Aihearkisto: Pohdintaa

Tänään kohtaamani eläimet

Tänään ikkunasta näkyi näin hauskasti pupu.

En koskaan sano pupuja jäniksiksi. Pupu on pupu. Myös mies saa hellittelynimekseen usein pupu, mutta se edustaa vain noin prosenttia hänelle keksimistäni nimistä.

Mennään sitten pupuista poroihin. Tänään näin nimittäin reilusti niitäkin.

Porot vaikuttavat melko höpsöiltä. Olin kuullut porojen hömelyydestä ennenkin, mutta en ollut itse havainnut sitä. Nyt totuus on kuitenkin valjennut minulle. Porot astelevat kevyesti mutta juoksevat kuin pilapiirroksessa. Välillä ne menevät karkuun, ja tulevat sitten uteliaina takaisin. Toisinaan hölmistynyt ilme kruunaa kokonaisuuden.

Tästä valkokasvoisesta yksilöstä tulee värityksensä puolesta mieleen söpö lehmä.

Olin juuri keksimässä sopivia loppusanoja tähän juttuun, kun ihanan pöhkö porolauma tuli peräti terassille asti ihmettelemään. Mikäpä sen sopivampi lopetus!

Talon pohjatyöt on jo tehty!

Voi miten uskomattomalta ja jännältä tuntui todistaa eilen tätä näkyä:

Tuo kauniin tasainen, tarkkaviivainen ja jämäkkä sora-alusta on tulevan kotimme pohja. Sen päälle rakennetaan sokkeli, jonka päälle valmis talo lopulta toimitetaan.

Talon paikka kaivettiin juuri siihen, mihin sen lonkalta merkitsimme. Toisinaan lonkalta tehdyt arviot näemmä osuvat ihan nappiin!

En voi käsittää, että saamme kodin noin ihanalle paikalle! Talo tulee muutenkin etelärinteelle, mutta pohjatöiden ja sokkelin ansiosta se tulee muuhun maastoon nähden vieläkin korkeammalle. Se tarkoittaa mahtavia näkymiä ja reilusti luonnonvaloa.

Jo vuosien ajan olen tottunut näkemään tonttimme asumattomana ja elottomana. Alueena, jolla kaikki vain kuolee, pilaantuu ja ränsistyy (vaikka paikka viidakoituukin kesäisin). Mihin vain tontilla onkaan laskenut katseensa, ensimmäisenä mieleen on tullut sana hoitamattomuus. Kun mitään ei huolleta, ylläpidetä ja/tai korjata, lopputulos on sen mukainen. Huomaan, että upea tontti ei ole päässyt oikeuksiinsa, koska jo vuosikymmenten ajan kaikki siellä on ollut laskusuunnassa. Nyt kun tontti on herätetty eloon, se pääsee näyttämään meille sulonsa. Tuntuu melkein siltä kuin tontti olisi kiitollinen siitä, että sen luokse on vihdoin tultu ja että sitä hoidetaan tästä lähtien aivan toisin kuin ennen.

Alla on muutamia vaihekuvia pohjatöiden varrelta.

Tässä kuvassa kuvakulma on melkein sama kuin yllä, mutta järvimaisema jää risukasan taakse, ja peltomaisema jää toisen risukasan taakse. Talon pohjaa on kaivettu vasta osittain, koska toinen risukasa oli tiellä.

Tässä rakennetaan tietä.

Soraa vaadittiin paljon, jotta tiestä tulisi kantava ja kunnollinen. Sen on myös oltava leveä talokuljetusta varten. Paikoin soraa tarvittiin vieläkin paksumpi kerros.

Valmis tie yltää talon paikalle asti.

Nyt kun risukasat on raivattu näkymien tieltä ja pohja on valmis, pystyn kuvittelemaan meidät ja talon tähän maisemaan paljon todentuntuisemmin kuin ennen. Mieskin tuntui innostuvan talohankkeesta ensimmäistä kertaa oikein tosissaan, kun näki pohjan!

Millaisia tunteita laihat urheilijat herättävät?

Muistan aina, kun silmieni eteen osui vuosia sitten tämä kuvavertailu:

Kuvavertailu levisi kulovalkean lailla, ja siihen lisättiin erilaisia kommentteja.

Kaikissa teksteissä on suurin piirtein sama sanoma: kukaan ei voi haluta näyttää kuvavertailun valkoihoiselta mieheltä, eikä tuollainen riutuneisuus voi olla terveellistä tai tehdä hyvää suorituskyvylle. Tummaihoisen miehen vartalo puolestaan on komea, treenattu, haluttava, lihaksikas, vahva, kiinteä ja sopusuhtainen kaikkine muskeleineen.

Vertailun ruipelosta miehestä kirjoitettiin kuvien yhteydessä, että hän on kivuliaan laiha ”holokaustin uhri”, kalpea, vanhan näköinen, heikko ja lihakseton. Hänen vartaloaan käytettiin lisäksi varoittavana esimerkkinä siitä, mitä kestävyysjuokseminen (tai aerobinen liikunta ylipäänsä) tekee kropalle ja hormonitasapainolle.

