Avainsana-arkisto: työ

Freelancerin hohdokas työpäivä

Tänään radiossa puhuttiin töihin paluusta loman jälkeen ja siihen mahdollisesti liittyvästä ahdistuksesta. Samassa yhteydessä haastateltiin eri psykologeja ja kysyttiin neuvoa siihen, miten työelämään saisi palattua vaivattomammin etenkin, jos ei varsinaisesti pidä työstään ja tietää, ettei ole unelma-alallaan. Pohdittiin myös, pitäisikö loma aloittaa ja lopettaa keskellä viikkoa, jotta töihin paluu kävisi kevyemmin, eikä työviikko siten alkaisi viidellä työpäivällä saman tien loman jälkeen.

Kuuntelin juttuja mielenkiinnolla, ja päällimmäisenä mielessäni oli koko ajan vain yksi ajatus: Onneksi mikään tuo ei koske minua! Freelancerina saan valita, kuinka paljon töitä teen ja milloin. Minun ei tarvitse töihin lähteäkseni herätä aikaisin aamulla huonosti nukutun yön jälkeen, ja miettiä, kuinka paljon vihaan elämääni. Minkäänlaista mahdollisesti ällöttävää töihin paluuta ei tarvitse pelätä mihinkään vuodenaikaan. Ja tietysti tähän kadehdittavaan soppaan lisätään vielä tämä: olen unelma-alallani eli toimin kääntäjänä koulutukseni mukaisesti lempikieliäni väännellen ja niiden loputtomia ulottuvuuksia pähkäillen ja ihaillen.

No, tuo ajatus tosiaan oli se päällimmäisin. Kun pääni ei enää leijaillut pilvissä, aloin miettiä, miltä tyypillinen työpäiväni freelancerina todellisuudessa näyttää. Kun kerran freelancerina oleminen on niin hohdokasta, niin miten se ilmenee juuri minun kohdallani? Päätin jakaa tavanomaisen työpäiväni kulun lukijoiden kanssa, mutta sitä ennen pieni varoituksen sana: alla oleva voi olla liian glamoröösiä joillekin lukijoille.

Freelancerin hohdokas työpäivä

Klo 10: Alan heräillä, mutta en nouse vielä.

klo 11.05: Kello herättää. On aika nousta, enkä kehtaisi muutenkaan nukkua enää yhtään pidempään asuessani nyt tilapäisesti aamuvirkun isäni kanssa. Hän herää ennen viittä ja nousee ennen kuutta.

klo 12.00: Aamutoimien ja pihalla käymisen jälkeen avaan tietokoneen ja menen lukemaan sähköpostit, sillä saan kaikki työtarjoukset sähköpostitse. Sähköpostilaatikossa minua odottaa aina jokin näistä vaihtoehdosta:

tyypillisin vaihtoehto: mitään töitä ei ole tarjottu mistään (vaikka olen kirjoilla useissa firmoissa)

toiseksi tyypillisin vaihtoehto: työtarjouksia on, ja ne näyttävät tältä:

  • mitä: tv-ohjelma Netflixiin
  • lähtökieli: kiina (en osaa kiinaa)
  • kohdekieli: suomi
  • käännös vai oikoluku: oikoluku
  • deadline: 3.8.2017 klo 15 New Yorkin aikaa
  • milloin saan ohjelman oikoluettavakseni: 4.8.2017 klo 15 New Yorkin aikaa (!)

kolmanneksi tyypillisin vaihtoehto: yllä esitettyä realistisempi työtarjous (sekä kielen että deadlinen osalta) on saapunut klo 3.26 Suomen aikaa, ja koska en kuitannut tarjousta 15 minuutin sisällä tarjouksesta eli keskellä yötä, minua odottaa myös klo 3.41 saapunut sähköposti, jossa todetaan, että työ on kiireellisyyden vuoksi annettu jollekulle toiselle

klo 12.05: Olen valmis toteamaan, ettei tälle(kään) päivälle ole toistaiseksi luvassa palkkatöitä. Tarkistan, että olen laskuttanut aiemmin tekemistäni töistä juuri oikean taksan mukaan, ja lähetän laskun hyväksyttäväksi firmaan X.

klo 15.45: Firma X:stä on vastattu, että lasku on hyväksytty ja on matkalla palkkakonttoriin. Katson laskua ja huomaan, että taksa on muutettu sovittua pienemmäksi. Silloin alan aina nähdä punaista. Vastaan viestiin, että taksa ei ole työehtosopimuksen mukainen ja että en hyväksy sitä.

klo 16.10: Firma X on vastannut ja kertonut perusteeksi, että palkkio nyt vain sattuu olemaan vähän pienempi. Kirjoitan sinne, että palkkio on juuri se, mikä työehtosopimuksessa lukee ja piste. Kysyn, mitä kirjallinen sopimus merkitsee firmalle ja että tajutaanko siellä, millaisessa asemassa kääntäjät ovat, jos firma alentaa palkkioita mielivaltaisesti milloin haluaa. Jään odottamaan vastausta ja alan jo kaivaa ammattiliiton lakimiehen yhteystietoja. [Kirosanoja, valitusta, mutinaa.] Mietin, miten muotoilen viestini firmalle sitten, kun alan uhkailla lakimiehellä.

klo 17.00: Firma X on vastannut hyväksyneensä alkuperäisen laskun. Tarkastan sen ja totean, että taksa on nyt oikea eli se, mitä olin käyttänyt laskussa, jonka lähetin firmalle aiemmin päivällä. Tiedän saavani firmalta jatkossa entistäkin nihkeämmin työtarjouksia, koska en suostu kusetukseen, eli heidän listoillaan olen hankala tapaus.

klo 17.05: Menen katsomaan verkkopankkiin, onko toinen lafka, firma Y maksanut minulle vihdoin palkkioni, joka on jo monta päivää myöhässä. Palkkiota ei näy tilillä. Osaan jo odottaa, että kuukautiset myöhästyvät tälläkin kierrolla, koska stressaan niin paljon saamattomia palkkioita. Kääntäjien keskustelupalstat ovat täynnä kertomuksia, joissa pahimmissa on tehty tuhansien eurojen edestä työtä saamatta palkkaa.

klo 17.10: Menen kirjoittamaan firmalle Y vihaisen sähköpostin, jossa kerron, että olen muistuttanut palkkiosta jo monta kertaa ja että tämä ei ole ensimmäinen kerta, kun firma Y yrittää jättää palkkiot maksamatta. Kirjoitan, että en enää koskaan käännä firmalle mitään, jos palkkiota ei makseta välittömästi. Mielessäni olen jo päättänyt, että en tee firman kanssa enää töitä, vaikka palkkio nyt maksettaisiinkin. Firman epäluotettavuus on ylittänyt sietokykyni.

Hohdokkaan työpäivän päätös

***

klo 13.15 pari päivää myöhemmin: Firma Y:n maksama palkkio näkyy tililläni, ja summa on oikea. Huh! Menetin joka tapauksessa taas yhden yhteistyöfirman, ja myös firma X on huijausyrityksineen melkoinen vitsi…

Niin että kyllä minä olen onnekas, kun ei tarvitse yököttävää töihin paluuta murehtia!

