Avainsana-arkisto: laihuus

Millaisia tunteita laihat urheilijat herättävät?

Muistan aina, kun silmieni eteen osui vuosia sitten tämä kuvavertailu:

Kuvavertailu levisi kulovalkean lailla, ja siihen lisättiin erilaisia kommentteja.

Kaikissa teksteissä on suurin piirtein sama sanoma: kukaan ei voi haluta näyttää kuvavertailun valkoihoiselta mieheltä, eikä tuollainen riutuneisuus voi olla terveellistä tai tehdä hyvää suorituskyvylle. Tummaihoisen miehen vartalo puolestaan on komea, treenattu, haluttava, lihaksikas, vahva, kiinteä ja sopusuhtainen kaikkine muskeleineen.

Vertailun ruipelosta miehestä kirjoitettiin kuvien yhteydessä, että hän on kivuliaan laiha ”holokaustin uhri”, kalpea, vanhan näköinen, heikko ja lihakseton. Hänen vartaloaan käytettiin lisäksi varoittavana esimerkkinä siitä, mitä kestävyysjuokseminen (tai aerobinen liikunta ylipäänsä) tekee kropalle ja hormonitasapainolle.

Kaiken lisäksi kuvan haukuttu anorektiselta näyttävä mies sattuu olemaan suomalainen kestävyysjuoksija Janne Holmén. Jotkut voivat pitää laihuuden kauhistelua sopivana, mutta todellisuudessa Holménin haukkuminen ruipeloksi on aivan sama asia kuin lihavan ihmisen haukkuminen läskiksi. Siis huonoa käytöstä. Silti sen ymmärtää, sillä pahaltahan tuo kuvavertailu näyttää. Muistan itsekin aina pitäneeni Holménia aivan liian laihana. Monet laihat ja/tai syömishäiriöiset urheilijat, kuten mäkihyppääjä Sven Hannawald, ovat myöhemmin itsekin myöntäneet, että kilpavuosien meno oli sairasta niin syömisten kuin treenaamisenkin suhteen. Samaten suomalainen syömishäiriöstä toipunut nuori naishiihtäjä Eveliina Piippo kertoo, että

”Tuli sellainen kuva, että mitä laihempi on, sitä paremmin jaksaa hiihtää ja että ylämäkeen meneminen olisi vielä vähän kevyempää, jos pudottaisi painoa. Vedin itseni aika koville fyysisesti ja psyykkisesti.”

Kantapään kautta Piippo sanoo huomanneensa, että suoritus on parempi, kun on vähän enemmän rasvaa ja energiaa kropassa. (Lähde: HS)

Veikkaan, että valtaosa ihmisistä suhtautuu yllä olevaan kuvavertailuun samoin kuin juttujen kirjoittajatkin, vaikka yrittäisivätkin muotoilla sanansa nätimmin. Tuon tason laihuus on yksinkertaisesti liikaa, ja sillä selvä. Minuakin laihat miehet kauhistuttavat, mutta itse kyllä halusin nuorempana olla hyvin laiha. Halusin olla kropaltani naisversio Janne Holménista, ja tietyn ajan osittain olinkin. Nyt Lontoon yleisurheilun MM-kisoja katseltuani olen ilokseni havainnut, että luurankomaisimmat urheilijat herättävät minussa kroppansa puolesta vain huolta, eivät pienintäkään ihailua. En enää pidä luisevuutta vähänkään kauniina niin kuin joskus. Törröttäviä luita ei toki muutenkaan olisi koskaan kuulunut pitää kauniina, mutta minä olinkin sairas mieleltäni. Nuorempana olisin pitänyt muun muassa alla näkyvän naisen vartaloa upeana ja tavoittelemisen arvoisena, mikä tuntuu nyt suorastaan hullulta.

