Avainsana-arkisto: lihansyöjä

Haudutettu koiranlihapata (ei-vegaaninen lihansyöjän unelma)

Koiranliha ja koirien kohtelu ovat olleet tapetilla viime aikoina. Ensin silmiini osui Ylen juttu koirien tarkoituksellisesta kiduttamisesta Espanjassa, ja sitten Helsingin Sanomien juttu koiranlihan myymisestä ja syömisestä Etelä-Koreassa. Näissä aiheissa ei toki ole mitään uutta. Koiria on kidutettu ja/tai syöty tietyissä maissa ja kulttuureissa jo pitkään. Moni lienee myös kuullut jokakesäisestä Yulinin koiranlihafestivaalista, jota vietetään Kiinassa ja joka näyttää tältä:

Aiheesta innostuneena minäkin päätin osallistua koirarientoihin jakamalla koiranlihareseptin ja sellaista koiratietoutta, mitä kaikilla ei ehkä ole.

Haudutettu koiranlihapata

  • 1 keskikokoinen koira
  • sipulia
  • ananasviipaleita
  • vihreää paprikaa
  • tomaattisosetta
  • kiehuvaa vettä
  • laakerinlehtiä
  • Tabasco-kastiketta
  • koiranmaksapyreetä

Marinadi:

  • viinietikkaa
  • pippuria
  • suolaa
  • valkosipulin kynsiä

1. Tapa ja nylje koira. Kypsennä avotulen yllä. Poista nahka, kun se on vielä lämmin, ja siirrä sivuun myöhempää käyttöä varten. Leikkaa liha kahden ja puolen senttimetrin kokoisiksi paloiksi.

2. Anna lihan maustua marinadissa kaksi tuntia. Paista lihapalat öljyssä isossa wokkipannussa avotulen yllä. Lisää silputtu sipuli ja ananaspalat ja kuullota.

3. Kaada joukkoon tomaattisose, kiehuva vesi, pilkottu vihreä paprika, laakerinlehdet ja Tabasco-kastike. Anna hautua kannen alla, kunnes liha on mureaa.

4. Lisää lopuksi koiranmaksapyree, ja keitä vielä 5 – 7 minuuttia.

Nam! Ruokalaji on klassikko Filippiineillä, ja sopii tarjottavaksi erityisesti häihin.

Tiesitkö tämän koirista?

Vaikka koirien syöminen on laillista 44 osavaltiossa Yhdysvalloissa, siellä paatuneimmatkaan lihansyöjät eivät syö koiria. Vaikka eläinvauvoista maistuvat niin vasikat kuin karitsatkin, koiranpentuja ei ihmisten lautasilla näy.

Porsaat ovat vähintään yhtä älykkäitä ja tunnekyvykkäitä kuin koirat, ja sopivat myös seuraeläimiksi.

Ravitsemuksellisesti koiranliha on täysin vastaavaa ihmiselle kuin mikä tahansa muukin liha.

Koiranlihaa ovat syöneet eri kansat ympäri maailmaa kautta historian: 300-lukuisista haudoista on löytynyt kuvauksia koirien teurastamisesta muiden ruokaeläinten ohella, ja koiranlihan tiedetään maistuneen roomalaisille, korealaisille, kiinalaisille, filippiiniläisille, Hippokrateelle, dakota-intiaaneille, havaijilaisille, asteekeille ja nigerialaisille. Lihansyöntiähän usein perustellaan juuri sillä, että ”niin on aina tehty”, eli vedotaan tapoihin ja tottumuksiin. Miksi tällainen ajattelu ei ulotu koiriin vieläkin laajemmin? Miksi koirien syöminen länsimaissa on tabu, mutta niin monien muiden eläinten syöminen ei?

Koirat lähestulkoon kerjäävät, että söisimme niitä. Joka vuosi maailmassa lopetetaan kolmesta neljään miljoonaa (kulku)koiraa ja -kissaa. Se tarkoittaa, että miljoonia kiloa lihaa heitetään hukkaan joka vuosi, mikä on valtava ympäristöllinen ja taloudellinen ongelma. Amerikassa kulkukoirien ja -kissojen lihaa syötetään karjaeläimille, jotka länsimainen ihminen sitten kelpuuttaa omaksi ruoakseen. Koiran- ja kissanlihan kierrättäminen ihmisravinnoksi muiden eläinten kautta on tarpeetonta tuhlaamista, koska voisimme syödä koirat ja kissat suoraan itse.

