Avainsana-arkisto: liikunta

Millaisia tunteita laihat urheilijat herättävät?

Muistan aina, kun silmieni eteen osui vuosia sitten tämä kuvavertailu:

Kuvavertailu levisi kulovalkean lailla, ja siihen lisättiin erilaisia kommentteja.

Kaikissa teksteissä on suurin piirtein sama sanoma: kukaan ei voi haluta näyttää kuvavertailun valkoihoiselta mieheltä, eikä tuollainen riutuneisuus voi olla terveellistä tai tehdä hyvää suorituskyvylle. Tummaihoisen miehen vartalo puolestaan on komea, treenattu, haluttava, lihaksikas, vahva, kiinteä ja sopusuhtainen kaikkine muskeleineen.

Vertailun ruipelosta miehestä kirjoitettiin kuvien yhteydessä, että hän on kivuliaan laiha ”holokaustin uhri”, kalpea, vanhan näköinen, heikko ja lihakseton. Hänen vartaloaan käytettiin lisäksi varoittavana esimerkkinä siitä, mitä kestävyysjuokseminen (tai aerobinen liikunta ylipäänsä) tekee kropalle ja hormonitasapainolle.

Kaiken lisäksi kuvan haukuttu anorektiselta näyttävä mies sattuu olemaan suomalainen kestävyysjuoksija Janne Holmén. Jotkut voivat pitää laihuuden kauhistelua sopivana, mutta todellisuudessa Holménin haukkuminen ruipeloksi on aivan sama asia kuin lihavan ihmisen haukkuminen läskiksi. Siis huonoa käytöstä. Silti sen ymmärtää, sillä pahaltahan tuo kuvavertailu näyttää. Muistan itsekin aina pitäneeni Holménia aivan liian laihana. Monet laihat ja/tai syömishäiriöiset urheilijat, kuten mäkihyppääjä Sven Hannawald, ovat myöhemmin itsekin myöntäneet, että kilpavuosien meno oli sairasta niin syömisten kuin treenaamisenkin suhteen. Samaten suomalainen syömishäiriöstä toipunut nuori naishiihtäjä Eveliina Piippo kertoo, että

”Tuli sellainen kuva, että mitä laihempi on, sitä paremmin jaksaa hiihtää ja että ylämäkeen meneminen olisi vielä vähän kevyempää, jos pudottaisi painoa. Vedin itseni aika koville fyysisesti ja psyykkisesti.”

Kantapään kautta Piippo sanoo huomanneensa, että suoritus on parempi, kun on vähän enemmän rasvaa ja energiaa kropassa. (Lähde: HS)

Veikkaan, että valtaosa ihmisistä suhtautuu yllä olevaan kuvavertailuun samoin kuin juttujen kirjoittajatkin, vaikka yrittäisivätkin muotoilla sanansa nätimmin. Tuon tason laihuus on yksinkertaisesti liikaa, ja sillä selvä. Minuakin laihat miehet kauhistuttavat, mutta itse kyllä halusin nuorempana olla hyvin laiha. Halusin olla kropaltani naisversio Janne Holménista, ja tietyn ajan osittain olinkin. Nyt Lontoon yleisurheilun MM-kisoja katseltuani olen ilokseni havainnut, että luurankomaisimmat urheilijat herättävät minussa kroppansa puolesta vain huolta, eivät pienintäkään ihailua. En enää pidä luisevuutta vähänkään kauniina niin kuin joskus. Törröttäviä luita ei toki muutenkaan olisi koskaan kuulunut pitää kauniina, mutta minä olinkin sairas mieleltäni. Nuorempana olisin pitänyt muun muassa alla näkyvän naisen vartaloa upeana ja tavoittelemisen arvoisena, mikä tuntuu nyt suorastaan hullulta.

Laihat urheilijat ovat saaneet minut tajuamaan, että omat kehonkuvaongelmani, joiden vankina olin aina luullut pysyväni, voivat sittenkin hälvetä! Kun kerran en enää pidä laihuutta kauniina enkä terveellisenä, en luonnollisesti itsekään halua olla laiha, enkä siksi tavoittele sitä. Tähän oivallukseeni on mennyt kauan aikaa, mutta silti se on merkittävä minun taustallani, ja oivallukseni voimistui valtavasti nyt Lontoon MM-kisojen aikaan. Olo tuntuu kovin kevyeltä ja helpottuneelta, ja kiitos siitä kuuluu kyseenalaisille urheilijalaiheliineille!

Mainokset

Juoksemalla rokote lapselle

Jotkut lukijani tietävät, etten välitä juoksutapahtumista enkä erilaisista älylaitteista, joita ilman juoksua ei markkinoijien mukaan voi harrastaa. Millaisesta juoksukampanjasta sitten innostun, kun pidän eniten yksin juoksemisesta? Sain tiedon sellaisesta muutama päivä sitten. Alla on saamani saateviesti kyseisestä kampanjasta.

Duracell on startannut tänä keväänä kampanjan, jossa kannustetaan ihmisiä juoksemaan yksi ylimääräinen kilometri ja jakamaan siitä kuva somessa (esim. Instagramissa) hashtagilla #Duracellxtramile. Duracell tukee UNICEFin rokoteohjelmaa lahjoittamalla jokaisesta kuvasta yhden rokotteen apua tarvitsevalle lapselle. Kampanja kestää 31.5. asti ja sen etenemistä voi seurata Facebookissa www.facebook.com/duracellFI.

Olen ollut Unicefilla lahjoittajana monta vuotta, ja tiesin heti, että tämä kampanja on minua varten. Eivätkä Duracellin tuotteetkaan ole koskaan jättäneet pulaan, kun asiaa mietin. Heillä oli kivoja pupumainoksia telkkarissa jo silloin, kun olin pieni. Muistan erityisesti sellaisen, jossa Duracell-pupu voittaa kaikki muut puput melonnassa (yritin löytää sen YouTubesta, tuloksetta). Nyt minunlaiseni some-tumpelon täytyy enää vain keksiä, mihin kohtaan tunniste ja kuva laitetaan; ne ovat asioita, joita harvan muun tarvitsee miettiä. Facebook on siitä kummallinen, että vaikka yleensä osaan nopeasti suunnistaa täysin uusillakin eli minulle aiemmin tuntemattomilla sivustoilla, Facebookissa oikein mikään ei toimi niin kuin luulisi. Esim. jotain kuvaa klikkaamalla en pääse ollenkaan sellaiselle sivulle, jolle olin kuvitellut. Hassua, että itse kampanjassa, johon kehotetaan haastamaan itsensä, ei ole minulle mitään haastavaa, mutta kuvan lataaminen tunnisteella someen on todellinen haaste! Ehkä silti selviydyn siitä.