Valituspäiväkirja

Tänään oli se päivä. Palasimme lomalta kotiin. Ne päivät ovat harvoin parhaimpia.

Eilenkin oli ikävä päivä. Äidin kuolemasta tuli kuluneeksi tasan kolme kuukautta. Löysin itseni itkemästä miehen rintaa vasten yhtenä lomapäivänä, ja kun tuli korttien kirjoittamisen aika, olin tutusta muistista aloittamassa yhden kortin osoitetietojen kirjoittamisen äidin nimellä. Ensimmäistä kertaa koskaan osoitin lomaterveiset vain isälleni.

En pidä itseäni valittajana. Totta puhuen lomamme oli alkuhäslinkiä lukuun ottamatta niin onnistunut ja sopivan pituinen, että olimme kumpikin valmiita palaamaan arkeen. Ja toki kotona on aina asioita, joita kaipaa poissa ollessaan. Mutta kun tänään palasin tuuliseen ja pimeään kämppääni, minuun iski pelko. Pelko siitä, että putoan saman tien siihen samaan olotilaan, jossa olen ollut jo kuukausia ennen lomaamme. (Jaa miksi tuuliseen asuntoon? Kämpässä on niin hyvä ja vahva ilmanvaihto, että se tuntuu tiettyinä aikoina päivästä korvia kylmäävänä vetona.)

Tajusin lomalla, miten pitkään olen ollut alavireinen. Parempia päiviä on toki silloin tällöin, ja piristyn oikeiden ihmisten seurassa. Niinpä kukaan läheiseni ei varmaan ole ajatellut, että olisin ollut erityisen alamaissa. Energinen loma kuitenkin herätteli minua sen verran, että näen nyt aivan selvästi, kuinka kauan alakuloisuutta ja jaksamattomuutta on jo jatkunut. Se alkoi viime syksynä asetuttuani Irlannista takaisin Suomeen.

Silloin sain töitä aivan tyhjästä, mikä tuntui aika uskomattomalta ajoituksineen kaikkineen. Vastahan olin lopettanut työt Irlannissa ja viettänyt kesälomaa parisen viikkoa. Työ oli lupaus jostain uudesta. Kaipasin jotain uutta, koska ajatus siitä, että palaisin aivan samanlaiseen elämään, jollaisen jätin taakseni Irlantiin lähtiessäni, aiheutti lievää ahdistusta tai ainakin epäilyä. Koen, että elämässä on mentävä eteenpäin eikä elämän siksi kuulu olla aina samanlaista. Tosin tuo ”eteenpäin meneminen” on kovin abstrakti ajatus, eikä se aina näy konkreettisena. Itse määrittelisin sen en niinkään tapahtumina, vaan vaihtuvina mielentiloina, kehittymisenä ja kasvamisena. En sellaisena, että omat ongelmat ovat vuodesta toiseen samat, vaikka niitä olisi kuinka vatvonut ja veivannut aikojen saatossa lukuisissa muutosyrityksissään onnistumatta koskaan.

Uusi työ oli juuri sellaista, mitä kaiken aiemman työkokemukseni perusteella ennustinkin. Pellemäistä, epäeettistä riistoa, johon edes itseään vähättelevien humanistien ei tulisi suostua, mutta johon he lähes aina suostuvat. Itse en tässä iässä ja elämäntilanteessa sellaiseen lähde pidemmän päälle. Firmasta tulee yhä yhteydenottoja ja mitä naurettavampia ehdotuksia (työtarjouksiksi niitä kai pitäisi sanoa), mutta ne ovat yhtä tyhjän kanssa.

Myöhemmin viime syksynä uusi työ vaihtui pian sen saamisen jälkeen äidin kärräämiseen pyörätuolissa sairaalan eri osastoilla. Sairaalan käytävät tulivat kovin tutuiksi, ja nehän olivat kovin tuttuja jo paljon ennen viime syksyä. Lähtölaskenta oli virallisesti alkanut. Odotettiin vain, koska äiti kuolisi. Ei toki ole mikään ihme, ettei kukaan meistä läheisistä elänyt tuolloin elämänsä parhaita päiviä. Samaan aikaan toinenkin sukulainen sairastui nuorena syöpään, ja erilaiset tutkimukset tulivat ajankohtaisiksi minullekin.

Juuri päättynyt lähes kahden viikon loma katkaisi ikävän kierteen, jossa olin elänyt kuukausikaupalla. Noihin kuukausiin mahtui paljon itsensä pakottamista erilaisiin asioihin tai kokonaan niiden tekemättä jättäminen. Pakottamatta en olisi saanut juuri mitään aikaan. Se puolestaan kävi raskaaksi, ettei moniakaan asioita olisi huvittanut tehdä puhtaasta ilosta, vaan lähes kaikki meni vaikeimman kautta kotitöistä lähtien. Nukuin paljon sohvalla, joskus tuntikausia putkeen. Yöt saattoivat jäädä lyhyiksi tai olemattomiksi. Päivät piti jaksaa horroksessa. Kun vihdoin sain nukuttua, nukuin helposti 12 – 15 tuntia. Se oli ihanaa ja samalla väsyttävää. Noin pitkään nukuttuaan on vaikea päästä liikkeelle tai saada päivästä ylipäänsä minkäänlaista otetta.

Minulle sopisi mainiosti, että kaikesta tuosta tulisi nyt historiaa. En valittaisi enkä muistelisi noita kuukausia pahalla, vaan näkisin ne välttämättömänä laskuvaiheena ennen uutta nousukautta. Mutta kun tänään tulin pimeään kotiini, ja jouduin laittamaan kaikki mahdolliset valot ja spotit päälle nähdäkseni kunnolla edes tietokoneen näppäimistön, pian jo katselin sohvaa ja harkitsin sinne hautautumista. Vain ääretön ilmanvaihdosta aiheutuva veto esti suunnitelmani. (Sohva on tulilinjalla, eikä siinä tarkene hattu ja lapasetkaan päällä vedon aikaan. Mitä pimeyteen tulee, niin totuin lomalla niin voimakkaaseen valon määrään, että nyt kotini tuntuu entistäkin hämyisemmältä. Erityisen ironiseksi tämän tekee se, että myös Mallorcalla hotellihuoneemme oli pimeä, ja siinä oli vain vähän ikkunoita, joista nekin kaikki olivat pieniä. Silti vasta kotona Suomessa huomaan, mitä todellinen pimeys on.)

En jaksa enää sohvalla makoilua ja täysin innotonta olotilaa. En jaksa maata sohvalla, vaikka en jaksa mitään muuta kuin maata sohvalla. Näin oli ennen lomaa, ja pelottaa, että niin tulee taas olemaan, vaikka kuinka käskisin itseni tehdä muuta. Ymmärrän ja hyväksyn elämän suvantovaiheet, mutta en jatkuvalta tuntuvaa väsymystä, saamattomuutta ja mielenkiinnottomuutta. En edes silloin, vaikka kaikelle tuolle olisi ”hyvä syy”. Liika vain on liikaa.

Nähtäväksi jää, saanko nyt loman innoittamana itseni paremmin pystyyn.