Laihat urheilijat ovat saaneet minut tajuamaan, että omat kehonkuvaongelmani, joiden vankina olin aina luullut pysyväni, voivat sittenkin hälvetä! Kun kerran en enää pidä laihuutta kauniina enkä terveellisenä, en luonnollisesti itsekään halua olla laiha, enkä siksi tavoittele sitä. Tähän oivallukseeni on mennyt kauan aikaa, mutta silti se on merkittävä minun taustallani, ja oivallukseni voimistui valtavasti nyt Lontoon MM-kisojen aikaan. Olo tuntuu kovin kevyeltä ja helpottuneelta, ja kiitos siitä kuuluu kyseenalaisille urheilijalaiheliineille!

”Laihduin 10 kiloa. Nyt olen seksikäs ja itsevarma.”

Eivätkö alla olevat onnistumistarinat kuulostakin tutuilta?

Laihduin 7,7 kiloa 10 viikossa. En olisi koskaan uskonut onnistuvani. Aiemmin en halunnut edes puolisoni näkevän minua ilman vaatteita. Nyt itseluottamukseni on kohentunut niin, että jopa nautin peilikuvani katselemisesta.

*

Laihduin 8,4 kiloa 10 viikossa. Tämä oli juuri sitä mitä tarvitsin. Sain itseluottamukseni kuntoon ja hurjasti lisää energiaa! Voin näyttäytyä tyköistuvissa vaatteissa ja iloita kehostani – pitkästä aikaa.

*

Treenasin käsivarsiani kahdeksan viikkoa. Enää en kadehdi muiden upeita käsivarsia kuntosalilla. Ihailen nyt omiani.

*

Lähde: Kunto Plussan erikoisnumero: Onnistujan opas – Treenaa ja hoikistu (2017)

Yleensä kaikenlaiset onnistumiset elämässä ovat hienoja tapahtumia. Niin voisi hyvin olla myös laihduttamisen, painonhallinnan ja treenaamisen kohdalla. Miksi yllä olevat onnistumistarinat kuitenkin särähtävät korvaan? Löysin niistä paljon mätää, ja heitän ilmoille kysymyksiä, joita minulle tuli tarinoista mieleen.

Jos omalle kumppanille alasti näyttäytyminen on vajaasta kahdeksasta kilosta kiinni, niin eikö ongelma silloin ole korvien välissä eikä kehossa?

Miksi oletusarvona on, että muiden kehoja kadehditaan, ja kadehtiminen voi loppua vasta, kun ihminen treenaa kehoaan ja saavuttaa tuloksia?

Eikö muutamaa kiloa painavampana voi esiintyä tyköistuvissa vaatteissa? Jos näin ajattelee, taaskin ongelma on henkinen eikä fyysinen.

Miksi oman peilikuvan katselu esitetään lähes aina joko kiusallisena tai nautittavana? Voisiko oman peilikuvan katselu olla neutraalia? Vai tarvitseeko omaa peilikuvaa kummemmin töllötellä ylipäänsäkään?

Voiko omasta kehostaan iloita vain, jos on laihtunut ja treenannut?

Itse näen kyseiset onnistumistarinat ongelmallisina. Itsensä läskiksi, rumaksi ja epävarmaksi tunteva henkilö ei ala tuntea itseään seksikkääksi ja itsevarmaksi treenaamalla ja muutaman kilon laihtumisella. Pitäisi päästä ongelman ytimeen, eikä se ongelma ole niissä 7,7 painokilossa.

Sinänsä on ihailtavaa, että ihmisiä yritetään motivoida liikkumaan ja syömään terveellisesti. Onnistutaanko siinä tavoitteessa kuitenkaan, jos ihmisille väitetään päin naamaa, että itseluottamus saavutetaan hoikistumalla ja että painavampana on normaalia haluta peittää vartalonsa jopa omalta kumppaniltaan? Entä miltä kuulostaa vihjaus siitä, että omaan kehoon ei voi olla tyytyväinen, jos ei ole laihduttanut ja myös laihtunut?