Nyt jos koska on hyvä syy juosta!

Tuettu spagaatti onnistuu jo!

Kun venyttelystä huolimatta en ollut vielä kuukausi sitten edistynyt spagaattiin taipumisessa juuri ollenkaan, päätin alkaa venytellä vieläkin säännöllisemmin ja enemmän. Olen viimeisimmästä spagaattipostauksesta asti venytellyt kolme tai neljä kertaa viikossa, ja se on tuottanut selviä tuloksia. Lähtötilanne oli siis tämä:

Istuin neljän sanakirjan päällä, ja jo tuo asento vaati ponnistelua. Nyt tilanne on tämä:

Aika iso kehitysaskel! Sanakirjoja on enää vain kaksi, ja saan jalat suoriksi. Takajalan polven alla on villasukka, koska paljas lattia sattuu muuten kovasti polveen (normaalisti venyttelen matolla). Vasemmalla puolella en pääse yhtä syvälle spagaattiin, mutta jo lähtiessä vasempi puoli oli kehnompi, eli se on kehittynyt yhtä lailla kuin oikeakin puoli.

Odotin, että oman notkistumisen voisi tuntea selvästi niin kuin kunnon kohenemisen yleensäkin: jos esim. alkaa nostaa painoja, jossain vaiheessa kädet eivät pelkästään näytä kiinteämmiltä, vaan kauppakasseja kantaessaan voi huomata, etteivät kassit enää tunnu niin painavilta, koska omissa käsivarsissa on enemmän voimaa. Minä en kuitenkaan tunne itseäni notkeammaksi, vaan jalat ovat aina ihan muusia. Pahimmillaan tunnen itseni jäykemmäksi kuin ennen, ja tuohon tuettuun spagaattiin piti ponnistella vielä enemmän kuin lähtötilannekuvaan. Ero on silti ilahduttavan suuri!

Ylellä on muuten oikein mukava artikkeli 80-vuotiaasta naisesta, joka kuntoilee paljon ja taipuu yhä spagaattiin. Se valaa toivoa meihin muihinkin!

Maksa 47 euroa, niin voit juosta 2 kilometriä!

Vaikka oma juoksuharrastukseni on kestänyt jo 15 vuotta, en ole koskaan juossut missään järjestetyssä juoksutapahtumassa. Ihmettelen välillä niiden suosiota. Minulle suurin syy itsekseni juoksemiseen on se, että nautin eniten yksin juoksemisesta. Niin näkyy nauttivan moni muukin; viimeisimmän Sport-lehden (3/2015) kyselyn mukaan 87 prosenttia ihmisistä juoksee mieluiten yksin. Juoksemiselta toivotaan, että se kohottaa kuntoa, rentouttaa mieltä ja vie kiloja. Mikään noista ei mielestäni toteudu juoksutapahtumissa, joihin tuhannet ihmiset osallistuvat.

       

Otetaan esimerkiksi vaikkapa kuvassa näkyvä 6.6. järjestettävä Likkojen Lenkki Jyväskylässä. (Tuohon sykemittariasiaan en voi kuin huokailla, ilmeisesti ilman mittaria syke ei pysy sopivana eikä juoksukunto sitten kehity? Jessus sentään.) Likkojen Lenkillä pääsee parhaimmillaan juoksemaan/kävelemään kahden kilometrin lenkin 47 eurolla. Sanonta ”suolainen hinta” tuntuu nyt erityisen kuvaavalta. Hinta on onneksi sitä halvempi, mitä aikaisemmin tapahtumaan ilmoittautuu ja samalla summalla voi yhtä hyvin juosta reilun kahdeksan kilometrin matkan. Hintaan kuuluu mm. lenkkipaidan ja -eväiden lisäksi kaikki ohjelma, mitä tapahtuman yhteydessä järjestetään (esim. iskelmämusiikkia). Diilin ei siis tarvitse olla lainkaan paha, jos tykkää sellaisesta. Lisäksi osa tuotoista menee hyväntekeväisyyteen, mikä kuulostaa enemmän kuin hyväksyttävältä. Likkojen Lenkin sivujen mukaan tapahtumaan on koko 2000-luvun ajan osallistunut yli 10 000 ihmistä eli likkaa joka vuosi.

Minua mitkään juoksutapahtumat eivät kuitenkaan innosta. Olen aina pitänyt ilmaisuutta yhtenä juoksemisen suurista eduista ja peruspiirteistä. Juoksemisen luonteeseen kuuluu se, ettei siitä voi tehdä samanlaista rahasyöppöä kuin vaikka golfista, purjehtimisesta ja kaikenlaisista uusista trendilajeista, joiden harrastaminen vaatii suuret puitteet ja paljon välineitä. Silti jopa juoksemisesta yritetään kovaa vauhtia tehdä lajia, josta mahdollisimman moni taho voisi hyötyä rahallisesti. Juoksutapahtumien lisäksi tarjolla on paljon vaatteita ja laitteita, joita aloittelijoidenkin halutaan hankkivan.

Jo viittaamassani Sport-lehdessä on juoksuaiheinen kirjoitus aloittelijalle. Sellaiselle ihmiselle, joka ei ole vielä löytänyt juoksemisen iloa ja flow-tilaa, ja jolla juoksuharrastus on aina tyrehtynyt hyvin pian aloittamisen jälkeen. Jutussa kannustetaan jatkamaan riittävän pitkään, jotta juoksun flow-tilasta voisi alkaa edes unelmoida. Tällaiset ovat aloittelijan vermeet:

    

    

Jos ostaisi kaikki nämä, lasku olisi 577,80 euroa (!), ja mikä pahinta, kaikkein tärkein varuste eli kengät eivät edes ole vielä hinnassa mukana. Kun itse aloitin juoksuharrastuksen, minulla oli halvat Asicsin peruslenkkarit (lasten mallistosta) ja vaatteina sellaisia vermeitä, joita käytin liikkuessa yleensäkin. Mitään erillistä ”juoksu”asua ei varsinkaan aloittelijan tarvitse hankkia, laitteista puhumattakaan. Nykyään käytän lähes aina yhtä ja samaa takkia vuoden ympäri ja laitan vain enemmän vaatetta alle, mitä kylmempi on. Sadekelejä varten hommasin vasta viime vuonna täysin sateenpitävän asun, koska syksyllä satoi jatkuvasti ja kyllästyin olemaan läpimärkä jokaisen lenkin jälkeen. Parin tunnin lenkillä ei millään pysy lämpimänä, kun sadevesi läpäisee alimmankin vaatekerroksen jo lenkin alkupuolella.

