen pimeällä kotiin, ellen sitten jättäisi niitä koko päiväksi palamaan, mikä taas olisi typerää haaskausta. Jos tällaisia lamppuja ei olisi olemassa, pitäisi hankkia erillinen hämäräkytkin, johon jokainen ostamani valaisin sitten liitettäisiin. On paljon kätevämpää, että hämärätunnistin on itse lampussa, jolloin erillisiä kytkimiä ei tarvita. Varmistin toki, että Ensto-valaisimissa on sama kantakoko kuin ostamissani LED-lampuissa.

Tässä vielä erittely shoppailureissun kuluista:

Biolanin maisemakompostori 300 €

Keter-kompostorit 180 €

takkapiippu ja eriste 910 €

Biolan Icelett -pakastava käymälä 1 200 €

Ensto-valaisimet kaikkine osineen 400 €

LED-lamput 32 €

*

Kaikki yhteensä 3 022 €

***

Kyllä tämä shoppailureissusta käy, vaikka ostokset eivät olekaan naiselle niitä tyypillisimpiä!

Rakennuslupa myönnettiin vihdoin!

Tätä päivää oli odotettu! Sain eilen tiedon, että rakennuslupa on vihdoin myönnetty! Saatamme asua talossamme jo muutaman viikon päästä! Taas huutomerkki!

Vielä jossain vaiheessa kirjoitin jokaiseen taloaiheiseen postaukseen, että meillä ei vielä ole rakennuslupaa. Viime viikkoina en jaksanut asiasta enää mainita, vaikka lupa oli yhä saamatta. Minulle oli sanottu, että lupa todennäköisesti myönnettäisiin elokuun alussa heti kesälomien jälkeen, minkä vuoksi odottelinkin sitä, ja turhauduin viikko viikolta lisää, kun sitä ei kuulunutkaan.

Kärsivällisyyden puutteesta ei ollut kyse, vaan luvan uupuminen sai miettimään, oliko tontilla sittenkin vielä lisää joitakin erikoisrajoituksia. Meillehän selvisi jo alkukesästä, että yksi tontin taloista on museollisesti arvokas, mikä tarkoitti monen muun asian ohella sitä, että meidän talolle haettiin lupaa sivuasuntona. Koska sivuasuntoja saa olla vain yksi, millään muulla tontilla olevalla talolla ei saanut olla samaa statusta. Me toki tiesimme, etteivät tontin muut talot ole koskaan olleet asuintaloja, mutta totuudella ei ole mitään väliä, mikäli virallisissa papereissa lukee toisin. Kaiken lisäksi äitini oli joskus maininnut, että yksi tontilla oleva talousrakennus on aikoinaan rakennettu luvattomasti, ja vieläpä liian lähelle naapurin tontin rajaa, ja ajattelin sen mahdollisesti aiheuttavan ongelmia tänä päivänä. Ilmeisesti kaikki lupa-asiat olivat kuitenkin kunnossa senkin rakennuksen kohdalla, ja talo on turvallisesti meidän tontilla, sillä seinistä on vielä monta metriä naapurin rajalle.

Jo olemassa olevia epäilyjäni eivät vähentäneet tietyt kysymykset ja kommentit, mitä ehdin elokuun aikana saada. Yksikin ihminen kysyi, hainko rakentamista varten poikkeuslupaa. Totesin vain, että en, ja jäin pohtimaan, silläkö lupatyypillä lupaa olisi pitänyt hakea ja miksi. Toinen jännitettävä asia koski perustuksia, sillä oikeasti niitä ei olisi saanut rakentaa, jos lupaa ei ole myönnetty. Meillä oli siis vain kaksi vaihtoehtoa: joko perustukset tehtäisiin luvattomasti tai perustusfirmalta tilaamamme aika peruttaisiin ja siirrettäisiin myöhemmäksi. Näemmä jälkimmäinen ei sittenkään käynyt vaihtoehdoksi, sillä perustuksia tekevä firma oli tilattu monta viikkoa etukäteen, eikä aikoja noin vain vaihdella. Sitäkin ehdin huolehtia, että saan vielä jonkin sakon luvattomasti rakennetun perustuksen takia (niin tosin ehtii vielä tapahtua, mikäli rakennusalalla niin toimitaan!).