* Jutun kuvituksena on pari otosta öisestä Alcúdian vanhasta kaupungista. *

Antoisimpia blogihetkiä

Blogini täyttää näinä päivinä kaksi vuotta.

blogi-2-v

Tuntuu mukavalta, että olen viitsinyt ja halunnut luoda omasta mielestäni julkaistavaksi kelpaavaa materiaalia tavoitteellisesti jo parin vuoden ajan. Yleisesti sanoisin, että kirjoittaminen on tullut helpommaksi. Tarkemmin ilmaistuna oma asenteeni bloggaamista kohtaan on muuttunut lempeämmäksi. Ennen tunsin herkemmin ahdistusta, koska halusin noudattaa itseni laatimaa julkaisuaikataulua, mutta en välttämättä innostunut jostain ennalta suunnittelemastani aiheesta, ja olin siten uutta aihetta vailla samalla kun keksimäni deadline lähestyi kovaa vauhtia. Haluan edelleenkin noudattaa samaa aikataulua monestakin syystä, mutta kirjoitan nykyään enemmän omilla ehdoillani. En enää välitä, vaikka ketään ei kiinnostaisi kirjoitukseni tai kukaan ei pitäisi näkökulmastani. Opin jostain, että avain menestyksekkääseen luomiseen on pitkälti itselle tekeminen. Jos innostuisin vaikkapa pullonkorkista, ja kirjoittaisin siitä 1000-sanaisen esseen, eikä kukaan pitäisi sitä minään, se ei haittaa. Kunhan itse pidän aihetta kirjoittamisen arvoisena ja ryhdyn toimeen, blogijutun luominen kannattaa aina ja voi kantaa sellaistakin hedelmää, jota ei uskoisi.

Yksittäisiä antoisia blogihetkiä on niin monia, etten edes yritä alkaa listata niitä tähän. On kuitenkin muutamia laajempia teemoja, jotka tekevät bloggaamisesta varsin antoisaa, ja kerron niistä alla.

Itse työn tuottama ilo

Minun on täytynyt kirjoittaa tämä blogiin ennenkin, mutta kirjoitan taas: minulle kirjoittaminen ei ole koskaan ollut (hauska) harrastus, jota teen omaksi ilokseni, vaan olen aina suhtautunut bloggaamiseen työnä. Se voi kuulostaa jonkun korvaan ikävältäkin, mutta kun kirjoittaminen on työtä, myös siitä koituva mielihyvä on suurempaa ja aidompaa, koska joudun näkemään vaivaa tekstieni eteen. Valmiin blogitekstini näkeminen tuntuu usein samalta tai joskus paremmaltakin kuin jonkin suomentamani elokuvan tai sarjan näkeminen telkkarissa tai Netflixissä.

blogi-2-v-2

Yhteisöllisyys ja kommentit

Ihmisten ”tapaaminen” kommenttien puolella ja ajatusten ja kokemusten vaihto on totta kai monelle bloggaajalle koko blogin suola ja sokeri. Niin myös minulle. Olen käynyt lukuisia mahtavia keskusteluja blogini kautta, ja olen aina arvostanut sitä, että jotkut jaksavat nähdä kommentoimisen vaivan. Sillä nykymaailmassa myös kommentointi käy monelle työstä, ja aina on miljoonasti helpompaa olla kommentoimatta kuin kommentoida. Erityisesti muistan kommentoijan nimimerkillä TK, joka lähetti äidilleni tietoa syövän hoitoon liittyen. Hän jaksoi käyttää valtavasti aikaa oleellisen tiedon ja linkkien jakamiseen. Saamieni tietopakettien kokoaminen vaati varmasti paljon työtä, ja olin jo silloin kovin kiitollinen ja liikuttunut meille täysin vieraan ihmisen avusta. Haluan kertoa, että luimme lähteet huolella, ja äiti noudattikin mm. ruokavalio-ohjeita useiden kuukausien ajan. Kaivoimme kaapista vanhan, mutta täysin toimivan ja vähän käytetyn mehustimen, ja isäni teki äidille monta kertaa viikossa erän porkkanamehua tuoreista luomuporkkanoista. Jossain vaiheessa äiti kyllästyi ja väsyi liiaksi kaikkeen kunnon romahtaessa, mutta ei terveellisestä ruokavaliosta ainakaan mitään haittaa ollut, ja hän myös aidosti piti monista nauttimistaan ruoka-aineista. En koskaan unohda TK:lta saatua apua.

Tiettyjen kirjoitusten saama suosio ja niiden jakaminen (joskus yritysten taholta)

On aina kiinnostavaa nähdä, mitkä omasta innostuksestani alkunsa saanet jutut muodostuvat ajan kanssa blogin luetuimmiksi. Omalla kohdallani on käynyt niin, etten ole osannut ennustaa suosituimpia juttuja. En olisi uskonut taateleiden, alumiinittomien dödöjen ja harmaiden hiusten värjäämisen kiinnostavan niin monia. Myös se on tavallista, että jokin juttu ei ensin ota tuulta purjeisiin, mutta räjähtää myöhemmin. Niin kävi esim. vegaaniselle riisipuuroreseptilleni, joka ei vielä viime jouluna saanut erityisesti huomiota, mutta jota on nyt jo kuukausien ajan luettu hulluna. Pari kertaa kokonainen yritys on jakanut tekstini Facebookissa, mikä toi blogiini satoja ylimääräisiä kävijöitä.

Ensin Tokmanni jakoi puukirjoitukseni:

tokmanni-jakoi-puukirjoitukseni

Ei mennyt kauaa, kun Jokaiselle jakoi kirjoitukseni samaisen merkin aterioista:

jokaiselle-jakoi-kirjoitukseni

Facebook-jaot yllättivät erityisesti, koska blogini ei ole ”Facebook-blogi”, eli vain harva seuraa blogiani sitä kautta suhteessa muihin kävijöihin.

Kutsut tapahtumiin

Olen saanut kutsuja erilaisiin tapahtumiin, joista olen voinut valita mielenkiintoisimmat. Niin Härkis, rasvanpoltto kuin miesten hygieniatuotteetkin ovat tulleet tietooni tapahtumien kautta. Ehkä kiintoisia tilaisuuksia tulee vastaan tulevaisuudessakin.

***

Luonteellani ja osittain uudella suhtautumisellani näen itseni bloggaamassa vielä pitkään; toivottavasti te muutkin pysytte matkassa!

Vanhapiika älähtää

Käsittelen tässä kirjoituksessa kahta teemaa, joita minulle on viime aikoina tuputettu joko läheisten tai yleisesti median toimesta.

Teemat tulevat tässä:

1. Naisella pitäisi mieluiten olla sekä kunnon ura että lapsia. Jos hänellä kuitenkaan ei ole lapsia, ura pitäisi ainakin olla. Vastaavasti pelkkä vuosia kestävä kotiäitiys ilman paluumahdollisuutta mihinkään vanhaan työhön on parempi vaihtoehto kuin olla lapseton ja pätkätöissä/työtön.