Kaiken lisäksi kuvan haukuttu anorektiselta näyttävä mies sattuu olemaan suomalainen kestävyysjuoksija Janne Holmén. Jotkut voivat pitää laihuuden kauhistelua sopivana, mutta todellisuudessa Holménin haukkuminen ruipeloksi on aivan sama asia kuin lihavan ihmisen haukkuminen läskiksi. Siis huonoa käytöstä. Silti sen ymmärtää, sillä pahaltahan tuo kuvavertailu näyttää. Muistan itsekin aina pitäneeni Holménia aivan liian laihana. Monet laihat ja/tai syömishäiriöiset urheilijat, kuten mäkihyppääjä Sven Hannawald, ovat myöhemmin itsekin myöntäneet, että kilpavuosien meno oli sairasta niin syömisten kuin treenaamisenkin suhteen. Samaten suomalainen syömishäiriöstä toipunut nuori naishiihtäjä Eveliina Piippo kertoo, että

”Tuli sellainen kuva, että mitä laihempi on, sitä paremmin jaksaa hiihtää ja että ylämäkeen meneminen olisi vielä vähän kevyempää, jos pudottaisi painoa. Vedin itseni aika koville fyysisesti ja psyykkisesti.”

Kantapään kautta Piippo sanoo huomanneensa, että suoritus on parempi, kun on vähän enemmän rasvaa ja energiaa kropassa. (Lähde: HS)

Veikkaan, että valtaosa ihmisistä suhtautuu yllä olevaan kuvavertailuun samoin kuin juttujen kirjoittajatkin, vaikka yrittäisivätkin muotoilla sanansa nätimmin. Tuon tason laihuus on yksinkertaisesti liikaa, ja sillä selvä. Minuakin laihat miehet kauhistuttavat, mutta itse kyllä halusin nuorempana olla hyvin laiha. Halusin olla kropaltani naisversio Janne Holménista, ja tietyn ajan osittain olinkin. Nyt Lontoon yleisurheilun MM-kisoja katseltuani olen ilokseni havainnut, että luurankomaisimmat urheilijat herättävät minussa kroppansa puolesta vain huolta, eivät pienintäkään ihailua. En enää pidä luisevuutta vähänkään kauniina niin kuin joskus. Törröttäviä luita ei toki muutenkaan olisi koskaan kuulunut pitää kauniina, mutta minä olinkin sairas mieleltäni. Nuorempana olisin pitänyt muun muassa alla näkyvän naisen vartaloa upeana ja tavoittelemisen arvoisena, mikä tuntuu nyt suorastaan hullulta.

Laihat urheilijat ovat saaneet minut tajuamaan, että omat kehonkuvaongelmani, joiden vankina olin aina luullut pysyväni, voivat sittenkin hälvetä! Kun kerran en enää pidä laihuutta kauniina enkä terveellisenä, en luonnollisesti itsekään halua olla laiha, enkä siksi tavoittele sitä. Tähän oivallukseeni on mennyt kauan aikaa, mutta silti se on merkittävä minun taustallani, ja oivallukseni voimistui valtavasti nyt Lontoon MM-kisojen aikaan. Olo tuntuu kovin kevyeltä ja helpottuneelta, ja kiitos siitä kuuluu kyseenalaisille urheilijalaiheliineille!

Löysin kasan ruumiita

Miltä tuntuisi löytää haiseva kasa ruumiita, pääkalloja, selkärankoja, kylki- ja häntäluita, ja kaiken sen päältä ja sivuilta vyöihrakuoriaisia ja niiden toukkia? Tervetuloa minun eiliseen päivääni ja todellisuuteeni!

Tämä on nyt niitä tilanteita, joissa kuvat kertovat enemmän kuin tuhat sanaa.

Silti voi ensin olla vaikea hahmottaa, minkä otusten joukkosurmaa ja muumioitumista tässä surullisesti todistetaan. Mitä tuo kaikki harmaa nöyhtäkin on?

Alla näkyvä syvä pata jäi lopulta hiirten viimeiseksi elonpaikaksi ja samalla myös haudaksi. Jostain syystä ne halusivat mennä sinne, mutta eivät enää päässeet pois.

Pata on tarkoitettu lämpimälle pesuvedelle, ja se löytyy tonttimme vanhimmasta saunasta, jota ei ole käytetty vuosikymmeniin.

Lienee selvää, että hiiret ovat kuolleet janoon ja nälkään, mutta miksi ihmeessä useat kymmenet hiiret ovat halunneet mennä pataan? Onko esim. vain yksi hiiri ajautunut sinne ensin, ja kuollut ja mädäntynyt, ja ovatko muut hiiret sitten luulleet mädän hajun tulevan vaikkapa juustosta tai muusta ruoasta, ja kipittäneet yksi kerrallaan nälän ajamana pataan? Vai menivätkö hiiret pataan suurin piirtein samaan aikaan? Kaikkien hiirten nykyinen hajoamisaste on ainakin niin yhtäläinen, että tuoreempia ruumiita padassa ei ollut.

Myöskään vyöihrakuoriaiset eivät pääse padan pohjaa pidemmälle pakomatkassaan. Ne eivät kuitenkaan kuole ravinnon puutteeseen, koska löytävät sitä hiirten jäänteistä.

Hiirethän lasketaan tuholaisiksi, jotka mahdollisesti levittävät tauteja, saastuttavat ruokamme ja tuhoavat erilaisia materiaaleja. Siinä valossa saunan vesipata on toiminut mitä täydellisimpänä hiirenloukkuna. Pata on kuitenkin tiennyt hiirille hidasta ja raakaa kuolemaa, mikä tuntuu kovin ikävältä.