Nyt voinen silti huoahtaa, koska näinkin perustavanlaatuinen asia kuin rakennusluvan saaminen on vihdoin järjestyksessä!

Epäsiistiä edistystä

Pidin viimeisintä näkyä tontilla niin kauniina, että odotin nyt samanlaista haltioitumista. Näky ei kuitenkaan ollut ihan sitä, mitä odotin.

Tiesin, että talon sokkeli oli tehty sillä välin, kun olin Levillä. Samaten tiesin, että myös terassien alle tuleva pilariperustus oli valmistunut. Menimme siis varta vasten katsomaan perustuksia, ja yleisilme näyttikin hyvältä:

Kuvassa näkyvät itse talon perustus, ja sen takana ja sivulla oleva pilariperustus terasseja varten. Mustan muovin alla oikealla on eristeitä, jotka eivät liity sokkeliin ja jotka oli juuri toimitettu tontille.

Sama näky eri kulmasta:

Kun pilareita tarkasteli lähempää, ne näyttivät seuraavanlaisilta:

Tärkeintä on toki se, että perustus on luja, kestävä, oikein mitoitettu ja tasainen. Talon perustuksesta luvataankin, että se kestää ilman korjauksia peräti 50 vuotta. Olen varsin tyytyväinen tuohon lukuun, sillä olenhan silloin jo kahdeksankymppinen, mikäli olen yhä elossa. Niinpä perustuksen ulkonäköseikat ovat toissijaisia. Silti sotkuisuus ja epäsiisteys yllättivät minut.

Saattaa olla, että yllä näkyvät sotkut peittyvät laudoituksella (jollaisen talofirma ehkä haluaa näkösyistä terassin yhteyteen asentaa), mutta vaikka itse pilarit jäisivätkin laudoituksen suojiin, mikään ei peitä alla olevaa sotkua.

Tässä on valutettu betonia pilariperustuksen ulkopuolelle niin reteästi ja huolella, että se on pakko siivota hakkaamalla pois, kivikova betoni kun ei harjaamalla irtoa. En tiedä, kenen tehtäviin sotkuisen perustuksen siivoaminen kuuluu.

Hivenen hauskaa tästä kaikesta tekee se, että talofirmalla on ilmeisesti oikeus esitellä taloani (ts. pitää näyttö, vaikka talo ei suinkaan ole myynnissä) sitten kun se on valmis; minulla ei varmaan ole asiaan mitään sanomista, jos/kun se lukee sopimuksessa. Joko talofirma siis esittelee taloa kaikkine sotkuineen (mikä luonnollisesti toimisi firmalle kovin huonona mainoksena) tai vastaa itse niiden siivoamisesta. Jännittävää seurata, miten homma etenee!

Vaikka en ollut perustuksen nähtyäni yhtä häkeltynyt lopputuloksesta kuin olin talon pohjan kohdalla viimeksi, minulle tuli heti parempi mieli, kun hyppäsin kävelemään talon sokkelin reunoilla.

Sokkeli nostaa talon niin korkealle, että näkymät sen reunalta olivat vielä upeammat, kuin mihin olen tottunut. Innostuin asiasta niin, että menin kuvaamaan tontin ainutta ruskan kokonaan värittämää vaahteraa.

Kyllä talosta vielä hyvä tulee, sotkusokkeleineen kaikkineen!

Aavekylä keskellä metsää

Miltä tuntuisi löytää hylätty ja ennennäkemättömän maaginen aavekylä keskeltä metsää Suomesta vuonna 2017? Sain siihen vastauksen tällä viikolla Levillä.