Kunto Plussan onnistumistarinoissa ei oteta monia nykyajan ongelmia huomioon. On paljon ihmisiä, joille mikään ei riitä, kun puhutaan painosta ja laihuudesta. Moni ei normaalipainoisenakaan ole tyytyväinen kehoonsa, ja lisäksi arvioi itsensä ylipainoiseksi. Onko lehdellä vastausta siihen, mitä tapahtuu, jos onnistuu laihtumaan ja kiinteytymään, mutta oma oleminen ei muutukaan auvoiseksi? Vai onko sellainen edes mahdollista lehden mukaan? Seuraako laihtumista ja kiinteytymistä aina satavarma autuus, niin kuin onnistumistarinoissa annetaan ymmärtää?

Seurasin joskus säännöllisesti Suomi24:n syömishäiriöpalstaa saadakseni vertaistukea omiin syömisongelmiini. Muistan aina sellaisen tarinan, jossa ahmimishäiriötä sairastava nainen kertoi lihoneensa noin 50 kilon painosta yli 100 kiloon. Hän koki tilanteensa hyvin tuskaiseksi ja halusi laihtua, mutta muisti hyvin sen, että oli aina pitänyt itseään lihavana myös 50-kiloisena eikä ollut koskaan ollut tyytyväinen ulkonäköönsä ja painoonsa hoikkanakaan. Tarina on jäänyt niin hyvin mieleeni, koska tunnistin siitä itseni (vaikka en koskaan olekaan ollut lihava) ja tiedän, että moni muukin tunnistaa. Mikseiköhän tällaisia tarinoita koskaan kerrota naistenlehtien treeni- ja laihtumistarinoiden yhteydessä?

Toki on monia ihmisiä, joille painonpudotus tekee terveydellisestikin hyvää. He myös todennäköisesti tulevat onnellisemmiksi laihduttuaan, koska ylipaino on saattanut hankaloittaa heidän elämäänsä monin tavoin. Tilanne on kuitenkin täysin toinen, kun ”ylimääräiset” kilot ovat lähinnä kosmeettisia.

Jos ihmiset treenaisivat edes puoliksi niin paljon päänuppiaan kuin pakaroitaan, niin niitä tuloksia vasta kelpaisikin esitellä, ja voitaisiin puhua todellisista onnistumistarinoista.

20 vuotta syömishäiriöistä ajattelua

Olin 10-vuotias, kun kuulin ensi kertaa olevani lihava. Joku luokkakaveri sanoi niin koulussa. En ajatellut asiaa ensin paljoakaan, mutta pian joku muu sanoi samaa. Minua ei haluttu erääseen akrobaattiseen liikuntaryhmään, koska luokkakaverien mukaan en kuitenkaan olisi taipunut mihinkään liikkeisiin läskieni takia. Kun lopulta pari läheistäni kommentoi painoani ja vertasi minua hoikempiin ystäviini, silloin todella tajusin asioiden olevan pielessä. Koulukavereiden jutut vielä kestin, mutta läheisten silmissä halusin olla hyväksytty ja rakastettu, jollainen en selvästi ollut 10-vuotiaan tytön painossani.

En ollut koskaan ajatellut painoani ennen kuin muut alkoivat huomautella siitä. Peiliin katsoessani en ollut koskaan katsonut vartaloani millään silmällä, minussa ei kerta kaikkiaan ollut piiruakaan kehokeskeistä ajattelua. En ollut koskaan ajatellut ruumiini kokoa. En ollut koskaan osannut vertailla eri ihmisten vartaloita. Nähdessäni ihmisiä kadulla tai missä tahansa en koskaan osannut ajatella heitä hoikkina tai lihavina ihmisinä, niitä käsitteitä ei vain ollut minulle olemassa. Ja miksi olisi ollutkaan, olinhan kymmenvuotias. Kun painostani alettiin huomautella, en voinut enää syödä mitään makeaa tai epäterveellistä kotona ilman joidenkin pelkoa siitä, että lihon lisää, eikä meillä muutenkaan syöty mitään makeaa arkena. Kun saamani paheksunta oli käynyt enemmän kuin selväksi, oli aika hypätä vaa’alle. En voi tietää, millaista lukemaa kukin lukija on mielessään ajatellut tähänastisen tarinani perusteella, mutta oletettavasti suurta sellaista, koska puhutaan läskistä lapsesta. Vaa’an viisari pysähtyi 44 kilon kohdalle. Kyllä, olin läski 44-kiloinen. Todellisuudessa en ollut kiloakaan ylipainoinen lihavasta puhumattakaan, enkä ole koskaan myöhemminkään elämässäni ylittänyt normaalin painon ylärajaa.