Mikä siis estää meitä syömästä koiranlihaa? No kun koirat ovat niin ihania ja söpöjä! Nykyisessä lihanhimoisessa maailmassa meillä ei tulisi olla varaa moiseen hempeilyyn. Myös lehmät, porsaat, kanat ja lampaat ovat ihania ja söpöjä, mutta ei se estä meitä syömästä niitä.

Etkö siltikään ole vakuuttunut? Eikö vesi herahda kielelle, kun näet tämän?

Ai ei herahtanut? No entä syttyykö syömishimosi, kun näet nämä?

Ai ei syttynyt? Jo nyt on kumma. Koiria, porsaita ja lampaita on kuitenkin syöty iät ja ajat, mikä onkin varsin perusteltu ja järkevä syy syödä niitä myös nyt ja jatkossa. Kun lisäksi ottaa huomioon koirien reilun saatavuuden, todennäköisen vapaudessa kasvamisen, niiden edullisuuden ja herkullisen maun, ei ole yhtäkään syytä olla syömättä koiria, mikäli muidenkin eläinten liha maistuu.

Reseptin ja koiratiedon lähde: Safran Foer, Jonathan. Eating Animals (2009).

Mistä vegaani saa kaikki vitamiinit ja hivenaineet?

Huomasin tällaiselle postausaiheelle olevan tarvetta, kun sain hivenaineanalyysin tulokset jokin aika sitten. Testipaperista ei meinannut ensin saada mitään tolkkua, mutta kun sitä tuijotti tarpeeksi kauan, alkoi vihdoin hahmottaa, miten sitä luetaan. Yksi vaihtoehto tulkita tuloksia olisi ollut varata puhelinaika ja päästä siten juttelemaan asiantuntijan kanssa, mutta olin jo maksanut testistä tarpeeksi ja tykkään muutenkin perehtyä asioihin itse. Ennen ravintoaineiden läpikäyntiä vielä yksi huomio: en tiennyt testiä tilatessani, kuinka luotettavaa on mitata hivenainetasot hiuksista, mutta kukas muu kuin tärkkelyslähettiläämme John McDougall tarjosi siihenkin vastauksen. The Starch Solutionissa (s. 11) kerrotaan, että tutkittaessa ihmisen ruokavaliota juuri hiusnäytteistä saa luotettavat tulokset.

vitamiini- ja hivenaineopas

Netistä löytyy helposti ja runsaasti tietoa vitamiinien ja hivenaineiden tehtävistä ja puutostaudeista. Sellaista tietoa puolestaan ei ole niin helppo löytää, mistä ruoista mitäkin ravintoainetta saa. Tällaiset listaukset ovat usein hyvin ylimalkaisia ja lyhyitä ja kun menee tarkastamaan annetut tiedot Finelistä, saattaa olla, ettei parhaita ravintolähteitä ollut valittu. Pahimmillaan jostakin ravintoaineesta saa sellaisen kuvan, että sitä saa lähinnä vain eläinkunnan tuotteista, vaikka sitä olisi suorastaan enemmän monissa kasvikunnan tuotteissa. Fineli, joka on muuten hyvä ja laaja ravintotiedon lähde, ei listaa tiettyjä hivenaineita ollenkaan (esim. boori ja kromi, joista juuri minulla on puutetta), joten täytyy yrittää löytää luotettavaa tietoa niistä jostain muualta.

Tajusin vasta tulokset saatuani, että testissä ei mitattu vitamiineja ollenkaan. Olin hölmönä kuvitellut, että vitamiinit ovat vitamiineja, kivennäisaineet kivennäisaineita, ja hivenaineet tarkoittaisivat sekä vitamiineja että kivennäisaineita. En tiedä, mistä tällainen kuvitelma oli saanut alkunsa, mutta niin ei siis ole, vaan hivenainetta käytetään kansankielessä pelkkänä synonyymina kivennäisaineelle. Hivenaineet ovat kivennäisaineita, joita nimensäkin mukaisesti tarvitaan vain hivenen eli vähemmän kuin muita kivennäisaineita.