Ehkä niin moni yksinkertaisesti vain pitää välineurheilusta. Eihän se kauppojen vika ole, jos he tarjoavat kuluttajille sitä, mitä he haluavat. Varsinkin erilaisia aktiivisuusrannekkeita kaupataan ja kehutaan sillä perusteella, että ne saavat ihmisen liikkumaan ja tekevät liikkumisesta mukavaa. Entä jos jaksaa liikkua ja pitää siitä ilmankin? Mitä tarjottavaa näillä laitteilla on elämäntapaliikkujalle? Minä yhä näen juoksun lajina, joka ei vaadi valtavaa välinevarastoa eikä siten suurta rahallista satsausta, mutta saatan olla muinaisjäänne tässä asiassa.

Kun lopuksi vielä valitaan keskihintaiset kengät (149 euroa) lehden valikoimasta, aloittelija pääsee varovaiselle lenkille huokeaan 726,80 euron yhteishintaan tähtäimessään kevään ja kesän ylihintaiset juoksutapahtumat. Miten on, tuleeko kaupat?

Spagaattiharjoittelulla hyvää käsitreeniä

Kirjoitin tammikuun alussa treenihaasteesta, joka on spagaattiin taipuminen. Ilokseni sitä juttua luetaan tasaisesti aika usein, eli ihmisiä kyllä kiinnostaisi osata tehdä spagaatti. Mitenkä asian laita nyt on, eli taivunko tähän tai lähellekään tätä?

En taivu alkuunkaan. Olen yhä niin lähellä alkuperäistä tasoani, ettei uuden kuvan ottamisessa ollut järkeä. Minulla on tosin vielä reilusti aikaa, sillä en tavoitellut onnistunutta spagaattia kuussa tai parissa (mikä ohjeiden mukaan on hyvinkin mahdollista), vaan annoin itselleni kokonaisen vuoden aikaa. Onko venyttelystä kuitenkin ollut apua ja mitä ajatuksia minulla on liikkeistä ja niiden toimivuudesta?

  • Osaan tehdä liikkeet oikein, koska venytys tuntuu selvästi siellä, missä pitääkin. Liikkeet ovat siis toimivia.
  • Olen yrittänyt venytellä aika säännöllisesti, kuitenkin paljon harvemmin kuin 3-5 kertaa viikossa. Parhaimmillaan yllän tuohon kolmeen kertaan viikossa. Näin olen välttynyt venähdyksiltä, joita saattaisin näinkin jäykkänä muuten saada.
  • Venyttely on paljon rankempaa kuin saattaisi ensin luulla. Ähisen ja puhisen venytellessäni, ja jalat ovat ihan lötköt homman jäljiltä. Jalat tuntuvat venyttelyn jälkeen rasittuneemmilta kuin kahden tunnin reippaan juoksulenkin jälkeen!
  • Ohjeissa muistutetaan hengittämään rauhallisesti, mikä voi ensin vaikuttaa typerältä ohjeelta, mutta onkin hyvin asiaankuuluva. Keskittyessä liikkeisiin ja kuulostellessa, kuinka raa’alta venytys tuntuu, tasainen hengittäminen helposti unohtuu.
  • Olen luopunut kokonaan kirjoista, ja yritän kaikkien liikkeiden jälkeen mennä niin syvälle spagaattiin kuin pystyn. Joudun ottamaan käsillä niin paljon painoa vastaan, että saan mukavaksi yllätykseksi hyvää käsitreeniä samalla. Ei olisi uskonut, että spagaattia kokeillessa kädetkin treenautuvat.
  • Uskon yhä, että spagaatti on mahdollinen, ja olen vakuuttunut ohjeiden toimivuudesta. Voisin yrittää tähdätä tuohon kolmeen venyttelykertaan joka viikko.

Kun luin spagaatista muutamilta keskustelupalstoilta, niissä spagaatti saatiin kuulostamaan todella helpolta. Hirveän moni sanojensa mukaan joko osaa spagaatin tai on ainakin nuorempana/lapsena osannut. Lapset ovat toki notkeampia kuin aikuiset, mutta en silti pidä spagaattia ihan läpihuutojuttuna. Keskustelupalstoilla on totta kai helppo väittää mitä tahansa, mutta silti on merkillistä, miten tavallisena niissä pidetään spagaatin osaamista. En kuitenkaan lukenut mitään telinevoimistelijoille tarkoitettuja sivuja, vaan ihan peruspalstoja.

Luin jostain, että siro ihminen on herkästi notkeampi kuin raskasrakenteisempi ihminen. Vaikka se olisikin totta, minua se ei tunnu auttavan, vaan tunnen itseni todella kankeaksi ja kömpelöksi yrittäessäni spagaattia. Välillä joudun asettelemaan jalkoja käsilläni, koska en kunnolla edes tunne jalkojani, vaan ne ovat tavallaan kuin minusta irralliset pökkelöt. Ihmeen optimistinen olen spagaatin onnistumisen suhteen ottaen huomioon kokemukseni, mutta jostain se usko vain kumpuaa.

Miten teillä muilla on sujunut?

Lihomis- ja laihdutushistoriani

Lupasin kirjoittaa laihdutushistoriastani. Jotta laihduttamiselle tulee tarvetta, on kuitenkin ensin lihottava. Siksi tämä kirjoitus on paljolti myös lihomishistoriani. Olen joissakin aiemmissa postauksissa kertonut, että olen jo teini-ikäisestä asti liikkunut paljon ja säännöllisesti. Joku olisi voinut sen perusteella ajatella, että ihminen, joka kuntoilee niin paljon kuin minä, ei ole koskaan voinut olla kovinkaan pulskassa kunnossa. Se onkin totta: en ole koskaan ollut ylipainoinen tai lihava (ylipainoisen painoindeksi on 25-30 ja lihavan yli 30), mutta olen lihonut hyvin lyhyessä ajassa niin paljon, että painoni nousi normaalipainon alarajoilta normaalipainon ylärajalle, vain parin kilon päähän siitä, että olisin virallisesti ollut ylipainoinen. Keskityn tässä kirjoituksessa pääosin tähän suurimpaan lihomiseen. Haluan kertoa, miten hoikasta ja liikkuvasta ihmisestä voi lyhyessä ajassa ja niin kovin helposti tulla paljon aikaisempaa paksumpi. Ja kuinka siitä tilasta onneksi palattiin entisiin mittoihin. Kuvissa paksuin minä on aina vasemmalla, nykyinen minä oikealla.