Kuinkakohan kauan hiiret ovat padassa mädäntyneet? Missä ajassa hiirten ruumiit menevät tällaisiksi?

Voi noita pikkuriikkisiä luita!

Minulla kesti pitkäkin hetki sulattaa näkyä padassa, mutta nyt on jo helpottanut. Alun kuvotus ja ällötys on muuttunut lähinnä suruksi hiirten kohtalosta.

Kun talo valmistuu ja pääsemme itse asettumaan tontille, aion pitää hiiret loitolla tiiviiden ja kannellisten kompostoreiden ja jäteastioiden avulla. Yhdenkään ei tarvitse enää kuolla pataan.

Niin ärsyttävää! Sähköpostiasioimisen ABC

Onneksi näin ei käy useammin. Yleensä sähköpostitse asioiminen on nopeaa, toimivaa ja vaivatonta, mutta välillä silti tulee turhauttavia tilanteita vastaan. Mitä nyt sitten on käynyt? Ei mitään vakavaa, ärsyttävää vain.

Vaikka älypuhelimet, WhatsAppit ja jopa Facebook ovat minulle vieraita tai hankalia käyttää, sähköpostitse asioimisesta olen aina pitänyt. Olen ennenkin hoitanut monia asioita sähköpostin välityksellä, mutta taloprojektin aikana se on vain korostunut: olen pyytänyt ja saanut sähköpostitse tarjouksia, sopimuksia ja tietoa, ja pystynyt lähettämään tarkkoja ohjeita kuvineen ja karttoineen taloprojektiin liittyville ihmisille. Aina kommunikointi ei siltikään jostain syystä toimi, vaikka asia olisi kuinka tarkasti ja selvästi ilmaistu.

Lähetin talofirman myyjälle, jonka kanssa olen asioinut eniten, alla olevan sähköpostin koskien takkahormin (eli piipun) asennusta. Olen korvannut kaikki henkilö- ja yritystiedot pelkillä kirjaimilla, ja lihavoinut avainkohdat.

Moi, X!

Kysyisin taloprojektin tässä vaiheessa takkahormin asennuksesta. Henkilö M:hän lisäsi takan pääpiirustukseen, eli sellainen on ollut alusta asti suunnitteilla.

Ensinnäkin olen nyt löytänyt mieleiseni takanhttp://www.taloon.com/valmistakka-thorma-frankfurt-9-kw-harmaa/SVTF9433017011/dp?openGroup=9631.

Pelkäsin ensin, että linkin takaa löytyvä 142-kiloinen takka on aavistuksen liian painava (alustavasti oltiin puhuttu noin 100 kilon takasta tai kamiinasta), mutta sitten löysin luotettavan oloista tietoa lattioiden kestävyydestä: http://jotul.com/fi/aloitussivu/neuvoja-tulisijan-ostajalle. Linkin mukaan pinta-alaltaan 0,5 m x 0,5 m kokoinen takka saa painaa peräti 433 kg ilman, että lattiaa tarvitsee mitenkään vahvistaa. Mitään niin painavaa en missään vaiheessa ajatellutkaan pieneen taloon, mutta tuon tiedon valossa 142-kiloisen takan pitäisi olla lattialle helppo nakki, eikö niin?

Nyt kysynkin, kuinka paljon firma Y veloittaisi takkahormin asentamisesta? Piippu voisi olla esim. tällainen: http://www.taloon.com/jeremias-3m-piippupaketti-150mm-takkaan-rst/JERDWE50GRP3000150/dp?openGroup=6435.

Asettaisin itse takan paikoilleen, eli tarvitsen tilaustyönä vain kattoon ja välipohjaan tehtävän asennusaukon ja piipun asianmukaisen tiivistyksen ja kiinnityksen.

Kiitos!

Terveisin

S

Viestistäni käy ilmi, mitä kaikkea olen jo selvittänyt ja mitä enää tarvitsen. Vielä tässä vaiheessa sain kelvollisen vastauksen:

Hei S

Tarkistan vielä tuon lattian maanantaina.

Takka / piippu asiassa meidän yhteistyö kumppani on firma C , välitän kyselyn henkilölle P.

Ystävällisin terveisin

X

Vihdoin siihen ärsyttävään osaan. Myyjä X oli lupaustensa mukaisesti lähettänyt kyselyni henkilölle P, jonka vastaus on seuraavanlainen:

Moi,

Mielellämme tarjoamme asiakkaalle takkapaketin.

Vaikkapa saman tyyppisen, kuin hän on kartoittanut.

Olisiko mahdollista antaa asiakkaalle yhteystietomme.

Voitais katsoa sopiva ratkaisu.

Henkilö P

Firma C

Vastaus raivostuttaa minua uskomattoman monesta syystä: tein aivan selväksi, etten ole kiinnostunut takkapaketista, vaan takkapiipun asennuksen hinnasta, ja kaiken lisäksi firma C oli jo saanut sanatarkan kyselyni, nimeni ja sähköpostiosoitteeni myyjän X kautta. Miksi firma C ei siis vastannut kysymykseeni, varsinkin jos he niin ”mielellään” palvelevat minua?