Hivenainetulokseni. Helpoin tapa hahmottaa kaaviota on katsoa, mitä kaikki aineet ovat vihreällä (hyvä), keltaisella (huonompi) ja mitkä punaisella (huonoin). Minulla ei ole mitään ainetta liikaa, vaan joko sopivasti, liian vähän tai ei juuri ollenkaan. Numeroarvot kertovat tarkempaa tietoa kuin pelkät mustat palkit väritaustoja vasten.

Hivenainetulokseni. Helpoin tapa hahmottaa kaaviota on katsoa, mitkä kaikki aineet ovat vihreällä (hyvä), keltaisella (huonompi) ja mitkä punaisella (huonoin). Minulla ei ole mitään ainetta liikaa, vaan joko sopivasti, liian vähän tai ei juuri ollenkaan. Numeroarvot kertovat tarkempaa tietoa kuin pelkät mustat palkit väritaustoja vasten.

Jos haluaa ensin tietää, mitä tehtäviä vitamiineilla ja hivenaineilla on ja miksi niitä tarvitaan, kuvaukset ravintoaineista voi lukea esim. näistä lähteistä:

Mistä vegaani saa vitamiininsa?

Katsotaan sitten tarkemmin, mistä ruoista kaikkia näitä aineita saa. Olen kerännyt tiedot Finelistä siihen asti, kunnes mainitsen toisin. Aineet ovat suuruusjärjestyksessä, eli ensimmäisessä aineessa on eniten kyseistä ainetta, viimeisessä vähiten (mutta silti reilusti). Minua kiinnosti saada listaan paljon sellaisia ”tavallisia” ruokia, jotka ihmiset tuntevat yleisesti, ei niinkään erityisiä tai eksoottisia ruokia. Lisäksi halusin testata, nousisivatko samat ruoka-aineet tasaisesti esiin; usein jokin superruoka on täynnä niin monia elintärkeitä aineita, että se koreilee palkintosijoilla hyvin monen eri vitamiinin ja hivenaineen kohdalla. Jos asia olisi näin, se olisi mainiota, sillä (vegaanisen) ruokavalion terveellisyyden ei kuulu perustua siihen, että joka päivä on syötävä satoja eri ruoka-aineita. Usein vain muutamilla ruoilla pitäisi pystyä pötkimään pitkälle ihan vain siksi, että ne ovat niin paljon ravinteikkaampia kuin monet muut ruoka-aineet. Lisäksi tein vertailua vegaanisen ja sekaruokavalion välillä, eli halusin nähdä, milloin kasvikunnan tuotteet ovat ravinteikkaimpia myös lihansyöjille ja milloin puolestaan eläinkunnan tuotteissa on enemmän jotakin ravinnetta kuin kasvikunnassa.

paprikaa

A-vitamiini: porkkana, merilevä, ruusunmarja, lehtikaali, bataatti, persilja, pinaatti. A-vitamiinia on helppo saada kasvikunnasta, jo pelkästään porkkana kilpailee hyvin eläinkunnan tuotteiden kanssa.

B1-vitamiini eli tiamiini: spirulina, auringonkukansiemen, kuitupitoiset murot, vehnänalkio, pellavansiemen, seesaminsiemen, monet muut murot (all bran, maissi- ja riisihiutaleet), leseet. Kasvikunnassa tiamiinipitoisuudet ovat korkeampia kuin eläinkunnan tuotteissa, nämä ovat siis parhaita lähteitä myös lihansyöjille.

B2-vitamiini eli riboflaviini: spirulina, hiiva, murot (kuitupitoiset hiutaleet), murot (maissi, riisi, vehnä), basilika, manteli, vehnänalkio, herkkusieni. Eläinkunnan tuotteissa riboflaviinia on runsaasti maksassa, mutta mm. murot pärjäävät kilpailussa oikein hyvin. Maksa ei sitä paitsi ole monen lihansyöjänkään valinta.

Niasiini (B3-vitamiini): murukahvi, murot (kuitupitoiset hiutaleet), vehnälese, murot (maissi), maapähkinä, spirulina, hiiva, muut murot (vehnä). Muroissa ja vehnäleseessä on enemmän niasiinia kuin missään eläinkunnan tuotteessa. Jee, hyvä tärkkelys!