Ensimmäinen selvä lihomiseni tapahtui täysikäisyyden kynnyksellä, kun söin e-pillereitä. Söin niitä vain reilun puolen vuoden ajan ja lihoin sinä aikana kuusi kiloa. Se voi kuulostaa vähältä, mutta oli kohtalaisen paljon pienikokoiselle ihmiselle, jonka paino ei normaalisti jojoillut. Laihdutin kilot kahdeksassa kuukaudessa, eli vauhti oli hyvin maltillinen. En joutunut luopumaan paljosta ruuasta, mutta järkevää syömistä piti pitää yllä kauan.

   

Toinen ja tähänastisen elämäni pahin lihomiseni tapahtui missäpä muualla kuin Yhdysvalloissa, missä olin töissä ja matkustelemassa kesäkautena v. 2008. Lihoin reilussa kolmessa kuukaudessa 11 kiloa! Se oli ihan hirveää. Tiesin kesän mittaan koko ajan lihovani, ja matkapäiväkirjani muuttuikin hyvin pian ruokapäiväkirjaksi. Kirjoitin ranne kipeänä sivukaupalla syömistäni määristä ja yritin keksiä keinoja vähentää ruuan määrää. En vain pystynyt lopettamaan syömistä, vaikka yritin kaikenlaista. Loin erilaisia sääntöjä, joita yritin noudattaa, mutta mikään ei auttanut. Ruokailu oli kolmesti päivässä, mutta aamiainen oli aina niin aikaisin, etten juuri koskaan mennyt aamupalalle. Söin siis vain kahdesti päivässä ruokalassa, mutta ostin töiden jälkeen usein jäätelöä, keksejä, suklaata, erilaisia leivoksia ym. Suosikkejani olivat erilaiset cookie dough -jäätelöt (taivaallisen hyviä!), sellaiset valtavat keksit, joita normaalisti näkee vain telkkarissa, ja Reese’s Peanut Butter Cups -suklaat, niihin rakastuin ensi puraisulla. Myös ruokalassa oli aina jälkiruokaa, jota useimmiten söin. Erilaisia kakkuja oli aika usein. Muistan erityisen hyvin sellaisen mehevän kakun, jonka päällä oli mansikkakuorrutusta. Kakku oli iso ja levyn mallinen ja oli leikattu valmiiksi aika pieniksi paloiksi. Kakkupala oli niin höttöinen ja painoltaankin kevyt, että sen söi muutamalla haukkauksella. Otin lautaselleni heti kaksi palaa, koska ne olivat niin pieniä. Ne olivat niin hyviä ja katosivat kitaani saman tien, että hain kolmannen. Vielä lähtiessäni ruokalasta pois nappasin matkalla neljännen palan ja satuin samalla näkemään kakun päältä otetusta kelmusta ”Nutrition Facts” -lapun, johon kaikki kakun hiilihydraatit, rasvat, kalorit ym. oli merkitty. Yhdessä palassa kakkua oli yli 400 kaloria! Olin syönyt niitä neljä tuosta vain. Silloin tajusin, kuinka erityisen energiatiheitä Amerikan-herkut ovat. Tietysti tiesin, että niissä on paljon kaloreita, mutta että niin paljon, huh sentään. Koko päivän kaloritarve tuli miltei täyteen syömällä vain muutaman minuutin ajan kakkua.

Työrupeaman aikaan missään ei ollut vaakaa, joten en punninnut itseäni koko kesänä. Loppukesästä aloin nähdä valokuvista, että näytin kyllä paljon paksummalta kuin mihin olin tottunut. Mutta valokuviakin pystyin katselemaan vain pieneltä kameran ruudulta, enkä näyttänyt yhtä paksulta jok’ikisessä kuvassa. Joissain kuvakulma oli armollisempi, ja päätin katsella vain niitä kuvia ja uskotella itselleni, että olin lihonut vain muutaman kilon. Kun työt päättyivät ja olin jo matkustellut pari viikkoa, olin vihdoin yksin ja sain rauhoittua Virginiassa, mistä sain ison talon käyttööni viikoksi. Saapuessani taloon hyppäsin heti talon yhden kylppärin vaa’alle. Aloin täristä ja vapista, kun näin luvun, eikä tärinä lakannut pariin tuntiin. Lähdin punnituksen jälkeen kävelemään ja ajattelin, etten palaa sisälle ennen kuin olen laihtunut. Tiesin lihoneeni mutta se, että puhuttiin 11 kilosta, oli liioittelematta šokki. Olin nimittäin myös lenkkeillyt ja patikoinut paljon kesän aikana, ja sitäkin kautta toivonut, että olisin myös kuluttanut paljon energiaa. Kävellessäni vapisten Virginiassa päähäni tuli kaikenlaisia ajatuksia. Miksi olin antanut tämän tapahtua? Miksi en tehnyt mitään estääkseni tätä? Ajatella, että vain muutamaa kuukautta aiemmin olin 11 kiloa kevyempi. Kävelin kolme tuntia, ja lopulta sain lohduttavan vastauksen siihen, miksi näin oli käynyt. Näin kävi, koska niin oli jostain syystä käytävä. En olisi voinut tehdä mitään toisin, koska en yksinkertaisesti pystynyt. Aina kun söin, en pystynyt lopettamaan yhtään aikaisemmin tai syömään yhtään vähemmän. Ei tarvinnut edes tietää, miksi niin oli, täytyi vain hyväksyä se, mitä oli tapahtunut. Minun tuli oppia tästä jotain, ja oppimisen aika oli saapunut. Tiesin olevani rankan ja pitkän urakan edessä. Jos en nyt onnistuisi muuttamaan syömistottumuksiani, olisin hyvin pian ylipainoinen. Ajatus oli hurja ihmiselle, joka oli vasta hetki sitten ollut solakka. Nimenomaan se vauhti, jolla olin lihonut, pelotti. Tällä kertaa en tahtonut maltillista painonpudotusta, vaan tarvitsin tuloksia ja nopeasti.