2. Jos kuitenkin on käynyt niin ikävästi, ettei naisella ole kumpaakaan, eli ei lapsia eikä uraa, hän on tietynlaista ylijäämää, ja on siksi muiden käytettävissä erilaisia hommia varten. Hänen vuorokautensa on jostain syystä pidempi kuin muiden, minkä vuoksi on vain reilua, että hän antaa aikansa muille erilaisten töiden ja palvelusten muodossa.

naiset-kotitoissa

Minulle on nyt 31-vuotiaana naimattomana ja lapsettomana naisena valjennut, että minusta on tullut meidän perheen vanhapiika. Piikuutta ei ole estänyt edes se, että minulla on ollut mies jo yli seitsemän vuotta, emme vain ole naimisissa. Tajusin, että minusta on tekemällä tehty vanhapiika, kun sain kuulla olevani ”ylimääräinen” ja ”joutilas”. Sanat särähtivät pahasti korvaan. Ylimääräinen mihin? Joutilas mitä varten? No juuri niitä erilaisia hommia varten. Tajusin myös, että jos minulla olisi parhaillaan yksi lapsi tissillä ja toinen vipeltämässä ympäri kämppää, ja ehkä tärkeä työkokous huomenna, en taatusti saisi kuulla olevani ylimääräinen tai joutilas yhtään mihinkään.

Meidän suvussa oli naimattomia naisia sekä äidin että isän puolelta. He saivat usein käskyjä muilta, he omistivat oman elämänsä sukulaistensa asioiden hoitamiseen, halusivat sitä tai eivät, ja päätökset tehtiin heidän puolestaan. ”Martta joutaa kyllä tulemaan peltotöihin”, joku muu lupasi kysymättä Martalta mitään. Pahimmillaan naimaton nainen teki ensin täyden työviikon jossain yrityksessä, ja ajoi sitten bussilla eri paikkakunnalle raihnaisia vanhempiaan hoitamaan viikonlopuksi. Samaan aikaan hänen naimisissa oleva veljensä, jolla oli lapsia useammasta avioliitosta, oli viihteellä ja matkoilla kyseisenä viikonloppuna. Avioliitto ja lapset olivat hänelle kuin pääsylippu hauskoihin tapahtumiin, vaikka hän ei välttämättä ollut erityisen hyvä aviomies tai isä, eikä hän tehnyt viikolla enempää töitä kuin naimaton siskonsa. Silti vanhempien hoitaminen oli automaattisesti siskon tehtävä. Todellisuudessa viittaamillani naisilla olisi jo tuolloin ollut oikeus kieltäytyä heille sälytetyistä hommista ja alkaa elää omaa elämäänsä, mutta moni heistä ei sitä silti syystä tai toisesta kyennyt tekemään.

Nyt kuitenkin eletään vuotta 2016, minä olen minä, ja piikuuteni loppuu tähän.

kahleet

Kun minulta kysytään, mitä muutakaan parempaa tekemistä minulla on kuin tulla hoitamaan asia X, vastaus kuuluu: minulla on AINA parempaa tekemistä kuin tulla omien läheisten vähättelemäksi. Vaikka vain istuisin kotona nenää kaivamassa, se on arvokkaampaa ajankäyttöä kuin se, että olen muiden hyväksikäytettävänä. Minä en ole mikään vauvankantoteline, joka leikataan pois valokuvista ja perhealbumeista. En ole automaattisesti vapaana minulle kaavailtuihin tehtäviin. Minua ei syyllistetä eikä manipuloida enää mihinkään.

On monia asioita, joista syytän läheisiäni. On asioita, joista kukin kantaa itse vastuun, mutta minä en voi mitenkään kantaa vastuuta muiden sokeudesta, luonnevioista ja yleisestä maailmankatsomuksesta. Mutta se puolestaan on omaa syytäni, että olen antanut kaiken tämän tapahtua, ja vieläpä jatkua niin kauan. Olen ollut liian kiltti. Kiltteys on yksi ihanimpia ominaisuuksia ihmisissä, mutta se toimii vain silloin, kun se on vastavuoroista.

Minä en ole äiti. Se kai voitaisiin antaa anteeksi, jos olisin edes kunnollista tiliä tekevä uranainen. Edes. Kun olisit nyt edes jotain. Ai niin, olethan sinä jotain: se ylimääräinen ja joutilas, joka toimii milloin palvelusväkenä, milloin lapsenlikkana, milloin sekä lapsenlikkana että kestittäjänä.

En pyydä ketään muuta arvostamaan elämääni. Riittää, että itse tiedän oman elämäni yhtä arvokkaaksi kuin muidenkin ja käyttäydyn sen mukaisesti. Käytännössä se tarkoittaa kieltäytymistä, kun minua seuraavan kerran yritetään kyykyttää niin kuin tähänkin asti.

Kovin juttu, mitä tietyt ihmiset eivät ehkä ole ymmärtäneet, on tämä: minä en ole ainakaan toistaiseksi koskaan halunnut olla äiti enkä uranainen. Olen tietoisesti tehnyt valintoja, kuten ostanut kondomeja ja sanonut riistofirmoille ei, jotta minulla olisi, mitä minulla nyt on. Ja jotta minulla ei olisi niitä asioita, mitä en halua. Muiden oletus on se, että erilaiset hommat kuuluvat ja lankeavat minulle, koska olen joutilas. Tiedoksi: minä en ole ollut hankkimatta lapsia ja uraa, jotta olisin joutilaana teidän likapyykkinne pesuun. Minä olen ollut hankkimatta lapsia ja uraa, jotta voin nauttia elämästäni ja olla niin onnellinen, kuin pystyn olemaan. En ole ylimääräinen enkä joutilas. Minulla on kiire elää omaa, ainutkertaista, ihanaa elämääni, joka väistämättä joskus loppuu. Minussa ei ole elämää muiden tuhlattavaksi.

Näihin maihin olen hakenut töihin

Olen vuosien varrella hakenut moniin eri maihin töihin. Pääasiallisesti olen hakenut vain maihin, joihin oikeastikin olisin ollut valmis lähtemään. Iän karttuessa ja elämäntilanteen muuttumisen myötä halukkuus ja valmius eri maihin muuttamiseen on kuitenkin karissut. Miten niin, juurihan olit Irlannissa. -No niinpäs muuten olinkin! Yleisesti ottaen silti huomaan, että ulkomaan paikkoja tulee haettua paljon aiempaa harvemmin, ja Irlanti-kokemus osoitti, kuinka tarkkaan asioita kannattaa harkita.

Aloin muistella, mihin kaikkiin eri maihin olen hakenut töihin. Suomi on niin itsestäänselvä, että jätetään se suosiolla listasta pois. Käyn alla läpi kaikki muut maat satunnaisessa järjestyksessä.

yhdysvaltain-lippu

1. USA

Olen hakenut USA:han töihin monta kertaa. Ensimmäisellä kerralla tärppäsi, ja lähdin kesätöihin keskelle metsää matkamuistomyymälään.