B6-vitamiini eli pyridoksiini (pyridoksaalifosfaatti): sipuli, vesikastanja, murot (maissi- ja vehnähiutaleet), maissi, basilika, pistaasipähkinä, valkosipuli, vehnälese, seesaminsiemen, auringonkukansiemen. Listan kärki kilpailee hyvin eläinkunnan tuotteiden (lähinnä ravun) kanssa. Rapuakaan ei moni lihansyöjä syö juuri koskaan.

Biotiini (B7-vitamiini) ja pantoteenihappo (B5-vitamiini): esiintyy yleisesti ruoassa ja suolisto muodostaa itse, puutokset harvinaisia/olemattomia.

Foolihappo (B9-vitamiini): hiiva, adukipapu, vehnänalkio, ruskea tai valkoinen papu, soijajauho, soijapapu, murot (all bran), basilika, soijarouhe, murot (kuitupitoiset hiutaleet), vehnälese, nokkonen, pinaatti, kvinoa, kikherne, parsa, persilja, murot (maissi, riisi). Eläinkunnan tuotteissa foolihappoa on varsinkin maksassa ja munuaisissa, joiden kanssa pavut ja vehnänalkio pärjäävät hyvin vertailussa. Taaskin voi kysyä, kuinka moni lihansyöjä yleensäkään syö maksaa ja munuaisia?

B12-vitamiini eli kobalamiini: ei esiinny kasviperäisessä ravinnossa, eli syötävä joko B12-vitaminoituja tuotteita (esim. tietyt kaura- ja soijapohjaiset ”maidot”, juomat ja ”jugurtit”) tai ravinnelisänä purkista. Tätä vitamiinia käsitellään tarkemmin, kunhan tulen siihen kohtaan McDougallin kirjassa. Vitamiinin väitetään olevan eläinperäinen, mutta todellisuudessa eläimet saavat sitä maaperästä. (Tai sitten eivät nekään, koska maaperä on monin osin paljon köyhempää ravinteiltaan kuin ennen.) Kiinnostava aihe, jota odotan pääseväni tonkimaan tarkemmin. B12-vitamiini varastoituu elimistöön vuosiksi (sekä McDougallin että Duodecimin artikkelin mukaan) eli sitä ei tarvitse alkaa syödä purkista saman tien vegaaniksi ryhtymisen jälkeen (ellei sitten usko, että kärsii sen puutteesta jo lähdössä). Joidenkin lähteiden mukaan B12-vitamiinin puutos on tavallinen myös lihansyöjillä.

C-vitamiini eli askorbiinihappo: ruusunmarja, paprika, persilja, nokkonen, tyrnimarja, mustaherukka, parsakaali, lehtikaali, aurinkokuivattu tomaatti, lakka, pihlajanmarja, ruusukaali, papaija, punakaali, kiivi, pakastekasvissekoitukset, kukkakaali, mansikka, pinaatti, appelsiini. Kasvikunnan tuotteet ovat luonnollisesti parhaita ja ainoita C-vitamiinin lähteitä.

D-vitamiini (vegaanille D2-vitamiinia, ravinnosta saatava D3-vitamiini on eläinperäistä): vitaminoidut kasvirasvat, kantarelli, monet muut sienet, vitaminoidut kaura- ja soijavalmisteet. Auringonvalon ultraviolettisäteilyn vaikutuksesta ihossa muodostuva D-vitamiini on D3-vitamiinia. Monissa maailman kolkissa D-vitamiinia ei tarvita ravinnosta ollenkaan, koska kohtalaisen lyhytkin aurinkoaltistus riittää D-vitamiinin muodostumiseksi, mutta Suomessa asia on toisin. Talvikuukausina kannattaa nykytiedon valossa käyttää D-vitaminoituja tuotteita tai syödä sitä purkista. Lihansyöjät eivät välttämättä saa yhtään sen enempää D-vitamiinia kuin kasvissyöjät, koska lihassa ja maidossa ei luonnostaan ole D-vitamiinia. Kaloissa on, mutta monen D-vitamiinin tarve ei täyty kalaa syömällä. Lisäksi raskasmetallit ja muut myrkyt pilaavat kalan maineen terveysruokana. Useat lähteet väittävät, ettei D2-vitamiini imeydy yhtä hyvin kuin D3-vitamiini, mutta monissa muissa lähteissä tällainen väite lytätään täysin (tästäkin aiheesta enemmän, kun etenemme siihen kohtaan McDougallin kirjassa).