   

Matkaani oli jäljellä vielä vähän, ja aloitin tiukan dieetin. Virginiassa olin koko ajan yksin, kävin vaa’alla joka päivä, en syönyt juuri mitään ja liikuin valtavasti. Kävin juoksu- ja kävelylenkeillä. Vaikka olin Virginiassa, pystyin tekemään päiväreissun Washington D.C:hen. Kävelin siellä yhteensä kahdeksan tuntia. Liikunta sujui muuten hyvin, mutta rasitus tuntui jaloissa voimakkaana, koska 11 kiloa oli aikamoinen painolasti. Sain motivaatiota jostain, ehkä eniten siitä, etten halunnut palata kotiin niin pyöreänä. Kun jatkoin matkaa Virginiasta New Yorkiin, olin laihtunut neljä kiloa. Olin tyytyväinen hyvään starttiin. Palasin Suomeen ”vain” seitsemän kiloa painavampana kuin lähtiessäni. Elettiin syyskuun loppua, ja jouluun mennessä olin saanut lihotut kilot laihdutettua. Joinain päivinä en syönyt paljoakaan, joinain enemmän. Kun Obama valittiin sinä syksynä presidentiksi, katselin taas samoja D.C:n maisemia, mutta tällä kertaa telkkarista ja juhlistin Obaman voittoa syömällä seitsemättä äidin tekemää korvapuustia. Mutta lopulta tarve syödä ei ollut enää samanlainen kuin Amerikassa.

Lihomiseni oli niin tasaista, että kukaan uusista ystävistäni ei tuntunut muistavan, että saavuin Yhdysvaltoihin huomattavasti hoikempana. Aina kun katson kuvia itsestäni tuolta ajalta, ällötyn niistä. Samalla kuitenkin tiedostan jollain tasolla, että kuvan ihminen ei suinkaan ole mikään tonnikeiju. Itse asiassa oli vaikea löytää suuresta kuvakokoelmastani riittävän ”hirveitä” kuvia, vaikka valitsin pahimmat kuvat, mitä minusta oli otettu. On hyvä muistaa, että monelle laihduttavalle ylipainoiselle tai lihavalle minun before-kuvani voisi olla heidän after-kuvansa, ts. heidän tavoitteensa. Kaikkien ei kuulu olla normaalipainon alarajoilla. Itse olen sirorakenteinen, joten voin parhaiten kevyempänä. Kaiken lisäksi kun lihon, muutun pikkuhiljaa omenan malliseksi, eli lantio pysyy kapeana rasvan kertyessä vyötärölle. Vyötärölihavuus on kaikkein epäterveellisin lihavuuden muoto.

Amerikassa pulleammasta minusta selvästi tykättiin. Minua pidettiin sopusuhtaisena, vaikka olin paksuin, mitä olen koskaan ollut. Kun olin paksuimmassa kunnossa, sain parhainta palvelua, välillä suorastaan erityiskohtelua. Yksi Greyhoundilla töissä oleva mies tsekkasi minut päästä varpaisiin niin ilmiselvästi, ettei sellaista ole koommin tapahtunut. Vaikka bussiasema oli kiinni koko päivän ja aukesi vasta illalla, hän avasi paikan ovet ja lukot ja suostui ottamaan laukkuni sisälle, jotta minä sain liikkua koko päivän vapaasti ilman laukkua. Illalla laukku odotti minua oikean bussiterminaalin edessä. Tämä tarina on hyvä muistaa, jos on erehtynyt luulemaan, että pitää olla laiha saadakseen huomiota.

   

Sittemmin painoni on pysynyt enemmän tai vähemmän samana, muutaman kilon heittoja on ollut, mutta varsinkin viime vuodet ovat olleet tasaisia. Miksi lihoin? Elämä Amerikassa oli totta kai ihan toisenlaista kuin normaali arkeni kotona. Ihmiset, työ, kämppä, paikan eristyneisyys, mikään ei ollut sellaista kuin kotona. Mutta mitään traumaattista tai kamalaa ei tapahtunut. Mitä vielä, sehän oli se kuuluisa elämäni kesä! Olin usein innoissani siitä, että toteutin isoa unelmaani eli sitä, että olin lähtenyt Amerikkaan. Nautin englannin käyttämisestä suunnattomasti. Minulla on paljon ihania muistoja tuolta ajalta. Mistä kaikki ahdistuneisuus? En ollenkaan tiedä. Voisinko joskus lihoa uudestaan yhtä paljon tai jopa enemmän? Varmasti voisin. En koskaan tule olemaan minkään tällaisen yläpuolella.

Olen osoittanut omalla esimerkilläni, että lihominen on helppoa ja nopeaa. Välillä luullaan, että hoikat ihmiset eivät yksinkertaisesti liho, mutta se ei tietenkään pidä paikkaansa. Hoikat eivät saisi huolia painostaan juuri siksi, että ovat hoikkia. Mutta moni lihava ihminen on joskus ollut hoikka. Hoikasta on helppo muuttua lihavaksi. Minulla on toisinaan niin paljon itsekuria, että muut kauhistuvat, ja toisinaan itsekuri katoaa kokonaan. Onko se juuri sitä haluttua tasapainoista elämää? Vai päinvastoin, häiriintynyttä syömistä? Näistä kysymyksistä pääsenkin erilaisiin sokeriaiheisiin kirjoituksiin, joita on pian luvassa.

Treenaamisesta elämäntapaliikkujan silmin

Minä liikkumassa Azoreilla.

Minä liikkumassa Azoreilla.