Tein aivan julmettoman kauan töitä löytääkseni oikeanlaisen ja kauniin takan luettuani ensin päiväkaupalla takkojen ominaisuuksista. Näin unia takoista, etenkin kahdesta tietystä mallista. Pitäisikö minun kaiken näkemäni vaivan jälkeen tilata firmalta C ”saman tyyppinen” takka? Käsittämätöntä! Juuri tämän takia aina sanon, että kaikki pitäisi osata tehdä itse, niin ei tarvitsisi asioida tuollaisten firmojen kanssa ollenkaan.

Vai pitäisi meidän löytää asiaan ”sopiva ratkaisu”? Nyt taitaa olla niin, että minä olen sopivan ratkaisuni tehnyt, ja siihen kuuluu tarjouksen pyytäminen toiselta firmalta. Juuri tämä tässä harmittaakin, että vaikka lopulta saisin firman C tajuamaan, että minulla on jo takka valittuna ja että haluan tilata vain piipun asennuksen, firman edustajan lukutaidottomuus ja pakkomyyminen ovat jo muuttaneet käsitykseni firmasta ja sen rehtiydestä.

Jouduin ihan miettimään, mitä vastaan minulle välitettyyn henkilön P viestiin, sillä olin jo muotoillut asiani niin selvästi kuin mahdollista alkuperäisessä kyselyssäni. Niinpä vastasin näin:

Hei,

Sain yhteystietonne. Asiani on yhä sama kuin alla, eli kuinka paljon veloitatte takkapiipun asentamisesta?

Ystävällisin terveisin

S

En jaksa edes kuvitella, mitä sieltä vastataan. Luultavasti mitään vähänkään tarkkaa summaa ei anneta, ja kerrotaan, etten voi tilata pelkkää asennusta, vaan heiltä on tilattava työn lisäksi myös pelit ja vehkeet. Sellaiseen en ryhdy, se on varma. Olen aivan rakastunut löytämääni takkaan, ja nähnyt itseni opettelemassa ”valkean laittamista” (niin kuin mummoni sanoi) sen edessä! Näemmä täytyy opetella myös piipun asentaminen itse, niin ei tule huijatuksi.

Tontilla alkaa tapahtua

Ennen taloprojektiin ryhtymistä minua varoiteltiin siitä, että rakennushommissa voi mennä ikuisuus. Ilmeisesti meidän kohdalla ei kuitenkaan käy niin, sillä tontilla on jo täysi touhu päällä.

Kovin myllättyä on. Se, mikä vielä hetki sitten näytti viidakolta, näyttää nyt tältä:

Yllä näkyy tien tieltä raivattua maata, kiviä ja kantoja. Tiestä tulee leveä, vahva ja kantava, jotta se kestää talokuljetusauton ja nosturin painon.

Maassa oli isoja kuoppia, minkä tajusin vasta kun astuin yhteen ja kaaduin. Minulla oli papereita sylissä, enkä siksi nähnyt kunnolla eteeni. Ei onneksi sattunut yhtään, maa kun oli niin pehmeää.

Tällä kertaa meidät pyydettiin tontille merkitsemään talon paikka. Yllätyin ensin pyynnöstä, sillä talohan on piirretty asemapiirrokseen millin tarkkuudella, ja jouduin lisäksi maksamaan hintavasta asemapiirroksesta erikseen. Tontilla seisoessamme tajusin kuitenkin, että kun maata on yli hehtaari, ja asemapiirroksessa tonttimme on pieni pläntti yhdellä A4:n paperiarkilla, millimetrin tarkkuus paperilla ei välttämättä kerro talon paikkaa maastossa edes metrin tarkkuudella. Niinpä oli hyvä, että menimme tontille mittailemaan.

Jutussa oli vain yksi mutta. Tai aika montakin muttaa. Yksi isoista risukasoista oli nimittäin juuri talon paikan kohdalla. Kasa oli niin korkea ja laaja, että se teki tiettyjen mittojen ottamisen mahdottomaksi. Lisäksi meillä ei ollut kunnon mittalaitteita (esim. lasermitta) eikä edes kompassia ilmansuuntien tarkkaa päättelyä varten (talon julkisivun tulisi osoittaa suoraan etelään). Ilmansuunnatkin päättelimme lopulta fiilispohjalta, vaikka toki tiesimme koko ajan suurpiirteisesti, missä mikäkin suunta on.

Yllä näkyy kahden eri kulman maastomerkit. Kolmas kulma jää risukasan taakse ja viimeinen kulma vasemmalle valokuvan ulkopuolelle. Yllä näkyvistä kulmista vain toinen on talon kulma, toinen puolestaan terassin kulma. Risukasan takia emme pystyneet merkitsemään maastoon pelkkää talon paikkaa, vaan jouduimme merkitsemään koko kompleksin (talo + terassit).

Tänään maatyömies soitti ja kertoi jo kaivaneensa talon paikkaa noiden meidän laittamien merkkien perusteella. Asemakaava-alueella näin suurpiirteinen mittaaminen ei tulisi kuuloonkaan, eikä mittaaminen muutenkaan ole ostajan tehtävä, vaan mittaaminen tehdään kunnon laitteilla asiantuntijoiden toimesta. Ja kun asemakaava-alueiden tontit vieläpä ovat nykyään niin pieniä, ja naapureiden tontit alkavat siitä, mihin oman talon seinä yltää, talojen kohdat täytyy mitata erittäin tarkasti. Toista se on haja-asutusalueella maalla. Talon paikka kaivetaan siihen, mihin ostaja sattuu merkit lonkalta painamaan!