E-vitamiini: auringonkukkaöljy, auringonkukansiemen, paprikajauhe, manteli, maissiöljy, rypsiöljy, vehnänalkio, oregano, pellavaöljy, hasselpähkinä, oliiviöljy, maapähkinä, basilika, muut pähkinät, timjami, ruusunmarja. Näissä ruoissa pitoisuudet ovat suurempia kuin eläinkunnan tuotteissa.

K-vitamiini: basilika, timjami, lehtikaali, pinaatti, vihanneskrassi, ruusukaali, nokkonen, persilja, tilli, ruohosipuli, porkkana, monet öljyt, parsakaali. Nämä ovat parhaat K-vitamiinin lähteet myös lihansyöjälle.

perunaa ja kaalia

Mistä vegaani saa hivenaineensa?

Yhä on epäselvää, kuinka moni kivennäis- tai hivenaine on välttämätön ihmiselle ja missä määrin. Monille hivenaineille ei osata antaa saantisuosituksia. Jo linkkaamani Duodecimin artikkelin mukaan välttämättömiä kivennäisaineita on 11 tai 12. Hivenaineanalyysissa minulta mitattiin 22 hivenainetta, joissa olikin siksi mukana monta vähemmän tunnettua alkuainetta (esim. germanium, rubidium ja zirkonium) ja joitain outoja, joita ei olisi luullut ihmisen tarvitsevan (esim. litium, jonka kohdalla minulla on voimakas puutostila). Voidaanko kuitenkaan puhua puutostiloista, jos jotain ainetta ei pidetä välttämättömänä? Yritetään ottaa selvää! Käsitellään ensin ne, jotka Fineli listaa.

Välttämättömimmät kivennäisaineet:

Kalsium: leivinjauhe, basilika, oregano, purukumi, seesaminsiemen, ruusunmarja, merilevä, nokkonen, mustapippuri, soijaproteiini, tofu, manteli, sipuli, viikuna, kikherne, porkkana, saksanpähkinä. (Finelistä ei löydy chiansiementä, jossa on lähes kolme kertaa enemmän kalsiumia kuin mantelissa.) Listan kärki on sama sekasyöjälle, ja seesaminsiemen pärjää hyvin vertailussa maitojauheiden ja -tuotteiden kanssa.

Fosfori: leivinjauhe, kurpitsansiemen, hampunsiemen, vehnälese, vehnänalkio, soijaproteiini, ruislese, parapähkinä, seesaminsiemen, auringonkukansiemen, manteli, cashew- ja pistaasipähkinät. Näissä on monta parasta fosforin lähdettä myös sekasyöjälle.

Magnesium: mineraalisuola, basilika, kurpitsansiemen, kaakaojauhe, hampunsiemen, vehnälese, merilevä, pellavansiemen, parapähkinä, auringonkukansiemen, ruislese, vehnänalkio, manteli, cashewpähkinä, pinjansiemen, kvinoa. Nämä ruoat ovat parhaita magnesiumin lähteitä myös sekasyöjälle.

Rauta: basilika, oregano, mustapippuri, spirulina, murot (kuitupitoiset hiutaleet), merilevä, vehnälese, kurpitsansiemen, hampunsiemen, soijarouhe, vihreä tai ruskea linssi, ruislese, vehnänalkio, seesaminsiemen, kauralese, murot (maissi, riisi), punainen linssi. Eläinkunnan tuotteissa rautaa on eniten veressä ja maksassa, niiden jälkeen eniten muroissa, merilevässä ja vehnäleseessä. Kasvissyöjän onkin helppoa ja tavallista saada rautaa lihansyöjää enemmän (veri ja maksa kun eivät maistu monelle muutenkaan).