Olen kirjoittanut treenaamisesta muutamassa postauksessani. Niistä suosituin on Treeniblogien antama kuva vs. todellisuus – miten ihmiset saataisiin liikkumaan? Kaksi läheistäni luki ja kommentoi juttua aikoinaan. Toinen piti tekstistä ja sen sävystä paljon, kun taas toinen piti sitä kyllä ihan asiallisena, mutta epäili, voisiko joku loukkaantua siitä, että kirjoitan itse liikkuvani paljon samalla kun väitän, että moni muu ei liiku läheskään tarpeeksi. Myöhemmin olen pitänyt kirjoitusta hyvin neutraalina, en provosoivana mihinkään suuntaan. Olen useisiin postauksiini laittanut monia linkkejä niihin lähteisiin, joista olen kerännyt ideoita ja saanut ajattelun aihetta. Viittaamaani treenikirjoitukseen en kuitenkaan laittanut mitään linkkejä, vaan käytin ”lähteinä” omia huomioitani. Nyt viimeisetkin epäilyni juttuni asiallisuudesta hävisivät, kun luin Yleltä tuoreen artikkelin Kuntoilubuumilla retostellaan, mutta suomalaiset ovat yhä löysää ja lihavaa kansaa.

Artikkeli käytännössä vahvistaa jokaisen kirjoittamani sanan. Olen iloinen siitä, että juuri tämä ilmiö kiinnitti tammikuun alussa huomioni. Ristiriita aktiivisuuden ja liikkumattomuuden välillä on mielestäni niin selvä, ettei sitä voi olla huomaamatta ja ihmettelemättä. Itse näin ja näen kuntoilubuumin kukoistavimmillaan nimenomaan treeniblogeissa, ja juuri niiden perusteella voisi luulla, että suomalaiset ovat huipputimmejä ja kaikin päin reilusti urheilevia. Ainoa iso ero artikkelin ja minun kirjoitukseni välillä on varallisuuden merkitys liikunnassa. Artikkelissa kerrotaan, kuinka kuntoilu on varakkaiden hommaa, kun minun pointtini päinvastoin on se, että liikkuminen ei saa olla varallisuudesta kiinni. Ketään ei voi estää lähtemästä ilmaiseksi ulos.

Treenaaminen on yksi aihe, josta tietyt lukijat pitävät. Blogiini on löydetty mm. hakusanoilla juoksu ja kankeus. En ole personal trainer tai muu liikunta-alan ihminen, joten en tule kirjoittamaan treenaamisesta sillä tavalla kuin he (sitä paitsi treeniblogeja on jo nyt pilvin pimein). Nautin kuitenkin ulkoilusta, juoksemisesta ja patikoinnista suunnattomasti ja tykkään myös tanssia, jumpata ja tehdä käsitreeniä viiden kilon painoilla. Olen ihminen, joka kulkee lähes joka puolelle jalan (tai pyörällä). Joskus se tarkoittaa monen tunnin matkaa, jonka joku muu ajaa autolla vartissa moottoritietä pitkin. Aktiivisuuteni vuoksi koen, että ”saan” kirjoittaa joskus treenaamisesta tai mieluumminkin ylipäänsä liikunnasta.

Minä patikoimassa Madeiran kukkuloilla.

Patikoimassa Madeiran kukkuloilla.

Olen elämäntapaliikkuja, jota kiinnostaa pitää itsensä mahdollisimman paljon liikkuvana niin pitkään kuin suinkin, mieluiten hautaan saakka. (Ihmettelen usein huippu-urheilijoita, jotka lopettavat liikkumisen lähes kokonaan uransa jälkeen. Heidän luulisi pitävän liikunnasta niin paljon, etteivät voi elää ilman sitä. En yksinkertaisesti ymmärrä.) Minua ei kiinnosta ennätysten rikkominen tai muiden kanssa kilpailu. Esimerkiksi juoksukilpailut eivät motivoi minua lainkaan, vaikka olen juossut useamman maratonin. Siinä missä joku treenibloggaaja kirjoittaa jutun otsikolla ”Näillä vinkeillä juokset maratonin alle kolmessa ja puolessa tunnissa”, minä kirjoitan ”Mukavin, helpoin ja halvin tapa juosta maraton” (tällainen juttu on luvassa keväämmällä). Minulle ei ole tärkeää, juokseeko maratonin kolmessa vai kuudessa tunnissa, jos lopputulos on se, että on juossut maratonin. Ajattele, maratonin! Valtaosa ihmisistä ei juokse maratonia koskaan elämänsä aikana. Olisi mahtavaa, jos joku, joka ei usko pystyvänsä pieneenkään juoksusuoritukseen, juoksisi minun tai jonkun muun innoittamana vaikka viiden kilometrin lenkin. Ja joskus ehkä maratoninkin. Eikä millään ihmekonsteilla ja monta sataa euroa maksavilla turhilla digitaalisilla laitteilla, vaan ihan vain lähtemällä ulos, vapaana juoksemaan mihin vain juuri niin pitkäksi ajaksi kuin haluaa.

En tiedä, kiinnostaako ihmisiä harrastaa liikuntaa siten kuin minua. Toisin sanoen suuria määriä ja usein hyvin isoina annoksina, mutta ilman mittareiden kyttäystä ja kilpailunhalua, ilman jatkuvaa vaatimusta kehittyä (johonkinhan kehityksen on loputtava, viimeistään vanhempana, jolloin ei mitenkään jaksa painaa niin kovaa kuin nuorena). Lähinnä tykkään vastustaa ajatusta kahdesta leiristä, joissa toisessa on kaikki sohvaperunat ja toisessa kaikki välineurheilijat, ”treenaajat” ja härpäkekallet. Toki jo nyt on olemassa monia elämäntapaliikkujia, näen heitä lenkkipolulla, mutta ei riittävän monia, ja stereotypiat istuvat tiukassa.

Lopuksi lupaus kahdesta tulevasta jutusta, sillä julkisesti lupaaminen pakottaa kirjoittamaan ne. Toisessa kirjoitan laihdutushistoriastani kuvien kera, ja toisessa pohdin tämänhetkistä suhdettani sokeriin. Siihen postaukseen tulee kuvitukseksi ihanimmat treenivaatteet, joihin olen koskaan törmännyt.

Tilaamiani treenivaatteita.

Tilaamiani treenivaatteita.

Millainen liikkuja sinä olet? Nautitko liikunnasta, vai yritätkö pakottaa itsesi siihen, koska tiedät liikunnan olevan hyvästä?