Kaiken lisäksi paikka löytyi vain kävelymatkan päästä mökistä, jossa asuimme!

Katso ja ihastu/hämmenny! Mitä kummaa tällaisen paikan takana voi olla?

Kävely kylässä paljasti, että sieltä löytyi kolmea erilaista talotyyppiä, joista kaikista näkyy esimerkki yllä. Sukelletaan nyt syvemmälle jokaiseen talotyyppiin yksitellen.

Kyläkierros alkoi jännittävillä punaharmailla ”pystyvenetaloilla”, joita voikin pitää kylän aavemaisimman näköisinä.

Kerrassaan uskomattomia luomuksia! Talojen malli, muodot, materiaalit, värit ja yksityiskohdat todella tekivät vaikutuksen.

Venetaloja seurasivat alla näkyvät pienet ja somat puiden varaan rakennetut ”kiltin noidan mökit”. Yleensäkin meille tuli ystäväni kanssa kylästä mieleen kaikenlaiset peikot, trollit, velhot ja hobitit.

Minä menin tietysti joka paikkaan nuuskimaan, varsinkin kun ovet olivat usein kutsuvasti raollaan tai jopa levällään.

Pikkutalofriikkinä kaavailin tästäkin heti ihanaa kotia jollekulle.

Jo pelkät portaat olivat kuitenkin niin kiikkerät, että talo vaatisi kyllä melkoisen remontin, ennen kuin siinä voisi asua. Sain onneksi napattua lisää kuvia portaiden yläpäästä.

Ystäväni tiesi, että talot olivat seisoneet hylättyinä jo monta vuotta. Siksi yhden noidanmökin kattokin oli jo ehtinyt osittain romahtaa. Katto oli kyllä muuten aivan mainio laudanpätkineen!

Yksityiskohtien määrä ja tarkkuus saivat taas ihmettelemään, miten tällainen upeus voidaan vain jättää mätänemään. Koko kylä viestitti, että sen luomiseen oli kulunut paljon aikaa ja rahaa. Ystäväni tiesi, että kylää ja taloja ei kuitenkaan ole hyödynnetty koskaan oikein mitenkään. Millä tai kenellä on varaa moiseen haaskaukseen?

Turkooseilta noidanmökeiltä kävelimme risuista ja kivistä rakennettujen keskiaikaisten talojen alueelle. Niissä oli vähemmän magiikkaa kuin muissa taloissa, mutta sitäkin enemmän historiaa, satuja ja seikkailuja.

Ihastuin erityisesti tuohon oveen. Siitä tulivat mieleen animaatiot ja Bellen kotitalo Disneyn elokuvasta Kaunotar ja hirviö (1991).

Rajaamalla vaahtosammuttimet kuvasta pois olisi vielä voinut huijata itseään ja muita, että elämme satumaailmassa. On kuitenkin aika tulla todellisuuteen. Mitä taloja nämä kaikki ovat?

Ilman ystävääni en olisi koskaan saanut tietää vastausta, sillä paikassa ei lue mitään, eivätkä mitkään kyltit vie sinne. Paikkaa ei ole mainostettu, koska kenenkään ei enää kuulukaan löytää sitä ja mennä sinne. Alue oli vielä joskus vartioitu ja ympäröity korkealla aidalla. Aluetta ympäröi yhä sama aita, mutta se on leikattu auki yhdeltä sivulta.

Koska ystäväni tiesi, että talot ovat lavasteita, jotka liittyvät Antti Jokisen elokuvaan, selvitystyö oli helppo aloittaa kotona. Mediassa Antti Jokinen tunnetaan parhaiten Puhdistus-elokuvan ohjaajana ja näyttelijä Krista Kososen kumppanina.