Hakiessani seuraavana vuonna New Yorkiin yhteyshenkilöksi kesätyöhön tulijoille pääsin haastatteluun, mutta en saanut paikkaa. Sain kohteliaaksi vastaukseksi sen, että firma ei voinutkaan palkata väkeä niin paljon kuin aiemmin luultiin, ja koska itse hain paikkaa hakuajan lopussa, firmalla oli jo riittävä määrä työntekijöitä. Vastauksessa saattoi olla jotain perääkin, mutta itse koin, että naishaastattelija oli päättänyt heti haastattelun alussa, että en saisi paikkaa. Hänen haastattelutyylinsä oli kovin aggressiivinen, ja hän käänsi kaikki vastaukseni niin, että kysymyksiin ei voinut vastata ”oikein”. Hän kysyi, kumpi sopii minulle paremmin, lämmin vai kylmä, ja kun kerroin, että pidän lämmöstä, mutta suomalaisena olen tottunut myös kylmään, hän selitti, että New York on liian kuuma paikka minulle kesäisin.

Näiden lisäksi hain USA:han vielä muutaman kerran vain havaitakseni, ettei maa hyväksy muualta kuin USA:sta tulevien, viisumien omaavien ihmisten hakemuksia, vaikka töihin haettiin äidinkielenään suomea puhuvia henkilöitä.

2. Malta

Hain kahdesti sisällöntuotto- ja käännöshommia. Ensimmäisellä kerralla mitään vastausta ei kuulunut, toisella kerralla sain soiton paikasta Irlannissa. Uusi työ ei liittynyt mitenkään hakemaani, eikä puhelimen päässä oleva nainen suostunut kertomaan edes työstä maksettavan palkan määrää. Hän vain toisteli sitä, kuinka tärkeää minun oli olla varma halukkuudestani lähteä Irlantiin, ennen kuin hän laittaisi hakemukseni eteenpäin. Tuhannen taalan kysymys: Miksi firma haki sisällöntuottajaa Maltalle, jos tarvetta olikin asiakasneuvojalle Irlantiin?

3. Saudi-Arabia

Olin valmistunut humanististen tieteiden kandidaatiksi ja joutunut hakemaan Suomesta lähinnä vain huonopalkkaisia töitä. Saudeista löytyi mahtavapalkkainen työ, josta ei olisi vähennetty verojakaan, ja diiliin kuului mm. asuminen, terveydenhuolto ja useampi lento Suomeen ja takaisin. Työnimike oli English language instructor, ja varmistin koulutukseni riittävyyden työpaikkailmoituksen yhteyshenkilöltä. Lähetettyäni hakemuksen tutustuin Saudi-Arabiaan paremmin. Luin abaya-kaavuista, joita naisten tulee pitää, uskonnollisesta poliisista, joka ei päästänyt teinityttöjä ulos palavasta koulusta, jotta heitä ei olisi nähty pakenemassa ilman kaapujaan (lopputuloksena tytöt kuolivat), naisten ajokiellosta (ainoana maailmassa)… Ennen kuin ehdin ajatella lisää, sain jo vastauksen, ettei minulla ollut riittävästi työkokemusta. Ei ollut abayan aika ainakaan vielä tuolloin.

Näkymä työpaikkani katolta USA:ssa.

Näkymä työpaikkani katolta USA:ssa.

4. Kanada

Kanada olisi itselleni huippukiinnostava maa, mutta hakemani homma löytyi ranskankielisestä Kanadasta, jossa ei osata kunnolla (eikä halutakaan osata) englantia, mikä olisi ollut minulle aika ikävää. Hain kielitestaajan hommia, läpäisin kaikki testit, ja mitään töitä ei sitten ollutkaan tarjota, vaikka ilmoituksessa sanottiin ”we are in urgent need of Finnish linguistic testers”.

5. Viro

Tästä kokemuksesta olenkin jo kirjoittanut oman juttunsa: Töihin Viroon? Tätä Helsingin Sanomat ei kerro työnhakijalle. Jostain syystä juttu on yksi blogini luetuimpia.

6. Norja

Hain ihanan näköisiin vuorimaisemiin matkamuistomyymälään turisteja palvelemaan aika pian USA-pestini jälkeen, minulla kun oli niin tuoretta kokemusta juuri samasta hommasta. Paikasta ei koskaan vastattu mitään, ja uskon, että homma kaatui norjan kielen osaamattomuuteen. Norjan tai edes ruotsin osaamisesta ei kylläkään puhuttu ilmoituksessa mitään.

7. Irlanti

Tällä kertaa todella hain Irlantiin, ja pääsin. The rest is history.

Talo, jossa asuin Irlannissa.

Talo, jossa asuin Irlannissa.

***

Irlannin jälkeen en ole vielä hakenut mitään uusia ulkomaiden töitä. En kuitenkaan ole sulkenut niitä täysin pois, vaikka ulkomaille ei juuri nyt olekaan kova hinku mennä töihin. Minua ei varmaan koskaan lakkaa ihmetyttämästä se, millaisia vitsejä niin monet hakukokemukseni ovat olleet, niin kuin kirjoituksestakin käy ilmi. Onneksi toisessa vaakakupissa on kunnon työt, joita Irlanti edustaa. Kunnon työ ei silti tarkoita yhtä kuin mielekäs työ, mutta se on jo kokonaan oma aiheensa!

Itseruoskinnasta

Vain vähän aikaa sitten kävin lukijoiden kanssa keskustelua itsensä rakastamisesta ja lempeydestä itseä kohtaan. Olenko sittemmin onnistunut harjoittamaan kumpaakaan? Ja mitä vielä!

Jo muutaman viikon ajan olen puhunut itselleni negatiiviseen sävyyn ja haukkunut itseäni milloin mistäkin syystä. Olen pitänyt itseäni laiskana ja saamattomana vätyksenä, joka aloittaa työt liian myöhään, eikä tee edes kotitöitä. Kun olen saanut jonkin epämieluisan/vaikean työn tehdyksi, ja yrittänyt kehua siitä itseäni, jokin ääni minussa on sanonut: ”Luuletko, että ansaitset jonkin erityispalkinnon näin arkipäiväisen asian tekemisestä? Muut ihmiset saavat huimasti enemmän aikaan joka päivä, eivätkä odota saavansa mitalia kaulaansa.”

Poikkeuksellisen negatiivinen ajattelu alkoi uudesta työstä, joka muuten on luonteeltaan mahtavaa, mutta viikkojen takaisen projektin materiaali oli tehdä minut hulluksi tylsyydellään ja hankaluudellaan. Ollessani projektin kimpussa kävelin ympäri asuntoani äärimmäisen turhautuneena ja kiukuttelin itsekseni. Mikään ei tuntunut auttavan, ja työtä oli vain tehtävä hampaat irvessä, vaikka se niin kovasti ketuttikin. Sain palautettua työn puoli päivää ennen virallista deadlinea, mutta työn valmiiksi saaminen vei silti toivottua kauemmin ja lyhensi yöunia monella tunnilla.

piiskuri

Aloin miettiä, miksi en nykyään meinaa millään saada itsestäni irti, vaikka yritän olla suunnitelmallinen, aloittaa hommat ajoissa ja yleensäkin toimia fiksusti. Olen ennen ollut hyvin kurinalainen, enkä ole lainkaan vitkasteleva luonteeltani. Vuosia sitten opiskelin tavoitteellisesti, tein itselleni tarkan graduaikataulun, ja valmistuin juuri toivomaani aikaan. Pääsykokeisiin lukeminen vuosikausia ennen gradua oli yhtä suunnitelmallista ja kurinalaista, enkä poikennut aikataulusta koskaan. Myöskään palkkatöiden kohdalla en ole hutiloinut tai palauttanut töitä myöhässä. Kuinka saamaton voin oikeasti olla?