Nykyinen treenivillitys vs. Mikaela Ingbergin suhde treenaamiseen

Treenaamisen suosio näkyy kaikkialla mediassa, mutta ehkä kaikista selvimmin juuri blogeissa. On perinteisiä fitnessblogeja, jotka eivät tarjoa muuta sisältöä kuin proteiinipulvereita ja selfie-kuvia, joissa poseerataan puolialastomana kuntosalilla. Olen löytänyt viime päivinä kuitenkin monia sellaisia blogeja, jotka ovat pääsääntöisesti esim. muoti-, kauneus- tai kosmetiikkablogeja, mutta niissäkin on alettu treenata ja jaella treeni- ja dieettiohjeita. Samaan aikaan on valtavasti ihmisiä, jotka eivät liiku juuri lainkaan. Tässä kirjoituksessa pohdin, minkälaisen kuvan treeniblogit antavat, ja kuinka vähän monet ihmiset todellisuudessa liikkuvat.

Törmäsin tänään Ilta-Sanomien artikkeliin Mikaela Ingberg hoikkuudestaan: En treenaa ja syön ajoittain epäterveellisesti. Joidenkin mielestä voi kuulostaa aika houkuttelevalta jättää treenaaminen, syödä epäterveellisesti ja hoikistua samalla. Ehkä ei kuitenkaan kannata kokeilla samaa reseptiä, sillä Ingbergillä oli ammattiurheilijana huomattavasti keskivertoihmistä enemmän lihasmassaa. Nykyisen treenivillityksen aikaan on kuitenkin virkistävää, että entinen huippu-urheilija ei juurikaan treenaa. Jo aiemmin viime keväänä Ingberg kertoi aika lailla kokonaan lopettaneensa treenaamisen.

Minua tässä kaikessa ilahduttaa se, että voimme saada tervettä vastapainoa joillekin treeniblogeille ja ylipäänsäkin treenivillitykselle. Itse pidän paljon liikunnasta ja liikun reilusti, ja silti kammoksun joitakin fitnessblogeja, joissa bloggaajat näyttävät stereotyyppisiltä bimboilta, joilla anaboliset steroidit ovat sumentaneet viimeisenkin aivotoiminnan. Treenaamisessa tuntuu vallitsevan ääripäät; joko se menee aivan älyttömäksi tai jää kokonaan. Minä kuulun jonnekin fitnessbloggaajien ja Mikaela Ingbergien välimaastoon, sillä siellä oleminen on kaikkein miellyttävintä!

Treeniblogien antama kuva vs. todellisuus – miten ihmiset saataisiin liikkumaan?

Olen alkanut lukea useita suomalaisia fitness- ja hyvinvointiblogeja, koska pidän paljon liikunnasta ja olen mm. juossut säännöllisesti ympäri vuoden jo lähes 15 vuotta. Blogeja lukiessa en voi kuitenkaan välttyä huomaamasta, miten erilaisen kuvan ne antavat ihmisten aktiivisuudesta kuin mitä todellisuudessa näemme. Fitnessblogeissa saatetaan treenata kovaa ja valvotusti, harrastaa monia eri lajeja, seurata tarkkaan omaa kehittymistä ja pitää kirjaa kaikista saavutetuista tuloksista ja nautituista kaloreista. Myös näiden bloggaajien postaamista kuvista näkyy, että treenattu todella on.

Koska treeniblogeja on niin paljon, niiden perusteella voisi luulla, että todella monet ihmiset liikkuvat ja urheilevat, toiset hyvinkin aktiivisesti ja jopa kilpailumielellä. Todellisuudessa monia on vaikea saada liikkeelle ollenkaan. Uutisissa  kerrotaan tasaisin väliajoin, kuinka ihmiset liikkuvat aivan liian vähän, lapset saavat liian vähän liikuntaa, ja ihmiset istuvat valtaosan päivästä ja vain lihovat entisestään. Kun itse käyn juoksulenkillä, en useinkaan näe kovin paljon muita lenkkeilijöitä, varsinkaan talvisaikaan, vaikka asun Helsingissä. Silloin kun sataa lunta, jalanjäljistä saattaa pystyä näkemään, kuinka moni jotakin katua pitkin on kulkenut. Kerrankin lähdin kevyessä lumisateessa kahdeksi tunniksi juoksemaan, ja kun paluumatkalla juoksin samaa katua pitkin kuin lähtiessäni, tiellä oli yhä vain omat jalanjälkeni. Vajaassa kahdessa tunnissa kukaan muu ei ollut kulkenut samaa katua! Myös julkisissa kulkuneuvoissa näkee usein, kuinka ihan perusterveet ihmiset kulkevat esim. bussilla pari, joskus vain yhden pysäkinvälin. Syynä ei aina voi olla kiire tai jokin muu erikoistilanne, ja bussimatka odotuksineen voi kestää kauemmin kuin saman matkan kulku jalan. Sanonta ”kävellen olisit jo perillä” ei voisi toisinaan olla kuvaavampi. Syy siihen, miksi ulkona ei näy liiaksi liikkujoita, voi toki johtua siitä, että niin moni ihminen käy salilla. Epäilen kuitenkin kaikkien kynnelle kykenevien olevan salilla. Eikö kynnys salille lähtemiseen ole vielä reilusti korkeampi kuin ulkona liikkuminen sellaiselle ihmiselle, joka muutenkaan ei saa helposti itsestään irti?

Aloin miettiä, kuinka hyvin treeniblogit kannustavat muita liikkumaan, sillä inspiroivuus on hyvin suuressa roolissa blogeissa ylipäänsä. Varmasti jotkut innostuvatkin vaikkapa kahvakuulatreenistä tai jostain täysin uudesta, vasta Suomeen tulleesta lajista juuri blogien perusteella. Uskon silti olevan paljon myös niitä, jotka tympääntyvät liikuntaan entistä enemmän, koska tietyt blogit saavat liikunnan näyttämään itsekeskeiseltä, hölmöltä, turhalta ja ehkä jopa kaupalliselta tai välineineen liian hankalalta tms. Ja liikuntahan ei tietenkään ole mitään edellä mainituista!

Jos ei ole tottunut liikkumaan, voisi olla hyvä aloittaa arkiliikunnasta. Usein arkiliikunnan ja varsinkin kävelyn voimaa kuitenkin väheksytään. Joidenkin väitteiden mukaan arkiliikunta on liian kevyttä ja lyhytkestoista polttaakseen paljonkaan kaloreita saati rasvaa. Jos ihmisille ei kuitenkaan arkiliikuntakaan maistu, eivätkä treeniblogien timmit ihanteet kuvasta todellisuutta, kuilu näiden kahden maailman välillä on vielä valtavampi kuin ensin luulisi. Kaikki neuvot, kuten ”älä kulje hissillä tai liukuportaita pitkin, vaan kävele”, ”jää paria pysäkkiä aikaisemmin pois bussista ja kävele loppumatka”, ”vähennä päivittäistä istumista tehden välillä työtä seisten” jne. ovat todella hyviä ohjeita.