Oli aika ryhtyä dieetille. Olin muutenkin aktiivinen lapsi, ja aloitin myös karaten harrastamisen niihin aikoihin. Motiivina laihdutukselle toimi toive siitä, että minua rakastettaisiin taas, enkä saisi jatkuvasti kuulla pyöreydestäni. Aloin miettiä syömisiäni. Aika pian olin perillä kaloreista ja kielletyistä ruoista, ja muistan jopa saarnanneeni samanikäiselle sukulaispojalle siitä, kuinka epäterveellinen hänen syömänsä suklaapatukka oli. ”Et sä tiedä, kuinka paljon tossa on kaloreita, susta tulee pian lihava.” Ja tämä tuli tytöltä, joka ei muutamaa kuukautta aikaisemmin ollut koskaan osannut edes ajatella tällaisia asioita. Ajattelin vain hänen parastaan, sillä minullehan oli opetettu, että lihominen on pahinta mitä voi tapahtua maailmassa, jossa pienikin pyöreys tarkoitti väistämättä haukkujen saamista ja siitä seuraavaa surua.

Muistan elävästi, kun paino tippui alle neljänkymmenen. Olin täyttänyt 11 vuotta, ja ollut ensimmäisellä dieetilläni, ja laihtunut sillä 38 kiloon, siis yhteensä kuusi kiloa. Se tuntui riittävän, eikä painoani enää kommentoitu. Yksikin ystävä kertoi äitinsä sanoneen minut nähtyään, että ”Ei se ollut yhtään niin lihava kuin olin kuvitellut”.

Vuodet vierivät, ja menin yläasteelle. Luokallani sattui olemaan monia isokokoisia/aikaisin kehittyneitä/oikeastikin lihavia tyttöjä, ja niinpä olin normaalipainoisena luokkani siroin. 14-vuotiaana minulla oli uusi bestis, jonka kanssa olimme lähentyneet parin edellisvuoden aikana. Meillä oli upeaa yhdessä (juuri tuo ikä on minulle yhä se ikä, jolloin läheinen ystävä oli kaikista tärkein asia elämässä), mutta oli yksi asia, mikä minua usein vaivasi. Hän oli nimittäin reilusti minua hoikempi, ja tunsin itseni valtavaksi hänen rinnallaan. Vertailua, jota todellakin olin 10-vuotiaasta oppinut harrastamaan, helpotti se, että olimme hyvin saman pituisia. En ollut edes tajunnut, kuinka pyöreä olin häneen verrattuna ennen yhtä meistä otettua valokuvaa. Kuvassa olimme kylläkin naamiaisasuissa, mutta hän oli niin totaalisen hoikka ja minä niin mahdottoman pyöreä. Silloin päätin, että painoa on pakko saada alas.

Laihtuminen oli hidasta mutta tasaista. 15-vuotiaana aloitin tähän päivään asti kestäneen juoksuharrastukseni. Minulle niin rakas ja elintärkeä harrastus sai todellakin alkunsa siitä, että minun oli pakko laihtua, vaikka todellisuudessa mitään laihdutustarvetta ei ollut. Lukion alettua kävimme bestikseni kanssa aerobicissa, jonne hän sai äidiltään kyydin. Minullekin tarjottiin kyytiä, koska asuimme lähekkäin. Mutta ei, minä tietysti juoksin treeneihin, riehuin siellä puolitoista tuntia, ja juoksin sitten takaisin kotiin.