Sinkki: vehnälese, vehnänalkio, murot (vehnä), ruislese, kurpitsansiemen, basilika, hampunsiemen, kaakaojauhe, lesemuro, pinjansiemen, merilevä, cashewpähkinä, tumma proteiinipasta, auringonkukansiemen. Vehnä painii täysin omassa sarjassaan, maksa tulee kaukana jäljessä sinkkipitoisuudessaan. Ei ihme, että minun sinkkitasoni on hivenainetestissä parhainta katseltavaa. Mitä kummaa, eikös vehnän pitänyt olla ihan puhdasta myrkkyä? No ei tod! Sen olisi pitänyt käydä jo aikaa sitten selväksi.

Jodi: merilevä, jodioitu ruokasuola, ohraa sisältävä talkkunajauho, talkkunapuuro, ketsuppi, popcorn, ohratärkkelys, vehnähiutale, ruisleipä. Merilevät menevät vertailussa reilusti katkarapujen ja juustojen ohi. Hivenaineanalyysi paljasti, että minulla on aikamoinen vajaus jodissa, vaikka söin säännöllisesti ja kohtuullisen paljon juustoa ennen vegaaniksi ryhtymistä. Useimmissa juustoissa onkin Finelin mukaan nolla mikrogrammaa jodia. Suomalaisilla jodin liian vähäinen saanti oli varsinkin ennen tavallista, minkä vuoksi jodia alettiin lisätä ruokasuolaan. Erikoissuolojen käyttö lisää riskiä jodin puutostilaan.

Seleeni: parapähkinä, korvasieni, auringonkukansiemen, seesaminsiemen, monet muut sienet, täysjyväriisi, ruskea tai valkoinen papu, saksanpähkinä, soijapapu, kantarelli. Minulla oli testissä aika hyvä seleenitaso. Parapähkinät ja pähkinäsekoitukset voittavat lukuisat ja kaikki eläinkunnan tuotteet seleenipitoisuudessa.

Kalium: merilevä, basilika, soijarouhe, peruna, porkkana, papaija, ruusunmarja, sipuli, vehnälese, vehnänalkio, pistaasipähkinä, kikherne, ruislese. Kaliumia saa ruoasta helposti.

Natrium: erilaiset suolat.

Suola: sama kuin yllä. Sekä Fineli että hivenaineanalyysi ovat erottaneet natriumin (natrium) ja suolan (sodium) toisistaan. Suolaa saadaan yleensä reilusti suosituksia enemmän. Miksei tämä vastaa ihmisten jodin tarpeeseen? Siksi koska moni syö suolansa elintarvikkeissa ja valmiissa ruoissa, joissa oleva suola ei usein ole jodioitua.

kasvispizza

Epäselvemmät mutta tarpeelliset kivennäisaineet (saantisuosituksia ei osata antaa):

Fineli ei erittele alla olevia aineita ollenkaan. Oletuksena tuntuu olevan, että jos ravinnosta saa kaikkia muita aineita, saa väistämättä riittävästi myös näitä aineita.

Kupari: hedelmät, pavut, valkosipuli, kaakao, kokojyvävilja, parsakaali, vehnälese, maapähkinä.

Mangaani: kokojyvävilja, soija, punajuuri, porkkana, vihreät vihannekset, mustikka, puolukka, tyrnimarja, tee, palkokasvit, pähkinät.

Molybdeeni: kokojyvävilja, soija, peruna, palkokasvit, vihreät lehtivihannekset.

Kromi: kokojyvävilja, pähkinät, hiiva. Aiemmin kromia luultiin välttämättömäksi, nykyään asiasta kiistellään. Netin keskustelupalstoilla ja erilaisissa nettikaupoissa kromia kaupataan yksinomaan makeanhimoa taltuttamaan, ja kromilla onkin ajateltu olevan yhteys ihmisen sokeriaineenvaihduntaan.

Fluori: vesijohtovesi, tee, merilevä. Ei ehkä välttämätön, mutta hampaille hyväksi.