Eri uutisartikkeleista minulle valkeni, että Levin talokylää rakennettiin kolmena kesänä, ja siellä piti kuvata Nicholas North -nimistä fantasiapätkää, josta oli määrä tulla Suomen kallein elokuva koskaan 16 miljoonan euron budjetillaan. Päärooliin oli tulossa Hollywood-näyttelijä Julianne Moore, ja elokuvan ensi-illan piti olla joulukuussa 2011.

Mitä sitten tapahtui? Ilmeisesti Jokinen ei ole koskaan kunnolla kommentoinut asiaa, sillä uutisjutuissa todetaan parhaimmillaankin, että elokuvaa ei vain saatu tehtyä. Ei sen tulisi kelvata selitykseksi siinä vaiheessa, kun lavasteisiin on satsattu sadoillatuhansilla euroilla! Jo yksistään Metsähallitus menetti lähes miljoona euroa, koska lähti mukaan Jokisen elokuvahankkeeseen. Uutisista käy ilmi valtavat velat ja se, että Jokinen haastettiin oikeuteen törkeästä petoksesta ja että hänet myöhemmin vapautettiin kaikista syytteistä. Missään ei kuitenkaan kerrota, miksi elokuvaa ei lopulta tehty.

Talokylää oli tarkoitus hyödyntää muunakin kuin elokuvan lavasteina, ja lähteiden mukaan siellä järjestettiinkin pienoista ohjelmapalvelutoimintaa talvella 2011, mutta homma jäi siihen, koska edes entiset hankkeen asianosaiset eivät enää vuosiin ole olleet projektissa mukana ja/tai heitä ei ole tavoitettu kommentoimaan asiaa.

Mediassa on kirjoitettu Levin talokylästä viimeksi syksyllä 2014 Jokisen syytteiden yhteydessä, mutta kaikista viimeisin päivitys aiheeseen on vuodelta 2015, jolloin Kittilälehti kertoi, että Levin elokuvakylä huutokaupattiin 35 000 eurolla. Sen jälkeen siitä ei ole kuulunut mitään.

Jos elokuva ei ota syntyäkseen, sille ei voi mitään. Luulisi silti, että näyttäville taikataloille olisi jo vuosia sitten keksitty jotain käyttöä esim. teemapuistotarkoituksessa. Ajatella, että taantuman aikaan on ollut varaa käyttää noin paljon rahaa, ja heittää sitten kaikki tehty työ hukkaan ja jättää loistokas kylä rapistumaan.

Lähteet:

Levin elokuvakylä on muuttumassa aavekyläksi

Fantasiaelokuva kaatui Antti Jokisen niskaan

Metsähallitukselle mojovat tappiot elokuvasijoituksesta

Antti Jokisen syytteet nurin

Maksoin pelkistä kivistä 10 000 euroa! + Tunnelmia Leviltä

Olen juuri palannut viikon lomaltani Leviltä. Aikomuksenani oli laittaa blogiin edes muutama matkakuva, koska tähän mennessä olen esitellyt Lapista vain poroja.

Kotona odotti kuitenkin niin muhkea pino laskuja, että sydän pamppailee vieläkin. Kuka olisi arvannut, että tässä kirjoituksessa näkyvä kiviaines (ts. tien ja talonpohjan rakennusmateriaali) maksaa kokonaiset 10 000 euroa! Huh! Moniin kustannuksiin olen osannut varautua, mutta mm. juurikin kivien hintaa en osannut ennustaa. Myöskään sitä ei tiedetty, kuinka monta tonnia kivisoraa tontille tarvittiin, eli hinnan arvioiminen oli sitäkin kautta melko mahdotonta.

Vielä muutama tunti sitten olin levollinen Levillä, nyt puolestani levoton ja levällään. No, pitää vain koota itsensä taas kasaan. Talorahojeni ei pitäisi olla loppumassa vähään aikaan, mutta jos 10 000 euron yllätyslaskuja on luvassa lisääkin, olen pian lirissä. Onneksi tontilla sentään ollaan taas edistytty sillä aikaa, kun olin poissa. Siellä on kuulemani mukaan jo sokkeli valmiina! Itse pääsen näkemään sen ensi viikolla.