Lopulta sain kauan tavoittelemani ”palkinnon”: 16-vuotiaana olin anorektinen ja painoin vähemmän kuin aloittaessani laihdutuksen 10-vuotiaana. Välit bestiksen kanssa olivat jo viilenneet, ja nähdessäni hänet viimeisen kerran todistin, kuinka hänestä oli tullut nainen. Hänellä oli rinnat ja peppu, ja hän näytti silmiini suorastaan isolta. Hän painoi taatusti yli 10 kiloa minua enemmän. Olimme myös sovittaneet joitain vaatteita hetkeä aikaisemmin, ja minulle täysin roikkuvat ja löysät vaatteet olivat hänen päällään kireitä.

Minä 16-vuotiaana.

Minä 16-vuotiaana.

Kuudessa vuodessa kommentit siitä, kuinka lihava olin, muuttuivat kauhisteluksi siitä, kuinka kipeää tekevän laiha olin. Välillä hyvin yllättävätkin tahot, kuten naapurit, ilmaisivat huolensa. Itse en pitänyt itseäni laihana. ”Suostuin” lihomaan muutaman kilon saadakseni muiden päivittelyt ja sairaalalla uhkailut loppumaan, ja olin monta seuraavaa vuotta yhä alipainoinen tai aivan normaalipainon alarajoilla.

Täytin hiljattain 31 vuotta. Ensimmäisestä dieetistäni on nyt kulunut 20 vuotta. Näihin 20 vuoteen on tavallaan mahtunut useitakin sellaisia vuosia, jolloin syöminen ja paino eivät ole olleet aktiivisesti mielessäni. Mutta kun tarkastelen asiaa täysin rehellisesti, syömishäiriöinen ajattelu on aina ollut olemassa juuri siitä hetkestä alkaen, kun ajatukset pyöreyden järkyttävyydestä, painosta ja hoikkuuden tärkeydestä istutettiin ja juurrutettiin minuun 20 vuotta sitten. Sanoisin, että syömishäiriömäiset ajatukset korkeintaan nukkuvat välillä, joskus kauankin, kunnes jokin laukaisee ne. Välillä niiden laukaisemiseen tarvitaan jotain ravisuttavaa, kuten USA:han kesätöihin lähteminen (jolloin lihoin 11 kiloa kolmessa kuukaudessa), tai jotain täysin mitätöntä ja merkityksetöntä.

Syömishäiriöinen ajattelu ei (enää) näyttäydy samoin kuin ennen, eikä ihme, sillä en ole aikoihin ollut syömishäiriöinen. En pidä itseäni lihavana, enkä pelkää syömistä, vaan päinvastoin syön mieluusti usein ja paljon. En tuijottele itseäni peileistä ja näyteikkunoista. Toisinaan en käy vaa’allakaan kuukausiin, mutta pitkällisellä kokemuksellani osaan arvioida pienetkin lihomiset ja laihtumiset hyvin tarkkaan silmämääräisesti.

Missä syömishäiriöinen ajattelu sitten näkyy? Se näkyy eniten siinä, että ajattelen paljon syömisiin ja painoon liittyviä asioita. Ne valtaavat reilusti alaa mielessäni, ja niin on ollut viimeiset 20 vuotta. Se näkyy päiväkirjoissani, joiden sivut ovat 80-prosenttisesti syömisiin ja painoon liittyviä tekstejä täynnä. Se näkyy siinä, että lihominen on yhä ikävimpiä asioita, mitä tiedän, ja ahdistusta lisää aina pelko siitä, etten pystykään herkutteluputken jälkeen lopettamaan syömistä, vaikka puntari näyttäisi ennätyksellisen suurta painoa. Se näkyy siinä, että otin tarkoituksellisesti vaa’an mukaan Irlantiin, jotta USA:n tapahtumat eivät varmasti toistuisi (eivätkä ne toistuneet). 20 vuoden kokemuksella voin sanoa, että minulla ei ole mitään muuta yhtä perustavanlaatuista ja pitkäkestoista ongelmaa kuin ruoka ja sen läskiä kerryttävä vaikutus. Ei mene päivääkään, ettenkö puristelisi vatsan seutua ja kokeilisi, minkä kokoisen makkaran saan kämmeniini istuma-asennossa.