Olen aina ajatellut, että minulla on hyvä itsetuntemus, mutta tajusin vastikään olevani aivan väärässä viimeaikaisten saamattomuusluulojeni suhteen. Totuus on nimittäin se, että olen vähintään yhtä vaativa itseäni kohtaan kuin aina ennenkin. En käskytä itseäni vain kotitöiden ja muiden hommien kohdalla, vaan sätin itseäni myös siitä, että jokin blogijuttu ei ole valmiina jonain tiettynä ajankohtana, vaikka blogijutuille ei edes ole todellisia deadlineja! Olen itse päättänyt, kuinka monta kirjoitusta tahdon viikossa julkaista, enkä anna itseni poiketa aikataulusta lähes koskaan, vaikka todellisuudessa bloggaaminen on minulle palkatonta, deadlineista vapaata työtä. En vain koskaan ole suhtautunut siihen niin, vaan blogikirjoittaminen on aina ollut vakavaa puuhaa.

Entäs sitten se koti, jota olen mielestäni niin kovasti laiminlyönyt? Olen muutaman viikon sisällä tavallisten imurointien, tiskausten ja pyykinpesujen lisäksi mopannut kaikki lattiat, käynyt kaikki matot läpi, ja pessyt jopa täkkejä, tyynyjä ja mattoja, joiden pesutarve on paljon vaatteita pienempi. Vedin uuninkin ulos, ja imuroin ja moppasin sille varatun paikan. Eikö mikään riitä minunlaiselleni itsensä ruoskijalle? Eikö edes silloin, kun kotona on mukavan siistiä ja muutkin hommat on tehty?

omenasydan

Näitä asioita ei ole helppo muuttaa, mutta ajattelen jo pelkän ongelman tiedostamisen auttavan. On täysin hyödytöntä haukkua itseään saamattomaksi jopa silloin, kun on saamaton, mutta vielä hurjasti typerämpää se on silloin, kun on tehnyt ja puuskuttanut itsensä väsyksiin. Minulla on suunnitteilla jonkinlainen juttusarja blogiin tämän asian tiimoilta, sillä lempeyttä ja rakkautta on nyt alettava etsiä järeämmin konstein.

Sain töitä!

Pari viikkoa sitten kerroin Seesteinen-kirjoituksessa, että minulle tarjottiin tilaisuutta saada takaisin eräs aiemmin menettämäni intohimo. Viittasin sillä tiettyihin oman alani töihin, joihin olen niin hulluna kuin mihinkään työhön voi olla. Nyt olen allekirjoittanut sopimuksen ja ollutkin jo mukana parissa projektissa! Unelmista tuli siis totta. Melkein upeinta koko jutussa on se, että en hakenut paikkaa, en ollut haastattelussa enkä ollut verkostoitunut muutenkaan, vaan päinvastoin lähdin jo vuosia sitten lätkimään kyseisen alan piireistä mm. huonon ilmapiirin ja alan surkeuden vuoksi. Minulle tarjottiin näitä töitä aikaisempien ansioitteni vuoksi, minkä takia uusia testejä ja vastaavia ei tarvittu.

tietokone

Kolikolla on kuitenkin myös kääntöpuolensa. Työ on projektiluontoista, eli työt voivat loppua kuin seinään (ja niin ne usein loppuvatkin). Ja vaikka itse työ on niin kovin mielekästä, minulle tarjottu materiaali on kiinnostusteni häntäpäästä. Jopa niin kaukaa häntäpäästä, että hetken olisin ollut valmis vaihtamaan uuden työn takaisin Irlannin-pestiin, niin unettavaksi kuin työni siellä kävikin. Otettuani muutama päivä sitten vastaan materiaalin olin suorastaan niin ahdistunut ja surullinenkin, että sain ihmetellä, millainen vaikutus ”unelma”työllä voikaan ihmiseen olla.

Nyt tilanne on jo tasaantunut; olen solminut rauhan saamani materiaalin kanssa, ja osaan nyt arvostaa sitä, vaikka se yhä onkin kaukana suosikeistani. Huomasin myös, että materiaali on tietystä vastenmielisyydestä huolimatta silti paljon kiinnostavampaa kuin Irlannissa käsittelemäni materiaali. Nyt saan tehdä luovaa työtä, joka ei saa minua nukuksiin.

silmalasit

En osaa (vielä) varsinaisesti iloita työn saamisesta, koska en tiedä, kuinka paljon se todellisuudessa minua työllistää, ja koska tämänhetkinen materiaali on mitä on. Ehkä se kuitenkin on ihan hyväkin asia, sillä muuten olisin jo saattanut pomppia parketit puhki. On vain niin monia syitä olla tästä kaikesta innoissaan. Ajoitus on niin täydellinen. Itse työ on niin täydellinen. Työnsaantitapa on niin täydellinen.

Mutta on vähintään yhtä monta syytä pitää jalat tukevasti maassa. Materiaali on kaukana täydellisestä. Firma on kaukana täydellisestä. Palkka on erittäin kaukana täydellisestä. Jos olin jo ehtinyt pelätä, että ”Tämä on liian hyvää ollakseen totta”, se pelko on sittemmin todettu aiheettomaksi. Työni juuri nyt ei todellakaan ole liian täydellistä, ja se tuntuu kumman hyvältä. Realistiselta. Olen saanut jotain, mutta en liikoja. Minulle ei ole luvattu kuuta taivaalta. En joudu kärsimään palkkani eteen, mutta saan irvistellä tuon tuosta.

varikynat

On hassua saada tehdä sitä, mistä eniten pitää, mutta saada materiaaliksi sitä, mistä vähiten pitää. Asetelman nurinkurisuus on antanut ajateltavaa, mutta jättänyt minut kuitenkin lopulta voiton puolelle. Nähtäväksi jää, jatkuuko tämä, menetänkö kaiken vai saanko pian värikkäämpää materiaalia. Sillä välin palaan toiveikkaana irvistelyn pariin.

Irtisanomisia ja pioneita

No niin, nyt loppuu viimeinenkin salaperäisyys, ja pääsen kertomaan, mikä tilanteeni täällä Corkissa on ja miksi. Vaikka onhan se ollut luettavissa blogista jo jonkin aikaa, muualtakin kuin rivien välistä. Olen jo kertonut, että ensi kerralla tullessani Suomeen en enää palaa tänne ja että olen lopettamassa töissä paljon aiottua aikaisemmin. Mitä lisättävää siihen voi enää olla?

pioni

Kaikki alkoi vuokrasopimuksen irtisanomisella, johon viittasin shoppailupostauksessa. Elettiin toukokuuta, ja olimme sopineet kuukauden irtisanomisajasta. Olisin toki voinut lähteä Suomeen vaikka heti, mutta se olisi tarkoittanut valtavan rahasumman menetystä ilman vastinetta rahalle. Kesäkuu oli viimeinen kuukausi, josta joutuisin maksamaan, jos irtisanoisin sopimuksen toukokuussa. Ja niin siis tein. Vuokraisäntä otti päätöksen hyvin vastaan, ja löysikin heti uuden vuokralaisen, sillä täällä todella on vuokranantajien markkinat.