Ilokseni maatyömies sanoi, että maata tarvitsi kaivaa vain vähän talon kohdalta, ennen kuin se muuttui kovaksi. Nyt on siis varmaa, että maaperä ei ole pehmeää eikä talo siksi tarvitse mitään erikoisvahvennuksia perustukseen, vaan tavallinen, nykyaikainen perustus on juuri sopiva meidän talolle. Taloon tulee joka tapauksessa tuulettuva alapohja, jollaista Säteilyturvakeskuskin suosittelee radonalueille.

Kaikki vaikuttaa toistaiseksi menevän hyvin, mutta paljon saa jännittääkin juttuja aina talon paikasta ja eri asioiden kalliista hintalapusta alkaen.

Yllä näkyy saunarakennus, jota voisin yrittää remontoida myöhemmin syksyllä. Se osittain houkuttaa, mutta osittain unelmoin uudenraikkaasta saunasta. Katsotaan nyt. Vielä on paljon tähdellisempääkin pohdittavaa kuin saunalöylyt.

Kesän paras biisi, sketsi ja jätski

Viime aikoina en ole kokenut tarvetta tai halua jakaa moniakaan kivoja asioita. En ole toistaiseksi tullut kirjoittaneeksi edes Budapestin-matkastamme, vaikka aikomus on ollut. Kävin heinäkuussa myös Helsingin Lammassaaressa, josta en ollut koskaan aiemmin edes kuullut. Olisin voinut kulkea siellä kamera kourassa ja kertoa paikasta myöhemmin blogissa, mutta en ottanut siellä kuvan kuvaa, vaan nautin vain hetkestä. Nykyään minun on yleensä aiempaa helpompi päätellä, mistä voin kuvitella kirjoittavani ja mistä puolestaan en välitä kirjoittaa.

Nyt kesällä olen tehnyt kolme hienoa löytöä, jotka haluan jakaa muiden kanssa.

Kesän paras biisi

Mitä vanhemmaksi tulee, sitä harvempi biisi jaksaa tehdä vaikutusta. Itse myös kyllästyn aiempaa nopeammin jopa sellaisiin kappaleisiin, joista pidän. Ennen vastaani tuli paljon useammin biisejä, joista innostuin, mutta nykyään joudun välillä sammuttamaan radion juoksulenkeillä, koska musiikki alkaa puuduttaa enemmän kuin juoksu, vaikka käyn kaikki radiokanavat läpi lukemattomia kertoja lenkkien aikana. Onneksi onnistuin kuulemaan yhtenä iltana upean kappaleen, joka sykähdytti heti ja sopii loistavasti tanssi- ja treenibiisiksi. Biisi on Danny Oceanin Me Rehúso.

Kesän paras sketsi

Minua naurattaa jo pelkkä muistokin tästä sketsistä. Siitä on jo jäänyt monta vitsiä miehen ja minun käyttöön. Näin sketsin ensi kertaa nyt kesällä, mutta todellisuudessa se lienee paras sketsi koskaan. Niin hauska, oivaltava ja täynnä huomioita. Aivan huippu! Alkaa taas naurattaa, kun vain ajattelenkin sitä. Sketsi löytyy Yle Areenasta suomennettuna, ja se alkaa kohdasta 12:23.

Kesän paras jätski

Olen pitänyt Suomen vegejäätelövalikoimaa kohtuullisen hyvänä, mutta nyttemmin olen huomannut sen koskevan vain isompia jäätelöpaketteja, ei yksittäisiä tuutteja ja puikkoja. Jos ei halua mehujäätä, joissa monissa niissäkin on eläinperäisiä ainesosia, vaan kunnon jäätelön, valikoima on onnettoman kehno tai jopa olematon. Yhden tuutin, ja vieläpä varsin makoisan ja kermaisen täyteläisen, olen onneksi löytänyt sekä S- että K-ryhmän kaupoista. Jäätelön nimi on Choice Soft Caramel Toffee tai vastaavasti Choice Toffeetuutti. Omiin lempimakuihini lukeutuu juuri toffee, eli se varmasti osaltaan selittää, miksi tuutti oli minulle niin kiva yllätys.

Toivottavasti näistä jaoista on joillekuille iloa. Jos aika on kortilla ja voi valita vain yhden, niin suosittelen sketsiä, nauru kun tunnetusti pidentää ikää ja suo ihmiselle siten lisää aikaa!

Freelancerin hohdokas työpäivä

Tänään radiossa puhuttiin töihin paluusta loman jälkeen ja siihen mahdollisesti liittyvästä ahdistuksesta. Samassa yhteydessä haastateltiin eri psykologeja ja kysyttiin neuvoa siihen, miten työelämään saisi palattua vaivattomammin etenkin, jos ei varsinaisesti pidä työstään ja tietää, ettei ole unelma-alallaan. Pohdittiin myös, pitäisikö loma aloittaa ja lopettaa keskellä viikkoa, jotta töihin paluu kävisi kevyemmin, eikä työviikko siten alkaisi viidellä työpäivällä saman tien loman jälkeen.