Tällä välin voin rauhoitella itseäni Levi-muistoilla. Olin siellä mökkeilemässä ja patikoimassa yhden sydänystäväni kanssa.

Alla on tunnelmia Levitunturin (530 m) huipulta.

Näissä maisemissa sielu lepäsi, kunnes kotona heti säpsähti. Onneksi se johtuu vain laskuista, eikä mistään muusta.

Tässä kohtaa olemme jo laskeutumassa huipulta. Monet hiihto- ja laskettelurinteet ovat maitohorsmien, muiden kukkien ja jopa puuntaimien peitossa näin kesäisin ja syksyisin.

Loman alussa oli vielä aurinkoista ja melko lämmintäkin, myöhemmin satoi tai oli pilvistä, ja lämpötila tippui alle kymmenen. Kastuimme kunnolla onneksi vain kerran, mutta hytisimme usein varsinkin evästaukojen päätteeksi. Myös kengät kastuivat useampana päivänä, ja patikkapolut olivat paikoin upottavan mutaisia. Hyttysiä oli jonkin verran, mutta Lapin pahimpaan hyttyskauteen verrattuna enää erittäin vähän.

Reippaina tyttöinä kävimme kävelemässä joka päivä, mutta kaikkina päivinä en kaivanut kameraa ollenkaan esiin. Monet metsäkävelyt sekoittuivat mielessäni toisiinsa, koska näkymät olivat niin samanlaisia. Tunturit kuitenkin jäivät mieleen, ja maisemat niiltä erottuvat muista. Alla olemme Kätkätunturilla.

Kätkätunturilta näkyvät myös Levin rinteet. Alla näkyvissä valkoisissa ”kasoissa” säilötään kesäisin lunta talvikauden tulevia kisoja varten.

Viimeinen varsinainen huippu, jonka valloitimme, oli Särkitunturi. Se tunnetaan etenkin järvinäkymistään.

Näin jälkikäteen arvioituna näkymät Särkitunturilta ovat kiistatta loman upeimmat.

Särkitunturilla riitti kuvattavaa joka suunnassa.

Näihin tunnelmiin on hyvä lopettaa. Levi-elämys oli kerrassaan ihana ja kerrytti voimiani tuleviin koitoksiin ja hirmulaskujen maksamiseen.

Lomaan mahtui kylläkin vielä yksi maagisen uskomaton paikka, johon liittyy oikeusjuttuja, miljoonia euroja ja Hollywood-näyttelijöitäkin. Kerron siitä piakkoin erillisessä kirjoituksessa.

Tänään kohtaamani eläimet

Tänään ikkunasta näkyi näin hauskasti pupu.

En koskaan sano pupuja jäniksiksi. Pupu on pupu. Myös mies saa hellittelynimekseen usein pupu, mutta se edustaa vain noin prosenttia hänelle keksimistäni nimistä.

Mennään sitten pupuista poroihin. Tänään näin nimittäin reilusti niitäkin.

Porot vaikuttavat melko höpsöiltä. Olin kuullut porojen hömelyydestä ennenkin, mutta en ollut itse havainnut sitä. Nyt totuus on kuitenkin valjennut minulle. Porot astelevat kevyesti mutta juoksevat kuin pilapiirroksessa. Välillä ne menevät karkuun, ja tulevat sitten uteliaina takaisin. Toisinaan hölmistynyt ilme kruunaa kokonaisuuden.

Tästä valkokasvoisesta yksilöstä tulee värityksensä puolesta mieleen söpö lehmä.

Olin juuri keksimässä sopivia loppusanoja tähän juttuun, kun ihanan pöhkö porolauma tuli peräti terassille asti ihmettelemään. Mikäpä sen sopivampi lopetus!