Viime viikolla irtisanouduin töissä. Sielläkin päätökseni lopettaa otettiin niin suurella ymmärryksellä vastaan, että minua suretti, miten mahtavan työpaikan jätänkään taakseni. Niin siis tunsin vielä ennen torstaina saamaani shokkilaskua. Laskussa oli eritelty kaikki matka- ja asumiskulut, ja sen suuruus oli lähes 1 150 euroa. Lähdin heti neuvottelemaan asiasta, ja olin jo suunnitellut töistä häipymiseni siltä varalta, että firma ei olisi ollut lainkaan halukas tulemaan vastaan.  Perjantai-iltapäivänä sain kuulla, että yritys tekee minun kohdallani poikkeuksen, eikä matka- ja asumiskuluja peritäkään takaisin. Työpaikan jehut olivat kuulemma kokoustaneet aamupäivällä, ja päättäneet, että minun on kannattavampaa olla nyt Suomessa kuin Corkissa. Olin aivan hämmentynyt ja liikuttunutkin, koska olin jo hyväksynyt sen, että minulla on todella surkea tuuri työelämässä, olkoon työpaikka tai työnantaja lähes mikä tahansa. Kirjallista lupausta minulla ei asiasta ole, eli joudun nyt vain luottamaan siihen, ettei firma vähennäkään kuluja viimeisestä palkastani. Jos kaikki menee niin kuin pitäisi, olen töissä kesäkuun loppuun asti. Työpäiviä on täten jäljellä vain kahdeksan!

pionit

Miksi minun sitten on firmankin mielestä kannattavampaa olla nyt Suomessa kuin Irlannissa? Äitini takia. Hänen syöpänsä on levinnyt ja yleiskunto romahtanut tämän kevään aikana. Syöpä kulkee miltei kaikkialla keskivartalossa lihasten välissä, ei onneksi toistaiseksi sisäelimissä. Äidillä on hengitysongelmia pleuranesteen takia, ja vielä enemmän siksi, että toiseen keuhkoon ei enää tule kunnolla happea. Tänä keväänä äiti siirtyi virallisesti palliatiiviseen hoitoon, mikä tarkoittaa, että sytostaatteja ja hormonihoitoa ei enää anneta, koska niillä ei onnistuta kukistamaan syöpää tai vähentämään sen määrää kehossa. Palliatiivisella puolella ihminen on lähempänä kuolemaa, eikä häntä pyritä enää parantamaan, mutta kivunlievityksenä tarjotaan morfiinia. Äidin syöpä näkyy eri kokoisina, usein punaisina nystyröinä iholla, ja ne ovat kiristäneet hänen toisen kylkensä niin pahasti, että äiti ei pysty kunnolla edes suoristamaan itseään, vaan painuu kasaan. Melkein pahinta on massiivinen, pampuksi paisunut käsivarsi, jota ei pysty enää kunnolla liikuttamaan. Tauti on alkanut invalidisoida äitiä nopeasti. Kysymys ei niinkään ole se, kauanko äidillä on elinaikaa jäljellä, vaan se, minkälaista elämää hän voi viettää liikkumisen ja hengittämisen huonontuessa entisestään. Minullahan on täällä Corkissa ollut muutenkin vaikeaa, mutta huoli äidistä on viimeistellyt sen, että oma ulkomaan kokemukseni on ollut kaikkea muuta kuin hohdokas.

Blogini banneri oli ennen tällainen:

vanha banneri

Kuvassa on äidin pioneita, hänen suurimpia kukkarakkauksiaan. Pioneista on sittemmin tullut yhteinen juttumme, vaikken itse mitään kukkienhoidosta tiedäkään. Juuri nyt pionit kukkivat. Jo äitienpäiväkortissa toivoin, että ehtisimme vielä ihastelemaan niitä yhdessä. Nyt näyttää siltä, että kukat ehtivät kukkimaan kesäkuun aikana ennen kotiinpaluutani, ja ensi vuodesta ei kukaan tiedä.

Mutta niin ovat pionit kauniita, joskaan eivät yhtä sädehtiviä kuin äitini. Kovaa vauhtia yritän täältä silti kiirehtää ajoissa!

pioni 2

Saat vielä maksaa tästä – kirjaimellisesti

Luulin jo olevani voiton puolella tämän Corkissa räpeltämiseni kanssa. Luulin kostuvani tästä edes rahallisesti, enhän juuri muuta täällä teekään kuin käyn töissä. Tulevassa viikonlopun postauksessa saan vihdoin kerrottua kunnolla, mikä tilanteeni nyt on ja miksi, mutta tänään koin töissä sellaisen shokin, että tärisen vieläkin, vaikka yritän hyväksyä asian.

Sain työnantajalta sähköpostiini yli 1 000 euron suuruisen laskun. Siis yli tuhannen euron suuruisen laskun! Minun kulutustottumuksillani eläisin sillä rahalla Suomessa pitkään tai lähtisin vähintään kolmen viikon lomalle johonkin Euroopan sisällä. Vaihtoehtoinen otsikko tälle kirjoitukselle olisikin voinut olla ”Sinne meni kesän lomamatka”. Raha vähennetään suoraan palkastani, ja niinpä teenkin periaatteessa jo ilmaista työtä.

Niin iloisena kirjoitin vielä maaliskuussa siitä, kuinka työnantaja maksaa lentoni ja ensimmäisen kuukauden asumiseni. Ja paskat! Nyt en pelkästään joudu maksamaan niitä itse, vaan joudun maksamaan myös hotellista, jossa jouduin yöpymään siksi, että asunto ei syystä tai toisesta ollut vielä valmiina tuloani varten. Muistan, miten hienoa minusta oli saada kalliit lennot ja moderni asunto, ja päästä neljän tähden hotelliin; minusta tuntui, että työnantaja todella välitti ja että olin heille tärkeä. Sillä kaikella oli minulle paljon merkitystä siksi, että työhistoriani on täynnä riistofirmoja. Firmoja, jotka eivät koskaan satsaisi työntekijöihinsä millään tavalla, usein ei edes palkkoja maksamalla, vaan niitäkin saa karhuta ja lopulta uhkailla liiton lakimiehillä. En olisi voinut edes tulla Irlantiin, ellen olisi saanut täältä kunnollista työtä. Sanan kaikissa merkityksissä. Mutta ei, sillä minun erikoiskykynihän on löytää ne paskafirmat, kuin magneettina vedän niitä puoleeni. (Täytyy mainita tämä ensi kerralla työhaastattelussa, kun minulta kysytään erikoisosaamisestani.)

harmaata paskaa

Tästä tekee niin mahdottoman typerää se, että itse olen talousajattelija ja budjettimatkailija; vertailen lentojen ja matkojen hintoja, ja valitsen aina parhaimman diilin. Tänne en saanut buukata omia lentojani, vaan minun piti antaa kirjallinen suostumus firman matkakoordinaattorille tehdä se puolestani. Minulle varatut lennot olivat järjettömän hintaiset, en ole koskaan lentänyt suhteessa niin kalliilla edes USA:han. Samalle päivälle olisi ollut Norwegianin edulliset ja suorat lennot. En saa koskaan tietää, miksei minulle valittu niitä lentoja. Sen sijaan saan pian tietää, miltä tuntuu maksaa yli viisi kertaa enemmän lentolipusta kuin olen itse maksanut kertaakaan käydessäni täältä Suomessa.