Kuuntelin juttuja mielenkiinnolla, ja päällimmäisenä mielessäni oli koko ajan vain yksi ajatus: Onneksi mikään tuo ei koske minua! Freelancerina saan valita, kuinka paljon töitä teen ja milloin. Minun ei tarvitse töihin lähteäkseni herätä aikaisin aamulla huonosti nukutun yön jälkeen, ja miettiä, kuinka paljon vihaan elämääni. Minkäänlaista mahdollisesti ällöttävää töihin paluuta ei tarvitse pelätä mihinkään vuodenaikaan. Ja tietysti tähän kadehdittavaan soppaan lisätään vielä tämä: olen unelma-alallani eli toimin kääntäjänä koulutukseni mukaisesti lempikieliäni väännellen ja niiden loputtomia ulottuvuuksia pähkäillen ja ihaillen.

No, tuo ajatus tosiaan oli se päällimmäisin. Kun pääni ei enää leijaillut pilvissä, aloin miettiä, miltä tyypillinen työpäiväni freelancerina todellisuudessa näyttää. Kun kerran freelancerina oleminen on niin hohdokasta, niin miten se ilmenee juuri minun kohdallani? Päätin jakaa tavanomaisen työpäiväni kulun lukijoiden kanssa, mutta sitä ennen pieni varoituksen sana: alla oleva voi olla liian glamoröösiä joillekin lukijoille.

Freelancerin hohdokas työpäivä

Klo 10: Alan heräillä, mutta en nouse vielä.

klo 11.05: Kello herättää. On aika nousta, enkä kehtaisi muutenkaan nukkua enää yhtään pidempään asuessani nyt tilapäisesti aamuvirkun isäni kanssa. Hän herää ennen viittä ja nousee ennen kuutta.

klo 12.00: Aamutoimien ja pihalla käymisen jälkeen avaan tietokoneen ja menen lukemaan sähköpostit, sillä saan kaikki työtarjoukset sähköpostitse. Sähköpostilaatikossa minua odottaa aina jokin näistä vaihtoehdosta:

tyypillisin vaihtoehto: mitään töitä ei ole tarjottu mistään (vaikka olen kirjoilla useissa firmoissa)

toiseksi tyypillisin vaihtoehto: työtarjouksia on, ja ne näyttävät tältä:

  • mitä: tv-ohjelma Netflixiin
  • lähtökieli: kiina (en osaa kiinaa)
  • kohdekieli: suomi
  • käännös vai oikoluku: oikoluku
  • deadline: 3.8.2017 klo 15 New Yorkin aikaa
  • milloin saan ohjelman oikoluettavakseni: 4.8.2017 klo 15 New Yorkin aikaa (!)

kolmanneksi tyypillisin vaihtoehto: yllä esitettyä realistisempi työtarjous (sekä kielen että deadlinen osalta) on saapunut klo 3.26 Suomen aikaa, ja koska en kuitannut tarjousta 15 minuutin sisällä tarjouksesta eli keskellä yötä, minua odottaa myös klo 3.41 saapunut sähköposti, jossa todetaan, että työ on kiireellisyyden vuoksi annettu jollekulle toiselle

klo 12.05: Olen valmis toteamaan, ettei tälle(kään) päivälle ole toistaiseksi luvassa palkkatöitä. Tarkistan, että olen laskuttanut aiemmin tekemistäni töistä juuri oikean taksan mukaan, ja lähetän laskun hyväksyttäväksi firmaan X.

klo 15.45: Firma X:stä on vastattu, että lasku on hyväksytty ja on matkalla palkkakonttoriin. Katson laskua ja huomaan, että taksa on muutettu sovittua pienemmäksi. Silloin alan aina nähdä punaista. Vastaan viestiin, että taksa ei ole työehtosopimuksen mukainen ja että en hyväksy sitä.

klo 16.10: Firma X on vastannut ja kertonut perusteeksi, että palkkio nyt vain sattuu olemaan vähän pienempi. Kirjoitan sinne, että palkkio on juuri se, mikä työehtosopimuksessa lukee ja piste. Kysyn, mitä kirjallinen sopimus merkitsee firmalle ja että tajutaanko siellä, millaisessa asemassa kääntäjät ovat, jos firma alentaa palkkioita mielivaltaisesti milloin haluaa. Jään odottamaan vastausta ja alan jo kaivaa ammattiliiton lakimiehen yhteystietoja. [Kirosanoja, valitusta, mutinaa.] Mietin, miten muotoilen viestini firmalle sitten, kun alan uhkailla lakimiehellä.

klo 17.00: Firma X on vastannut hyväksyneensä alkuperäisen laskun. Tarkastan sen ja totean, että taksa on nyt oikea eli se, mitä olin käyttänyt laskussa, jonka lähetin firmalle aiemmin päivällä. Tiedän saavani firmalta jatkossa entistäkin nihkeämmin työtarjouksia, koska en suostu kusetukseen, eli heidän listoillaan olen hankala tapaus.

klo 17.05: Menen katsomaan verkkopankkiin, onko toinen lafka, firma Y maksanut minulle vihdoin palkkioni, joka on jo monta päivää myöhässä. Palkkiota ei näy tilillä. Osaan jo odottaa, että kuukautiset myöhästyvät tälläkin kierrolla, koska stressaan niin paljon saamattomia palkkioita. Kääntäjien keskustelupalstat ovat täynnä kertomuksia, joissa pahimmissa on tehty tuhansien eurojen edestä työtä saamatta palkkaa.

klo 17.10: Menen kirjoittamaan firmalle Y vihaisen sähköpostin, jossa kerron, että olen muistuttanut palkkiosta jo monta kertaa ja että tämä ei ole ensimmäinen kerta, kun firma Y yrittää jättää palkkiot maksamatta. Kirjoitan, että en enää koskaan käännä firmalle mitään, jos palkkiota ei makseta välittömästi. Mielessäni olen jo päättänyt, että en tee firman kanssa enää töitä, vaikka palkkio nyt maksettaisiinkin. Firman epäluotettavuus on ylittänyt sietokykyni.