Nykyään ikävintä tässä kaikessa on mielestäni se, miten pinnallista ja itsekeskeistä painon, oman kehon ja muiden ihmisten vartalojen tarkastelu on. Hyvin tavallista se on nykyisessä selfieiden täyteisessä maailmassa, mutta en silti voi olla ajattelematta, miten typerää, turhamaista ja etuoikeutettua on kokea syöminen ja paino ongelmiksi. Hyvin todellisia ne ongelmat ovat, mutta silti niin tavattoman itsekkäitä. Eikö ihmisellä tosiaankaan ole muita tähdellisempiä huolia? Mitä helvetin väliä sillä on, paljonko painaa ja kuinka läskiltä luulee näyttävänsä, kun maailmassa on isompiakin, OIKEITA huolia? Siltä minusta välillä tuntuu, mutta silti kasvoin maailmaan, johon en ollut tervetullut normaalipainoisena lapsena. Ja se oli niin kova pala, etten vieläkään ole siitä toipunut.

Minä 10-vuotiaana.

Minä 10-vuotiaana.

Onko 160-senttinen ylipainoinen 48-kiloisena? Veganismi ja laihuuden ihannointi

Blogiani lukeneet tietävät, että olen kirjoittanut paljon vegaanisesta syömisestä ja keskittynyt erityisesti John McDougallin kehittämään tärkkelyspainotteiseen ruokavalioon. Veganismi on totta kai paljon muutakin kuin syömistä, mutta ykkössyy vegaaniksi ryhtymiseen tuntuu kuitenkin olevan tervehtyminen (ja hoikistuminen). Joitain ihmisiä saattaakin häiritä se, että eläinten kärsimykset eivät kiinnosta monia lainkaan samalla tavalla kuin oma napa ja vyötärön kaventuminen. Silti on hyvä, että ihmisiä saadaan vegaaneiksi edes jollain keinolla, sillä jos veganismi olisi hyväksi vain eläimille ja epäterveellistä ihmisille, hyvin harva ihminen olisi silloin vegaani.

Veganismin myyminen terveysväitteiden avulla ei kuitenkaan ole ongelmatonta enää siinä vaiheessa, kun ei tiedetä, mikä on terveellistä ja mikä ei. Tänään nostan esiin yhden suuren epäkohdan, jonka olen huomannut kulkevan käsi kädessä niin McDougallin kuin monien muidenkin vegaanisten ruokavalioiden kanssa. Lupasin jokin aika sitten, että vaikka The Starch Solution onkin suurilta osin asiallinen ja kattava tietopaketti, tulen esittämään myös kritiikkiä McDougallia kohtaan. Nyt on sen aika.

laihoja malleja

Aika moni vegaaniksi ryhtyvä suuntaa jossain vaiheessa taipalettaan YouTubeen. Se on laajin ja paras kanava vegaanien seuraamiseen ympäri maailmaa, ja visuaalisuus sopii erittäin hyvin esim. aterioiden esittelyyn. YouTubesta löytyy sekä yksityishenkilöiden että ravitsemusasiantuntijoiden ja lääkäreiden tekemiä videoita. Suosituimmilla vegaaneilla on satojatuhansia seuraajia.

Jos on vähänkään seurannut YouTuben vegaanipiirejä, tietää, että niitä leimaa monet typeryydet (vaikka joukossa on toki myös fiksuja vegaaneja). Monet vegaanit perustelevat ruokavalintojaan roskatieteellä (pseudoscience) ja väittävät, että olemalla vegaani kaikki ongelmat katoavat lihavuudesta akneen ja selluliitista kaljuuntumiseen. Ehkä kaikkein pahinta on kuitenkin äärimmäiseen laihuuteen kannustaminen, mikä mahdollisesti johtaa erilaisiin syömishäiriöihin ja normaalipainoisten ihmisten haukkumiseen lihaviksi. Hoikkien ihmisten haukkuminen saa vegaanit näyttämään pinnallisilta bimboilta, joilta on kadonnut viimeinenkin todellisuudentaju. Laihuuden ihannointia näkyy erityisesti raakavegaanien keskuudessa (Fully Raw – ja Raw Till 4 -ruokavalioissa). Miten McDougall eli oikea lääkäri liittyy näihin vegaaneihin, joilla ei useinkaan ole mitään osaamista tai koulutusta ravintoasioissa? Hän on kenties kaikista räikein laihuuteen kannustaja!