Minulta testattiin lisäksi yhdeksän muun aineen pitoisuudet. Kun niistä hakee tietoa, vastaan tulee melkeinpä enemmän juttua niiden haitallisuudesta. Niitä ilmeisesti kuitenkin tarvitaan, mutta hyvin pieniä määriä, ja liian suurista määristä voi olla paljonkin haittaa. Monet hivenaineet ovat metalleja, minkä huomaa nimestäkin, ja esim. rautaa tarvitaan paljonkin. Toiset metallit ovat kuitenkin raskasmetalleja, joita elimistö ei tarvitse, vaan päinvastoin ne ovat haitallisia (esim. elohopea, nikkeli, tina, alumiini, arseeni, uraani ja lyijy). Hivenaineanalyysissä otsikkokin on ”Essential and other elements” eli kaikki aineet eivät ole yhtä välttämättömiä. Minua kiinnosti kuitenkin litium ja boori, koska minussa ei ole niitä juuri ollenkaan. Booria pitäisi olla kasviksissa ja juureksissa (etenkin porkkanassa ja perunassa) eli tärkkelysruokavaliolla booripitoisuudenkin luulisi parantuvan. Litiumia puolestaan on kokojyväviljassa ja kasviksissa. Nyt kun syön reilusti kunnollista ruokaa, myös litiumin tarve tulisi olla helppo täyttää.

vehnäpelto

Yhteenveto

Yleisesti voidaan sanoa, että vegaaninen ruokavalio vastaa hyvin ihmisen ravinnetarpeisiin. Lihansyöjät syövät usein liian vähän kasviksia ja muita kasvikunnan tuotteita, jolloin ei ole ihmekään, että kasvissyöjillä on paljon vähemmän elintavoista johtuvia sairauksia kuin sekasyöjillä. (Perinteisen länsimaisen ruokavalion epäterveellisyydestä on ollut paljon puhetta tärkkelyssarjassa.)

Superruoiksi nousivat ehdottomasti vehnäleseet, vehnänalkiot ja murot, kokojyväviljat ylipäänsä, basilika ja oregano (kuka olisi arvannut niiden olevan niin paljon muutakin kuin makua tuovia mausteita!), kasvikset ja erilaiset siemenet ja pähkinät. Kasviksista useampia mainintoja saivat erityisesti erilaiset kaalit. Samoin nokkonen, persilja ja useat sienet pääsivät palkintopallille. Ruusunmarja on selvästi supermarja, mutta monelle mansikan, vadelman ja mustikan ystävälle tuntemattomampi. Merileviä on useita sortteja (spirulina mukaan lukien) ja niitä kannattaisi selvästi alkaa syödä. McDougall suosittelee merilevää jo puhtaasti makunsa puolesta niille, joilla on ikävä kalaa vegaanisessa ruokavaliossa. Merilevällä saa merellistä eli ”kalamaista” tuntua ruokaan kuin ruokaan. Minä en ole syönyt merilevää ollenkaan. Siitä voisi ehkä tulla se yksi erikoisempi ruoka, jota syön muutoin niin edullisessa ja kotimaisessa perunapainotteisessa tärkkelysfilosofiassa. Maissi, vehnä, ruis, kaura, riisi ja peruna eli TÄRKKELYS pärjäsi vertailussa erinomaisesti, mikä ei tietenkään ole mikään yllätys tässä vaiheessa. Erittäin mukavaa se silti on!

marjat

Monet vitamiinit ja hivenaineet toimivat joko yhdessä tai toisiaan voimistaen, tasapainottaen tai toista vastaan hyökäten eli imeytymistä tehostaen tai heikentäen. Raudan imeytymistä avittaa C-vitamiini, kun taas mm. kalsium heikentää raudan imeytymistä. Kalsium puolestaan tarvitsee D-vitamiinia kylkeensä imeytyäkseen. Fytiinihappo estää useiden hivenaineiden imeytymistä. Minulla tämä ei tosin näkynyt esim. sinkin kohdalla, vaan sinkki on imeytynyt kiitettävästi. Jos tuntee syövänsä hyvin, riittävästi ja terveellisesti ja silti epäilee saavansa liian vähän jotain ravintoainetta, niiden imeytymistä kannattaa tehostaa syömällä oikeita ruokia yhdessä ja jättämällä sillä kertaa syömättä sellaista, mikä heikentää haluttujen aineiden imeytymistä. Imeytymisessä on suuria yksilökohtaisia eroja. Joillain voi olla esim. niin paha raudan puute, etteivät rautatabletitkaan auta, vaan tarvitaan e-pillerit tasoittamaan liian runsaita kuukautisvuotoja, joiden mukana menettää paljon rautaa. Tutkailemalla omaa oloa pääsee pitkälle!