Luin kerran Juoksija-lehdestä tarinan jostain miehestä, joka ei ollut juurikaan liikkunut elämässään, varsinkaan juossut, mutta joka 40-kympin kriisissä alkoi juosta ja seurasi kehitystään jostain aktiivisuusrannekkeen kaltaisesta mittarista. Sen avulla oli helppo seurata edistymistä ja sen näyttämät lukemat innostivat rikkomaan edellisiä ennätyksiä. Vuoden parin jälkeen mies halusi kuitenkin luopua mittarista, vaikka lenkkeili edelleen. Mittari ei enää tuonut hänelle mitään uutta eikä motivoinut häntä. Minusta tällainen esimerkki osoittaa, että kenestä vain voi tulla liikkuja. Mitkään mittarit ja härpäkkeet eivät ole välttämättömiä. Pitää vain pukeutua säänmukaisesti ja sijoittaa kunnollisiin jalkineisiin.

Löydetään liikunnan ilo itse liikunnasta, oli kesä tai talvi!

Miten syödä terveellisemmin ja päästä eroon sokerista?

Vuodenvaihde on tyypillisesti sitä aikaa, kun ihmiset yrittävät ryhdistäytyä ja parantaa elintapojaan. Kuntosaleilla riittää asiakkaita tammikuussa, kun moni on aloittanut joulusyömisen jo marraskuussa.

Kirjoitin pitkän artikkelin siitä, kannattaako sokeriton elämä. Nyt on vuorossa neuvoja, joilla sokerin syöntiä voi joko vähentää tai päästä siitä eroon kokonaan.  Joskus näkee lehdissä sellaisia huvittavia vinkkejä, kuten ”kun tekee mieli suklaata, syö selleriä, niin suklaanhimo on pian tiessään”. Siksi olen koonnut alle sellaisia ohjeita, jotka todella toimivat, jos niitä vain noudattaa. Jos sokerin syöntiä pystyy vähentämään, useimmiten muu syöminen muuttuu terveellisemmäksi lähes automaattisesti.

Miten syödä terveellisemmin ja jättää sokeri/vähentää sokerin syöntiä?

  1. Suunnittele syömisesi etukäteen. Pelkkä sokeristen herkkujen karsiminen ei toimi, jos tilalla ei ole mitään kunnollista syötävää.
  2. Pyri valmistamaan valtaosa aterioistasi itse.
  3. Vältä valmisruokia. Niissä on paljon sokeria ja useimmiten vähän ravinteita.
  4. Valmista aterioita ja herkkuja valmiiksi myöhempää varten. Kun sokerinhimo yllättää, ei tule sorruttua naposteluun, jos kaapeissa on terveellisiä herkkuja.
  5. Syö paljon kasviksia ja hedelmiä. Hedelmät kannattaa ehkä säästää niihin hetkiin, kun sokerinhimo on suurimmillaan (jotta hedelmät alkaa mieltää riittävän makeiksi ja herkullisiksi).
  6. Syö välipaloina esim. pähkinöitä ja kuivattuja hedelmiä.
  7. Älä nauti sokeria mehujen ja limujen muodossa. Sokerin määrä sokerijuomissa on valtava eikä juomista täyty ollenkaan.
  8. Syö hitaasti ja nautiskellen. Hotkimalla ruoka ei ehdi maistuakaan ja tulee helposti syötyä liikaa.
  9. Älä osta kaappeihisi sokeriherkkuja/muita epäterveellisiä ruokia ja kiellä myös muita tuomasta niitä sinulle.
  10. Harrasta liikuntaa (ulkona). Liikkuminen piristää, polttaa kaloreita ja on myös suoraan pois siitä ajasta, jonka muuten saattaisi maata sohvalla syöden.
  11. Koeta rikkoa ne tunnesiteet, joita sinulla on sokeriin. Jos esim. jonkin tapahtuman yhteydessä syöt aina vaikkapa jäätelöä tai irtokarkkeja, mieti, riittäisikö sinulle pelkkä tapahtuman tuoma ilo. Kaikkeen elämässä ei tarvitse kuulua syöminen/sokeri.
  12. Nuku riittävästi. Monesti suositus on 7-9 tuntia unta yössä, mutta unen tarve on yksilöllistä. Jos unta ei saa tarpeeksi, akut eivät ehdi latautua ja energiaa on silloin saatava jostain muualta.  Liian vähäinen nukkuminen houkuttaa juuri sokerin syöntiin, koska sokerista energiaa saa nopeiten.
  13. Syö aamupala. Joidenkin kohdalla syömättä jättäminen vain lisää ruokahalua ja sokerinhimoa iltaa kohti. Nälissään repsahtaa todennäköisemmin sokeriherkkuihin.
  14. Syö riittävästi kuitua. Se pitää kylläisenä (jolloin myös verensokeri pysyy tasaisempana) ja on suolistolle hyväksi.
  15. Luo omia sääntöjä sokeriherkkujen suhteen ja noudata niitä. Esim. ”Syön kerran viikossa lempiherkkuani, en koskaan osta kotiin mitään sokerista, syön sokeria vain kyläillessä” tms.

Joillekin sokeri on suurempi ongelma kuin toisille. Monelle riittäisi hyvin pelkkä sokerin vähentäminen, mutta toisten olisi paras jättää sokeri ainakin hetkeksi kokonaan, jotta pahimmasta koukusta pääsee irti. Tärkein ohje kuuluu:

  • Jos olet onnistunut syömään terveellisemmin ja vähentämään sokerin syöntiä, mutta lankeat jossain vaiheessa pahastikin, älä anna kaiken työn valua hukkaan ja luovuta, vaan jatka heti hyvällä linjalla. Yksi syöpöttelykohtaus on lopulta hyvin vähän, jos olet tsempannut monta viikkoa. Usein on tapana ajatella, että ”kun jo pilasin tämän homman, niin antaa mennä”. Ei kannata.

Loppuun vielä linkki Ylen artikkeliin ”Lukijat neuvovat: Näillä 10 ohjeella pääset eroon sokerista”, jonka vinkit ovat vain osittain päällekkäisiä minun kokoamieni ohjeiden kanssa.