Hohdokkaan työpäivän päätös

***

klo 13.15 pari päivää myöhemmin: Firma Y:n maksama palkkio näkyy tililläni, ja summa on oikea. Huh! Menetin joka tapauksessa taas yhden yhteistyöfirman, ja myös firma X on huijausyrityksineen melkoinen vitsi…

Niin että kyllä minä olen onnekas, kun ei tarvitse yököttävää töihin paluuta murehtia!

Haudutettu koiranlihapata (ei-vegaaninen lihansyöjän unelma)

Koiranliha ja koirien kohtelu ovat olleet tapetilla viime aikoina. Ensin silmiini osui Ylen juttu koirien tarkoituksellisesta kiduttamisesta Espanjassa, ja sitten Helsingin Sanomien juttu koiranlihan myymisestä ja syömisestä Etelä-Koreassa. Näissä aiheissa ei toki ole mitään uutta. Koiria on kidutettu ja/tai syöty tietyissä maissa ja kulttuureissa jo pitkään. Moni lienee myös kuullut jokakesäisestä Yulinin koiranlihafestivaalista, jota vietetään Kiinassa ja joka näyttää tältä:

Aiheesta innostuneena minäkin päätin osallistua koirarientoihin jakamalla koiranlihareseptin ja sellaista koiratietoutta, mitä kaikilla ei ehkä ole.

Haudutettu koiranlihapata

  • 1 keskikokoinen koira
  • sipulia
  • ananasviipaleita
  • vihreää paprikaa
  • tomaattisosetta
  • kiehuvaa vettä
  • laakerinlehtiä
  • Tabasco-kastiketta
  • koiranmaksapyreetä

Marinadi:

  • viinietikkaa
  • pippuria
  • suolaa
  • valkosipulin kynsiä

1. Tapa ja nylje koira. Kypsennä avotulen yllä. Poista nahka, kun se on vielä lämmin, ja siirrä sivuun myöhempää käyttöä varten. Leikkaa liha kahden ja puolen senttimetrin kokoisiksi paloiksi.

2. Anna lihan maustua marinadissa kaksi tuntia. Paista lihapalat öljyssä isossa wokkipannussa avotulen yllä. Lisää silputtu sipuli ja ananaspalat ja kuullota.

3. Kaada joukkoon tomaattisose, kiehuva vesi, pilkottu vihreä paprika, laakerinlehdet ja Tabasco-kastike. Anna hautua kannen alla, kunnes liha on mureaa.

4. Lisää lopuksi koiranmaksapyree, ja keitä vielä 5 – 7 minuuttia.

Nam! Ruokalaji on klassikko Filippiineillä, ja sopii tarjottavaksi erityisesti häihin.

Tiesitkö tämän koirista?

Vaikka koirien syöminen on laillista 44 osavaltiossa Yhdysvalloissa, siellä paatuneimmatkaan lihansyöjät eivät syö koiria. Vaikka eläinvauvoista maistuvat niin vasikat kuin karitsatkin, koiranpentuja ei ihmisten lautasilla näy.

Porsaat ovat vähintään yhtä älykkäitä ja tunnekyvykkäitä kuin koirat, ja sopivat myös seuraeläimiksi.

Ravitsemuksellisesti koiranliha on täysin vastaavaa ihmiselle kuin mikä tahansa muukin liha.

Koiranlihaa ovat syöneet eri kansat ympäri maailmaa kautta historian: 300-lukuisista haudoista on löytynyt kuvauksia koirien teurastamisesta muiden ruokaeläinten ohella, ja koiranlihan tiedetään maistuneen roomalaisille, korealaisille, kiinalaisille, filippiiniläisille, Hippokrateelle, dakota-intiaaneille, havaijilaisille, asteekeille ja nigerialaisille. Lihansyöntiähän usein perustellaan juuri sillä, että ”niin on aina tehty”, eli vedotaan tapoihin ja tottumuksiin. Miksi tällainen ajattelu ei ulotu koiriin vieläkin laajemmin? Miksi koirien syöminen länsimaissa on tabu, mutta niin monien muiden eläinten syöminen ei?

Koirat lähestulkoon kerjäävät, että söisimme niitä. Joka vuosi maailmassa lopetetaan kolmesta neljään miljoonaa (kulku)koiraa ja -kissaa. Se tarkoittaa, että miljoonia kiloa lihaa heitetään hukkaan joka vuosi, mikä on valtava ympäristöllinen ja taloudellinen ongelma. Amerikassa kulkukoirien ja -kissojen lihaa syötetään karjaeläimille, jotka länsimainen ihminen sitten kelpuuttaa omaksi ruoakseen. Koiran- ja kissanlihan kierrättäminen ihmisravinnoksi muiden eläinten kautta on tarpeetonta tuhlaamista, koska voisimme syödä koirat ja kissat suoraan itse.