laihuus

Koska olen kolunnut The Starch Solutionin läpi moneen kertaan, minulta ei ollut jäänyt huomaamatta, miten paljon McDougall korostaa hoikkuuden tärkeyttä. Nykyäänhän yleisesti tiedetään, että hoikkuus (eikä varsinkaan laihuus) ole sama asia kuin terveys, ja lievästi ylipainoinen ihminen voi itse asiassa olla terveempi ja parempikuntoinen kuin hoikka ihminen. McDougallin maailmassa näin ei kuitenkaan ole, vaan laihuus on erittäin tärkeää. Mutta vasta hänen nettisivunsa kautta lähetetty uutiskirje ja siinä esitetyt taulukot paljastavat, millainen paino on kullekin sopiva. Taulukoista näkyy, että esim. 160-senttinen nainen saisi painaa enintään 47 kiloa ja 170-senttinen nainen 55 kiloa. Vastaavasti 180-senttinen mies saisi painaa enintään 70 kiloa.

Jos kärsii jostain sairaudesta (esim. diabetes, sydän- ja verisuonitaudit tms.), sopiva paino on vielä 10 – 15 prosenttia alla ehdotettuja pienempi! Tällöin esim. 160-senttinen nainen saisi painaa 39,9 kiloa ja painoindeksi olisi 15,6 (vaikea alipaino). Minusta on aivan tyrmistyttävää, että McDougall käyttää tällaisia taulukoita yhdenkään saati tuhansien ihmisten ”auttamisessa”. McDougall myös vakuuttaa, että jos oma paino osuu yksiin taulukon lukemien kanssa, ihminen ”voi olla varma, ettei ole liian laiha”.

En voinut olla tuntematta itseäni petetyksi, kun kuulin McDougallin painosuosituksista Unnatural Veganin videolta. Olenhan sentään kirjoittanut tärkkelyssarjaa jo vaikka kuinka kauan, saanut muitakin kiinnostumaan ruokavaliosta ja laihtunut itsekin tärkkelysfilosofian avulla. Hoikkuus on monesta syystä itsellenikin tärkeää, sillä en mm. jaksaisi liikkua siten kuin nyt, ellen olisi kevytrakenteinen. Terveen hoikkuuden ja sairaalloisen laihuuden välillä on silti valtava kuilu, enkä olisi voinut koskaan kuvitellakaan lukevani McDougallin ehdottamana mitään noin älytöntä.

Typerän ja haitallisen ilmiön ei kuitenkaan kannata antaa pilata veganismia ja sen merkitystä itselle. Kaikissa yhteisöissä on aina niitä, jotka tekevät hallaa muille ja koko elämäntavalle. Minäkään en anna surkeasti harkittujen painoehdotusten mustamaalata tärkkelysfilosofiaa, sillä perunat, viljat, pavut, linssit, kasvikset ja pähkinät ovat yhä mahtavia ruokia.

Lopulta on tärkeintä punnita asioita itse eikä ottaa valmista pakettia annettuna. Mm. kristinuskossa sanotaan usein, että Raamatusta ei saisi valita vain itseä miellyttäviä kohtia, vaan uskoessaan on uskottava koko pakettiin. Minulle tuollainen ei sopinut, ja niinpä erosin kirkosta. Joillekin myös veganismi on kuin uskonto, jolloin lääkärit ovat jumalia. Mutta lääkäritkin näemmä kykenevät aikamoisiin rimanalituksiin. Onneksi ruokavalioista voi ja kannattaakin valita itselleen sopivimmat vinkit ja unohtaa alle 40 kiloon tähtääminen (tsiisus sentään)!