Kaiken lisäksi en tietenkään ole allekirjoittanut mitään, missä suostuisin maksamaan lennoista ja asumisesta siinä tapauksessa, että lähden aiottua aikaisemmin pois, mutta sillä ei ole mitään väliä. Yksi ihminen vastaan rahanahne ja tunteeton yritys on yhtä kuin hävitty taistelu. Myöskään sillä ei ole yritykselle mitään väliä, mistä syistä ihminen lähtee.

Minähän en ole saanut missään vaiheessa kertoa työstäni paljon mitään. Se on varmaan sopinut monelle muutenkin, sillä työjututhan voivat olla äärimmäisen tylsiä ja pitkäveteisiä. Mutta tämän varmasti voin kertoa: toisinaan iso osa päivistäni menee lasten pissa- ja kakkajuttuja ja aikuisten haistatteluja kuunnellen. Saatan nähdä ruudulla jotain tällaista:

pissa kakka pissa kakka pissa kakka pissakakkakakkapissapissakakkapissakakkakakka pissapissapissakakka (lasten naurua ja hihittelyä)

TAI

haluun vittu panna sua perseeseen ja että otat multa suihin (miesten räkäistä naurua)

Yllä oleva materiaali on yllättävän ja aivan liian tavallista, ja aina päivän puuduttavinta antia. Mutta on se myönnettävä, että lasten suosima kakka sen järeämmässä muodossa paska viehättää minuakin. Se vain toimii.

Kokeillaan.

Paska duuni. Paska työelämä. Paska Irlanti. Paska Cork. Paska elämä täällä. Pelkkää paskaa. Kaikki täällä on pelkkää paskaa.

Niin ilmaisuvoimaista ja helpottavaa! Jos en muuta täältä saanut, niin opin todellakin paskan merkityksen. Kalleimman kautta, se on selvä.

Shortsit ja sätkyt

Täällä Corkissakin on nyt ollut vähän kesäisempää ja lämpimämpää. Olen kuitenkin niin väsynyt ja kiukkuinen, että säillä ei tavallaan ole minulle enää paljoakaan merkitystä. Sanon tavallaan, sillä kaikkein kurjinta on totta kai kulkea sateessa töihin vaatteiden ja varusteiden kastuessa niin märiksi, etteivät ne lopulta enää kuivu tässä ilmastossa luonnollisesti. Mutta nyt kun täällä saisi aurinkoa ja lämpöä, ne menevät kuitenkin hukkaan niiltä, joilla parhain päivä ja enemmänkin kuluu toimistossa. Sisällä olisi helpompi kököttää surkealla säällä. En sentään tietenkään toivo tänne huonoja kelejä; Irlanti jos mikä ansaitsee kaiken mahdollisen auringon!

shortsit

Shortseissa on nyt tarjennut pienen hetken töiden jälkeen, ja lupasin esitellä ne, jos niille tulisi täällä koskaan käyttöä. Mitäs sanotte? Eikö näissä olekin ideaa ja sitä jotain ihanien värien ja kukkien lisäksi?

shortsit 2

Shortsit näyttävät hameelta pitsireunaisten ”liehukkeiden” ansiosta. Viskoosi tuntuu miellyttävältä päällä, ja löyhillä shortseilla on myös varaa kutistua pesussa, mikäli niin tapahtuisi. Tupsulliset nauhat voi joko sitoa ylös tai jättää alemmas tai piilottaa kokonaan shortsien sisään. Kaikki yhdistelmät toimivat!

shortsit 3

Shortsit ovatkin olleet olemassaoloni ainut väripilkku arjen ja työn käydessä entistä vaikeammiksi. Viikko on taas ollut rankka, eipä sillä että nykyiseen elämääni voisi muunlaisia viikkoja kuuluakaan. Tuntuu, että elän jonkun toisen elämää. Oikein mikään tässä nykyisessä ei ole minua. Loputtomasti en tällaista jaksaisi, mutta yritän ottaa tämän eräänlaisena ihmiskokeena, kuin tosi-tv-ohjelmana, jossa olen yksi ”vaihtoon” lähteneistä kilpailijoista. Nyt eivät ole vaimot vaihdossa eikä tämä opiskeluvaihdostakaan käy, mutta minun vetämäni show’n nimi onkin ”Elämä vaihtoon”. Ja show’sta tämä todella käy näytellessäni täällä milloin mitäkin roolia (ilmeisesti tosin huonolla menestyksellä, kun töissäkin pari ihmistä on kysynyt, miten jakselen).

Viimeisin työkuulumiseni on se, että olen alkanut saada sätkyjä, sellaisia nytkähdyksiä, joita voi saada sängyssä juuri kun on nukahtamassa, mutta on vielä valveen ja unen rajamailla. Yle kertoo, että Unissaan säpsähtelevän elimistö käy kierroksilla ja että ”[v]alvominen ja huonolaatuinen uni altistavat epileptisen oloisille kohtauksille”. Ja minä saan näitä epileptisen oloisia kohtauksia ollessani töissä, jossa minun pitää tehdä kovaa tulosta joka päivä! Jokainen päivä täällä on tähänkin mennessä ollut silkkaa selviytymistä, mutta nyt saan pelätä myös sitä, että nukahdan töissä.

Kaikkein pahinta on se, että en meinaa nukahtaa töissä pelkästään väsymyksen ja henkisen vointini vuoksi, vaan työn toistavuuden takia. Pomo varoitti toiston suuresta määrästä jo haastattelussa, mutta kerroin olleeni vuosia tehdastyössä, joka ei muuta ollutkaan kuin toistoa, joten uskoin selviäväni. Mutta toistoa on selvästi monenlaista; fyysinen toisto pitää ihmisen reippaana ja liikkuvana (muutenhan ihmiset nukahtaisivat esim. kuntosalilla puntteja nostaessaan) siinä missä toistoa täynnä oleva toimistotyö ei aktivoi kehoa ollenkaan eikä läheskään riittävästi aivoja. Käännöstyöt ja bloggaaminen puolestaan vaativat niin paljon luovuutta, ja antavat aivoilleni koko ajan purtavaa, että nukahtaminen kesken työnteon ei ole mahdollista, vaikka olisin kuinka väsynyt tahansa.

Minkäköhän vastauksen keksin antaa, kun jonain päivänä minua tullaan herättämään työkoneeni päältä? Onko kenelläkään hyviä ehdotuksia huonolle näyttelijälle?