Mikä siis estää meitä syömästä koiranlihaa? No kun koirat ovat niin ihania ja söpöjä! Nykyisessä lihanhimoisessa maailmassa meillä ei tulisi olla varaa moiseen hempeilyyn. Myös lehmät, porsaat, kanat ja lampaat ovat ihania ja söpöjä, mutta ei se estä meitä syömästä niitä.

Etkö siltikään ole vakuuttunut? Eikö vesi herahda kielelle, kun näet tämän?

Ai ei herahtanut? No entä syttyykö syömishimosi, kun näet nämä?

Ai ei syttynyt? Jo nyt on kumma. Koiria, porsaita ja lampaita on kuitenkin syöty iät ja ajat, mikä onkin varsin perusteltu ja järkevä syy syödä niitä myös nyt ja jatkossa. Kun lisäksi ottaa huomioon koirien reilun saatavuuden, todennäköisen vapaudessa kasvamisen, niiden edullisuuden ja herkullisen maun, ei ole yhtäkään syytä olla syömättä koiria, mikäli muidenkin eläinten liha maistuu.

Reseptin ja koiratiedon lähde: Safran Foer, Jonathan. Eating Animals (2009).

Muutan viidakkoon

Viimeisimmät tonttikuulumiset tulevat tässä:

Sanat rehevyys ja vehreys saavat tontilla miltei uuden merkityksen.

Voikukanlehdetkin olivat niin pitkiä ja muhkeita, että asetin kameran kotelon niiden juureen, jotta niiden kokoluokasta saa käsityksen.

Ulkomaankohteilta vaadin tavallisesti eniten juuri vehreyttä, joka kuitenkaan ei ole itsestäänselvyys monissakaan maissa. Miksi lähteä merta edemmäs kalaan, kun vehreä viidakko löytyy omalta tontilta vain 50 kilometrin päässä Helsingistä?

Meidän piti melkein kiirehtiä tontille tällä viikolla siistimään paikkoja, sillä sain kuulla, että siellä meinataan myllätä ja rakentaa kovastikin jo ensi viikosta alkaen! Se on erityisen yllättävää, koska rakennuslupaakaan ei vielä ole. Pääsuunnittelija kuitenkin arveli, että saamme sen heti elokuun alussa, ja siihen mennessä pitää jo olla paljon maatöitä tehtynä. Niinpä kävimme ristimässä tontin rakennustyömaaksi: asiattomilla ei ole sinne nyt asiaa. Ei sinne tosin kukaan asiaton kaiketi menisi ilman kylttiäkään, sillä kasvillisuus tekee etenemisen paikoin vaikeaksi.

Muuten oli kyllä todella kaunista, vaikka itse sanonkin. Pidän tontin tunnelmasta, ja näen meidät sinne asumaan. On oikeasti pienoinen ihme, että juuri meidän suvulla sattuu olemaan tällainen tontti. Totuin nimittäin jo pienenä siihen, että meidän perheellä ei koskaan ollut mitään ”hienoa”. Kun olin lapsi, kaverini lähtivät kesämökeille lomailemaan, uimaan, saunomaan ja leikkimään. Kun meidän perhe lähti ”kesämökille”, se tarkoitti pelkkää ruumiillista työtä puutöiden, vedenhaun ja kakkaämpäreiden tyhjennyksen parissa, ja kaikki se työ tehtiin muita ihmisiä varten. Toinen esimerkki: Kerran lapsena lähdin kesäleirille, jolla yövyttiin teltoissa. Makuupussi ja muutkin varusteet piti tuoda itse. Sain kotoa mukaani isän vanhan, 1960-lukuisen makuupussin. Oli kesäkuun alku, ja öisin oli hallaa. Muut lapset leirillä valittivat hikoilevansa kunnollisissa, nykyaikaisissa makuupusseissaan, kun itse puolestani hytisin niin, etten saanut öisin unta, ja huuleni rohtuivat kylmyydestä nelinkertaisiksi normaalikokoonsa nähden (ei minulla ollut sen ikäisenä huulirasvaakaan mukana). Meidän perheessä kaikki vanhakin oli aina uutta. Jos mietittiin esim. sohvien uusimista, pian todettiin, että sohvathan olivat jo ”uudet”. Eivät ne olleet kuin 10 vuotta vanhat. Kaiken tämän valossa olen yhä niin ihmeissäni siitä, että meidän perheellä on kerrankin jotain niin ihanaa kuin valtava järvenrantatontti rinteessä! Ja vieläpä alueella, joka on täyttä maaseutua, mutta kuitenkin niin lähellä pääkaupunkiseutua ja kaikkia sen palveluja!

Ruohonleikkaus muutti ilmettä hiukan puutarhamaisemmaksi.

Täytyy muuten sanoa, että olen pääosin todella tyytyväinen perheeni vaatimattomaan, epämaterialistiseen historiaan. Se on taatusti vaikuttanut omiinkin arvoihini, ja yhä tänäkin päivänä ihmettelen tietynlaista väline-elämää ja -urheilua, millaista välillä näen ympärilläni. Jos olisin lapsena tiennyt, että saan aikuisena upean tontin kaikkien menetettyjen kesämökkipäivien ja makuupussien tilalle, olisin yhä kantanut puita selkä vääränä ja vapissut kuin horkassa, mutta tehnyt sen kaiken riemumielin!